Kotiäiti

Tänään käydessäni Käpylän K-marketissa kansanmusiikkimuskarin (mahtava!) jälkeen, silmäni osuivat lehtihyllylle. Olin hetken näkevinäni hyllyssä lehden nimeltä Kotiäiti. Mieleni kuohahti potentiaalisen "no voi saatana, nyt pitää soittaa ystävälle ja paasata"-ajatuksen liepeillä kunnes luin tarkemmin ja huomasin kyseessä olevan Kotilääkäri-lehden jossa otsikon päälle oli asemoitu jonkun pärstä niin, että osa kirjaimista peittyi. Netissä kiersi joskus joku kuva, jossa lehti nimeltä Parenting tms näytti samaisen taitollisen ratkaisun takia siltä, että siinä lukisi penis. Hihhihii. No joo, kotiäitilehti jäisi ihan salettiin lukematta, mutta näin muuten täytyy sanoa, että en ole koskaan viihtynyt näin hyvin kotiäitinä kuin nyt. Nythän olen nimittäin ihan täysimääräinen kotiäiti, esikoinen lopetti tarhailun kesään ja siirtyi kerhoilemaan kahtena iltapäivänä. Kävellessämme naapurikaupunginosan kerhosta kotiin teemme matkaa kaikessa rauhassa. Ihmettelemme syksyn kukkia ja pihlajanmarjoja, katuun liiskautuneita purkkia ja juttelemme siitä mitä kerhossa tehtiin. Lipsi tapailee kerholauluja ja Juhannuspoika hihkuu ja pötkylöi vaunuissa. Tuplavaunujen alakertaan on asemoitu aina yhtä painava hoitolaukku, kerhorepun Lipsi tahtoo aina kantaa itse. Kolmivuotias kävelee mielellään ja hyvä niin. Bussiin se kiipeää hartaasti ja tarkasti, jalkojaan venyttäen, ratikassa haluaa ehdottomasti istua omalla paikallaan ja kommentoi maisemia. Kiireessä sekin pakataan vaunuihin, mutta kiire meillä on lähinnä aamuisin. Muuten on aikaa, riittämiin ja joskus liiaksikin asti, mutta useimmiten päivät kuluvat joutuisasti, sopivan joustavien rutiinien siivittäminä. Ehditään pysähtyä katselemaan purettavaa pesulaa, keskustellaan kauhakuormaajista ja betonin ominaisuuksista ja siitä, miksi toinen setä suihkuttaa vesiletkulla kun toinen purkaa taloa isolla yleiskoneella, joka näyttää dinosaurukselta.

Ystävä, jolla oli vaikeanpuoleinen vauva-aika, totesi, että oikeastaan vasta nyt, kun oma lapsi alkaa lähennellä puoltatoista vuotta, alkaa hoitovapaa tuntua kivalta ja ihanalta. Vaikka itse muistan nauttineeni vauva-ajasta (vaikka oli se kipeääkin, omien pelkojeni ja tyhjyydentunteen takia) tunnistan tuon kelan kyllä. Itse ratkaisin esikoisen kohdalla todella pahaksi paisuneen kotiäitivitutukseni menemällä töihin (joka ei edes ollut mitään ihan oikeaa-oikeaa työtä) vaikka olin raskaana. Esikoinen meni tarhaan ja asiat menivät ihan hyvin, mutta silti nyt tuntuu siltä, että haluan olla kotona siihen asti kun kuopus täyttää kaksi. Onneksi se on mahdollista, enkä itse millään muotoa tuomitse tai kritisoi muiden tarhakuvioita. Jos minulla olisi mielenkiintoinen duuni odottamassa, voisin hyvinkin olla jo kieli pitkällä odottamassa aikuiselämää haasteineen. Nyt juuri tämä tilanne, saada pitää pienet ihan lähellä ja elää pienimuotoisten rutiinien täyttämää elämää, tuntuu oikealta. Tiedän, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Enempää lapsia ei tule, ei tule uusia hitaita ja polveilevia kävelyjä paikasta toiseen. Sitten kun hyppään ruuhkavuosiin, se on menoa, kellotusta ja aikataulutusta, toisella tavalla antoisaa. Tämä hetki, lasten tarvitsevuus ja pienuus täyttää elämän joka nurkalta. Varmaan tämä täyteys ja tyytyväisyys johtuu siitäkin, että lapsia on kaksi, eri kehitysvaiheissa mutta molemmat vielä kuitenkin hyvin pieniä.

Totesimme tänään ystävän kanssa, että äitiyteen kasvaa hitaasti. Esikoisen kohdalla jotkut nykyään luontevat asiat tuntuivat vierailta, kiire takaisin "omaksi itseksi" oli paljon kovempi. Halusi tietoisesti korostaa sitä, että on muutakin kuin äiti. Tokihan niin on nytkin, mutta se on itsestäänselvempää. Omaa äitiyttä ei tarvitse analysoida tai puida, se kulkee pohjavirtana mukana silloinkin, kun pääsee uimahalliin tai baariin itsekseen.