Tänä vuonna on tullut tehtyä pariinkin otteeseen aika ankara rajanveto siihen, kuinka paljon jaksan ottaa vastaan tilitystä ja ahdistusta. Valitettavasti on käynyt niin, että olen ottanut asian puheeksi vasta kun ärsytyskynnys on ylittynyt kirkkaasti ja viisari pojottanut punaisella. Sitten on tullut tölväistyä ja torjaistua rumasti, ja siitä on huono omatunto. En olisi halunnut loukata, mutta niin se vaan meni. Minulla on tapana olla aika pitkään kuunteleva ja myöntyväinen kohde, olen luontaisesti kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan ja autan mieluusti jos vain pystyn. Nyt, varmaankin tämän pikkulapsiarjen kanssa tahiessa joku raja on vaan tullut vastaan äkkiyllättäin kuin sumusta esiin lipuva punainen Stop-merkki. Nyt loppui, ei enempää, en jaksa. Ensimmäiseksi reagoin äidille näin, kun hän valitti taas kerran isäni käytöksestä. Muistutin, että isä on minunkin isäni, en haluaisi koko ajan kuulla hänestä pahaa. Ja sen jälkeen tuli pari muuta keskustelua, joissa huomasin, että nyt alkaa tuntua että toimin ilmaisterapeuttina ja kasvatusneuvojana vastoin osaamistani.
Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan neuvoa tai opastaa ketään. Pelkään opastamisesta syntyvää vastuuta, koska jos neuvotulle neuvookin "väärin", voi neuvottu suivaantua neuvojalle suhteettomastikin. Huomaan myös, että jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen. Ja sitten setvitään, ja setvitään. Ja hutvahdetaan takaisin vanhaan hetimiten.
Tunnen itseni toisaalta tosi empatiakyvyttömäksi roistoksi vetämällä näin topakasti rajojani. Mutta jos toisen yhteydenotto aiheuttaa akuutin "mitä sillä taas on, en mä jaksaisi hei"-reaktion, rajanveto on pakko tehdä jos haluaa säilyttää sen hyvän mitä on. Ja sitähän usein on paljonkin. Ystäväni, jolla on pitkä terapiatausta, sanoi hauskasti keväällä, että "ei siellä terapiassa kannata käydä, jos omat ongelmat on sen kokoisia että niistä voi puhua ystävilleen". Niinhän se on, tavallaan. Se rajanveto vaan on aika haasteellista. Mutta siinä vaiheessa kun puhutaan hyväksikäytöstä, väkivallasta tai vastaavasta, on ihan pakkokin etsiä terapeutti, koska sellaisten asioiden jättämiä arpia eivät ystävät kykene paikkaamaan, taito ei riitä. Eikä pidä riittää.
Oppisipa vaan olemaan aina jämäkkä ja suora, diplomaattinen ja ystävällinen. Silloin ei tarvitsisi menettää hermojaan ja sanoa pahasti, kun on ensin niellyt liikaa. Eikä lötkäyttelemään piiloaggressiivisesti vaan olemaan rakentavasti kriittinen, jos on pakko olla.
Niinhän se on, että ymmärtäväinen ja hyvä kuuntelija joutuu helposti terapeutin roolin, halusi tai ei. Ja se voi olla aika raskasta etenkin, jos omassakin elämässä on rankka vaihe menossa. Tietysti läheisiä haluaa auttaa ja kuunnella, mutta rajansa tosiaan kaikella. Kannattaa opetella olemaan itsekäs, ettei uuvuta itseään liikaa. Minulla tästä ei tosin ole niin paljon kokemusta, koska taidan olla vähän tyly ja omanapakeskeinen, joten ihmiset etsivät jonkun muun terapeutin. ;)
VastaaPoistaPiti muuten lisätä, että sullahan on hauskoja sanoja! Minä savolaisena käytän usein puheessa kaikkia itsekeksittyjä tai viännettyjä sanoja, mutta blogissa ei niitä ole tullut viljeltyä.
Joo, sitten on sellainenkin ilmiö, että kuuntelee ensin jotain juttua ihan ok-fiiliksillä, mutta sitten toisen toiminta alkaa vaikuttaa niin epäeettiseltä, että tekisi mieli jo viheltää kuuntelu- ja komppauspeli poikki, mutta pelkää leimautuvansa selkäänpuukottajaksi. Yhtä kolmiodraamaa taannoin seurasin vähän silleen pakotettuna, vaikka kumpikin osapuoli oli mun hyviä ystäviä ja koko homma alkoi haista yhä enemmän ja enemmän. Onneksi se on mennyttä!
VastaaPoistaKiitos vaan! Mussa piilee ehkä wannabe-savolainen. Poimin myös hauskoja sanoja kirjoista, yksi lempitermini on "vatuloida" jonka olen poiminut Anna-Leena Härköseltä. Vatulointi kuvastaa niin hyvin sellaista edestakaisin vellovaa analysointia ja ihmissuhdepuhetta, pyöritellään ja pyöritellään ongelmaa mutta ratkaisua ei oikein löydy :)
Siis mä aiemmin käytin vatulointi-sanaa juurikin tuossa merkityksessä! Viime aikoina en ole tainnut käyttää, mutta kiitos kun muistutit. Minkä savolaisen maailma sinussa menettääkään! ;)
VastaaPoista"Vatuloida" on maailman paras sana. Mä käytän sitä tosin välillä myös kuvaamaan sellaista ääritehotonta toimintaa, josta ei ikinä seuraa mitään järjellistä, mutta se sopii mainiosti myös ääritehottomaan ihmissuhdepyörittelyyn.
VastaaPoistaHyvä teksti! Jäin miettimään enemmänkin. Mä huomaan itse tympääntyväni etenkin sellaisiin kestoangstin aiheisiin (kuten vaikkapa äitini työstressi, joka ahdistaa minuakin ja jolle pitäisi ehkä perkele olla jotain tehtävissä, edes se, että alkaisi viitata kintaalla niille töille, joita ei vain jaksa) mutta yritän silti kuunnella. Välillä yritän myös tarjota toisen näkökulman, mutta joidenkin ihmisten kanssa se on vaarallista.
Välillä myös pelkään olevani itse ihminen, jolla on kestoruikutuksenaiheita. Olen yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota.
Joo, kestoangstit, huoh. Mä varmaan harrastan niitä itsekin, koska kestoangstaukseen kuuluu tää kuvio, että jos angstauksen vastaanottaja ehdottaa jotain konkreettisia parannuksia tilanteeseen, saattaa angstaaja loukkaantua vähättelystä tms. Näin mä olen itse joskus reagoinut mun äidin varsin ratkaisukeskeiseen ongelmienlähestymiseen. Sitten se minkä olen kyllä kanssa oivaltanut, että ihmisten pitää antaa tehdä omat virheensä (tiettyyn rajaan asti). Että vaikka joku menisi mun mielestä ihan väärään suuntaan ja tekisi päätöksiä liian pikaisesti, ei ole mun asia sitä kyseenalaistaa (ellei erikseen pyydetä). Tän oppiminen on ollut yllättävän vaikeaa, mutta kun sen tajuaa, taakka tippuu harteilta. Aikuiset ihmiset tekee omat ratkaisunsa, mä en niihin voi juurikaan vaikuttaa.
VastaaPoistaOn ihan hirveen epäreilua joutua kuulemaan kolmiodraamasta (tai siis pettämisestä) ja sitten vielä olemaan velvoitettu pitämään se salassa! Mä oon siinä tilanteessa ja ahdistaa joka kerta, kun tapaan kaverin miehen - joka on siis ainoa, joka ei tiedä vuosia kestäneestä suhteesta. Mies taas on aika arvaamaton, mikä lisää ahdistusta.
VastaaPoistaSama homma kaikenlaisen terapoinnin suhteen: mun mielestä ystävyyteen kuuluu tukeminen eri elämänvaiheissa, eli ohimenevissä ongelmissa. Kaikki pitkittyvä ja krooninen on ammattilaisten heiniä. En mä voi ollaa vastuulleni maanis-depressiivisen kaverin hyvinvointia.
Joo, pettäjät ei varmaan useinkaan tajua, että niiden pettäminen koskettaa itse asiassa paljon isompaa joukkoa kuin äkkipäätä arvaisi. Olen nuoruudessani itsekin urpoillut just tän asian kanssa ja odottanut muiden pitävän salassa suhteen, kunnes se on valmista kamaa paljastettavaksi. Yksi kaveri sit kännissä avautui mulle että ihan perseestä tuollainen, silloin loukkaannuin mut jälkikäteen myönsin, että oikeassa olit. Mun ystävät taitaa elää latenssivaihetta kun mitään kolmio-druamoja ei ole näkyvissä tai kuuluvissa :), mut yks ystävä on nyt joutunut vähän haluamattaan kolmiodraaman tilityskohteeksi ja myös jonkinlaiseksi alibiksi. On kyllä friikkiä, miten härskiksi ihmiset heittäytyy sen ihastumis-seksihuuman kanssa, siinä unohtuu aviomiehen ja lasten lisäksi myös vanhat ystävyyssuhteet. Onneksi tämä ystävä on topakkaa ja rehtiä sorttia eikä varmasti kovin kauan suostu toimimaan vuodatuskanavana ilman että kertoo, mitä hommasta ajattelee.
VastaaPoistaHyviä kommentteja ja pointteja ja hyvä teksti.
VastaaPoistaEtenkin toi omien vanhempien olkapäänä/korvana/henkisenä tukena voi olla aika raskasta, varsinkin jos jatkuvan kritiikin kohteena on vanhemmuuden toinen osapuoli.
Ja toi terapia.
Mun suurin ongelma aiheesta ystävät & terapia tosin on se, että muutama ystävä on käynyt terapiassa yli 10 vuotta ja ne vatvoo yhä samoja ongelmia. Ne käy siellä 2-3 kertaa viikossa, ja tekis mieli sanoa että jos siellä ei ole tullut 10 vuodessa ns. hullua hurskaammaksi, niin ehkä se ei ole rahan arvoista?
Anyways, hyvää joulua, hoo hoo hoo!