Kävimme tänään perheen kanssa lähikaupungissa kun miehellä oli vapaapäivä. Sanonpa vaan, että Sellon kirjasto on mahtava paikka! Helsingistä ei oikeastaan vastaavaa kirjastoa löydy, keskustakirjastokin puuttuu. Vaikka keskustakirjaston paikan on tainnut nyt ottaa Kaisaniemen uutukainen Yliopiston kirjasto, joka on kuulemma sekä arkkitehtoonisesti että käytöllisesti kerrassaan upea. Onhan minullakin jossain lompsan pohjilla yliopiston kirjastokortti, joten kaipa sinne pitää ekskursio tehdä. Nykyään käytän lähinnä Pasilan pääkirjastoa ja Vallilan kirjastoa sekä toki vanhaa rakasta Kallion kirjastoa, jossa kävimme Vauvakinossa Juhannuspojan kanssa viime keväänä monta kertaa. Huippuhommeli sekin, tosin ikärajalain tiukennus-niuhotus on nyttemmin karsinut sieltä kaikki K-leffat, pöh. Vauvakinossa sai pötkötellä soffalla tai säkkituolilla, leffa pyöri ja lopuksi tarjottiin kahvia ja keksejä. Käsittämättömän siistiä!
No mutta se Sellon kirjasto, vanha espoolaisaikojeni suosikkikirjasto. Sellosta on tehty todellinen kansalaisten olohuone, kirjat ja leffat ovat fiksusti ja selkeästi esillä, löytyy deliä ja sohvia. Parasta tällä kertaa oli kuitenkin lastenosasto, valtava huone täynnä kirjoja, leffoja ja leluja. Sillä aikaa kun armas puolisoni etsiskeli kirjoja aikuisten osastolta (ja palautti pahasti myöhässä olleen Myyrän vuodenajat -kirjan) me lasten kanssa hengasimme lastenosastolla. Lipsi leikki jättimäyräkoiralla ja Juhannuspoika treenasi erittäin kehittyneitä kiipeilytaitojaan eräänlaisen penkkipyramidin päällä. Ja minä luin mukavassa nojatuolissa Oliviaa (en Olivia possua vaan sitä akkainlehteä) ja kikattelin itsekseni artikkelille "terapiapuheesta". Osui ja upposi! Itsehän olen aina vetelemässä kaikkia lapsuudentraumoja ja tunnelukkoja esiin pohtiessani miksi henkilö X teki tavalla Y. Menkää Selloon jos siellä päin liikutte!
Noo, ennen Sellon reissua kävimme ex-tempore pyörähtämässä jossain espoolaislähiössä jonka nimeä en nyt muista mutta jossa asuu miehen työkaveri. Lähiö on jossain hornan tuutissa moottoritien lähellä ja kaikki talot on rakennettu samana vuonna. Notkelma täynnä täsmälleen samanlaisia, punertavia pientaloja, rivareita ja kerrostaloja. Talojen edessä lasten pyöriä, vaunuja, callunaistutuksia ja ovissa söpöjä kylttejä, olipa eräässäkin talossa sellainen häistä säilytetty Minttu ja Ville (nimet muutettu) -sydänkyltti. Aloin voihkia teatraalisesti ja vyöryttää pramille omia lapsuudentraumojani 70-luvun omakotilähiöstä, jossa joka ikinen talo oli puristettu samasta muotista ja niistä jokaisessa asui kaksilapsinen perhe joista jompikumpi vanhemmista työskenteli kotikaupunkini tehtaassa ja naiset usein perhepäivähoitajina. Tämä nimetön espoolaislähiö ahdisti minua naurettavuuksiin saakka, vähän kuten maaseutu kesällä kun teimme maakuntaretkiä eri paikkoihin. Yritin analysoida miehelleni, mikä niissä söpöissä pikku rivareissa kalvoi. Samanlaisuus, kantti kertaa kantti -arkkitehtuuri, pääkaupunkiseudun hintatasosta johtuvat miniatyyritontit joille mahtuu kahden auton lisäksi juuri ja juuri pakolliset kauden muotikasvit rottinkiruukussa. Tuollaisesta nurkasta nurkkaan ulottuvasta idyllistä minulle tulee aina ja auttamatta mieleen Tunnit -elokuvan Laura Brown puhtoisessa 50-luvun lähiössään ahdistumassa ja leipomassa epäonnistunutta kakkua. Yritys olla muuta kuin on, yritys vaimentaa ristiriidat ja mylläävät ajatukset keskittymällä kaikkeen pieneen ja somaan, hallittavaan. Ehkä tämän takia en jaksa lukea sisustusblogeja (vaikka tykkäänkin sisustaa), kaikki vesittyy nopeasti samaan maalaisromantiikka - suomalainen design - Ikean kukkalamppu -soosiin. Enkä nyt väitä olevani itse mikään yksilöllisyyden ylipapitar, meiltäkin löytyy erinäisiä tuotteita joista inspiraatio on saatu seuraamalla lehtiä ja nettiä, mutta omassa kodissamme on historiaa, kerroksia, muistoja. Huonekaluista osa on ostettu yhdessä, osa on peritty suvulta tai löydetty ties mistä homeisista aitoista, kirjoista puhumattakaan.
Vaikka mikäpä minä olen muiden elämäntapaa, kotia tai asuinpaikkaa määrittelemään tai kritisoimaan. Kukin löytää onnen omalla tavallaan. Se onkin jännä juttu: omat vanhempani löysivät sielunmaisemansa vasta puolessa välissä seitsemääkymmentä Helsingin kantakaupungista. Minä taisin löytää omani jo 12-vuotiaana kun päätin haluta Kallion lukioon. Olen asunut muissakin paikoissa, mutta Kallio on aina se meitsin paikka. Sitten kun lapset tuosta kasvavat tai viimeistään kun he aikuistuvat, luulen, että huristelemme ysillä pari pysäkkiä takaisin päin ja asetumme takaisin Kallioon.
Mä taisin löytää oman sielunmaisemani täältä vanhasta Herttoniemestä. Juuri eilen mietin, että jos tulee tarve muuttaa tästä asunnosta, uuden on löydyttävä Herttoniemestä tai minä. En. Muuta.
VastaaPoistaKaikin puolin ihana teksti aamuksi, kiitos. Kirjastot ovat jumalaista parhautta (okei, Herttoniemen kirjasto on vähän ankea mutta onneksi Itiksen on tosi kiva) - tuli vallan tarve käväistä Sellosta. Harrastan jotain kirjastoturismia, niin urpålta kuin se kuulostaakin.
Sinun tekstisi ovat parempia kuin yhdetkään Olivian (possun :D) kirjoitukset. Osaat piirtää kirjoittaen!
VastaaPoistaMinä olen löytänyt kirjastoautot arkikiireisiin :D ihan mahtava idea. Mutta kyllä itse kirjastojen kirjojen tuoksuun pitää kerran kuussa päästä!
Pohdintoja aiheesta tulossa pitkälti... Mua myös rivari-omakotitalorivit ahdistivat jossakin vaiheessa ja mietin, etten ikinä koskaan kuunaan voisi muuttaa takaisin kotikulmille pikkukaupunkiin. Olenkin viihtynyt Helsingissä todella hyvin ja eri toten tää nykyinen asuinpaikka Käpylän ihkuisuuden välittömässä kupeessa on ollut todella onnistunut onnenpotkuinen valinta. Mieskin juuri sanoi kiintyneensä kovin tänne.
VastaaPoistaLapsen tulon myötä ja tietyn eheyden kaipuun, tai ehkä sen rakentamisen(?), jälkimainingeissa rivitaloasuminen onkin alkanut yllättäen houkuttaa. Se pieni länttipiha on kuitenkin parveketta parempi, mun mielestä. Tällaiseen pikkukaupunkiasumiseen manifestoituu omassa ajatusmaailmassa yllättäen jokin pysyvyys, jokin vapaus ehkä? Punatiilinen 80-luvun rivari olisi kaikkein kivoin, sellainen jossa voi sitten syödä säännöllisesti aamupalat ja muut, käydään lauantaina saunassa ja leivotaan joskus. Jokin turvakokemushan tossa varmaan myös esiintyy myös.
Joka tapauksessa, pointtini oli se, että se laatikkoasuminen ei ahdista itseä enää ollenkaan. Enkä usko niissä asumuksissa elävän loppujen viimein yhtään sen enempää homogeenistä väkeä kuin esim. Käpylän kerrostaloissakaan. Homogeenisyys voi (tai sitten ei) olla vaan erilaisten ihmisten muodostamaa. Toisaalta en usko ollenkaan, että Käpylässä sen enempää kuin lähiössä asustelee jotenkin toistensa kanssa välttämättä syvästi rileittaavaa väkeä.
Totta kai asuinpaikan valinta määrittelee monen mielestä paljon arvomaailmasta(kin), mutta nykymaailmassa kun raha kuitenkin sanelee enemmän. Asuako todella pienissä neliöissä kerrostalossa stadissa asuinalueella, joka ei ole se oman mielenmääritelmän mukaan ollenkaan se lapselle tai itsellekään kivoin vai isommissa neliöissä ehkä oman pikku pihan kanssa lähikaupungissa hyvien kulkuyhteyksien päässä ilman jatkuvaa kanssakäymistä esim. väkivallan/päihteiden/tms. kanssa? Tämä vertaus koskee nyt meidän perhettä, koska monella tutulla on ja tulee olemaan myös varaa valita hieman paremmin. Sinänsä en usko toisaalta todellakaan lasten täydelliseen suojaamiseenkaan, mutta ehkä se oma ammatti lastensuojelussa saneleekin enemmän niitä ehtoja asuinpaikalle (+ se, että sitä tietysti miettii voiko lapsen laskea ulos itsekseen leikkimään). Sitä ei vaan siviilielämässä jaksa sitä samaa kirjoa ongelmia nokkansa alla, vaan kaipaa rauhaa ja lepoa siltä kaikelta kipuilulta. Ilmiötä kun ei oikein kykene sivuuttamaan samalla lailla vain ilmiönä kuin ehkä aiemmin on kyennyt.
Silti saan täysin kiinni ton sun angstin ja ahdistuksen samankaltaisuudesta, 50-lukulaisesta suorittamisperheilystä, jossa ei ole sijaa omalle ajatusmaailmalle ja erilaisuudelle. Jotenkin sitä haluaa kuitenkin uskoa (ja toivoa!), että se 50-lukulaisuus on jokaisen omassa päässä oleva harmillinen vankila, joka ei lopulta asuinpaikasta riipu (enkä väitä nyt että sä olisit sellaiseen viitannutkaan, kysymys kaiketi tossa sun kirjoituksessa oli fiiliksistä, joita kys. asuinalue herätti ja joka ei vaan ole sua). Siinähän sitä sit ollaan pikkukaupungin rivarilähiössä maalaisromanttisen sisustuksen ympäröimänä ahdistumassa, ehhe ehehehe.
Liina, siistii! Me mietittiin vanhaa Hertsikkaa paljon, monesta syystä, mm siksi että miehen duuni on siinä vieressä ja se on lähellä meidän siirtolamöksää ja tuollainen fiftarilähiö on oma ensikosketus Helsinkiin (Roihikka jossa waanha tätini edelleen asuu). Moni kaveri on asunut vanhassa Hertsikassa ja kävimme katsomassakin yhtä ihanaa nelilötä. Kuitenkin just siinä kohtaa oma urbaaniudenkaipuu ja lievän angstiset muistot idyllisestä Tapiolasta ratkaisivat vaakakupissa huomattavasti rumemman mutta lähempänä keskustaa olevan kaupunginosan hyväksi. Tavallaan kyllä tuo Hertsika on edelleen yksi optio meille, kun nuo samat pointit ovat edelleen olemassa ja aina joskus tämä nykyinen kaupunginosa tuntuu vähän turhankin jännältä.
VastaaPoistaBleue, kiitos ihanasta palautteesta! Kirjastoautot, vautsi, niitä näkee aina siellä täällä. En ole tainnut ite koskaan käydä mutta ne on ihan älyttömän kiva keksintö nekin. Niistä tulee kotoisa ja ajaton olo.
Gata, niinpä, mehän jatkettiin tätä mielenkiintoista aihetta livenä (sikäli kun meidän kersat antoi). Virisi ajatus siitä, että ns "turvaton lapsuus" synnyttää usein vahvaa turvankaipuuta joka hakee muotoja ulkoisista seikasta, esim kodilla haetaan ehkä sitä, mitä omassa lapsuudenkodissa ei ollut? Tiedän parikin ihmistä jotka on ruvenneet pikkuaikuisiksi sohvapöytineen teeveealttareineen jo lukioiässä ja jotenkin etsineet sitä kautta eheyttä. Kun oma lapsuudenkoti oli siinä mielessä turvallinen ja tasapainoinen, ettei meillä tapeltu tai astiat lennelleet tai ollut eron uhkaa saati väkivaltaa ja tiesin aina olevani kovin rakastettu, oli vaarana pikemminkin jäädä siihen lapsuudenperheeseen liikaa jumiin ja sit kun riuhtaisin itseni irti, teinkin sen aika ääritavalla rupeemalla tosi boheemiksi krebaajaksi ja teinianarkistiksi jne.
Sielunmaisema ja sinne löytäminen on tärkeää. Mulla on hyvä vanha rakas ystävä, joka on aina ollut sydämeltään maalaistyttö. Hän on asunut Stadissa ja Espoossa, kantakaupungista idyllirivariin ja etenkin viime mainitussa hän masentui ja ahdistui. Nyt hän on asunut vuoden maalla ja oikein hehkuu onnea ja tasapainoa. Oli hauska käydä siellä spöndellä kesällä: itse turhautuisin honkien huminaan noin kolmessa päivässä, mutta tämä ystävä rakastaa maalaispuuhailua, kumppareissa tarpomista, heppojentaputtelua ja taikinajuuren alustusta lapsille. Ihanaa nähdä ihminen joka on löytänyt oman paikkansa.