Suvun perinteisillä Itsenäisyyspäivän juhlilla hymyilytti muistaa viiden vuoden takaista juhlaa. Silloin ei joukossa ollut vielä yhtään lasta, mutta kaikki jännäsivät, koska serkku oli sairaalassa tositoimissa. Sitten tuli tekstiviesti pojan syntymästä ja kaikki kyynelehtivät, minäkin vähän. Mies katsoi minua vähän kiusaantuneesti naureskellen, pelkäsi kai, että nyt se vauvakuume iskee minuunkin. No ei iskenyt vielä, mutta vuotta myöhemmin olinkin jo sitten alkuraskaana, ihan salaa. Ja nyt niitä lapsia oli sukujuhlilla kuusi kappaletta, viisivuotiaasta vauvaan, ja seitsemäskin jo isona kumpuna toisen serkun paidan alla. Mahaansa hieroskeleva ja tuskastuneesti puhahteleva serkku sai minut ihan vähän haikeilemaan, että voi sentään, minä en tuota enää koskaan tule kokemaan, raskautta iloineen ja vaivoineen. Samalla tunsin suurta helpotusta, raskaudet, vaikka ne menivät minulta fyysisesti aika helpolla, eivät henkisesti olleet helppoja. Olen liian neuroottinen ja tietyllä tapaa kontrollihakuinen nauttiakseni raskauksista hirveästi. Se, että sisällä asuu hauras elämä, jota voi suojella vain tiettyyn rajaan asti, on kuumottavaa. Muistan Juhannuspoikaa odottaessani käyneeni kahdestikin käyrillä, kun vauva liikkui liian vähän. Puhumattakaan nyt siitä ennenaikaisesta synnytyksestä, joka meni sinällään hyvin kuten kaikki sen jälkeenkin, mutta jonka alku oli siitä huolimatta elämäni pelottavin kokemus.
Olen viime viikolla tavannut ystävän pikkuisen tummatukkaisen vauvan ja kuullut taas yhden vanhasta kaveriporukasta olevan raskaana. Äitiyden onni ja hämmennys on taas ollut käsinkosketeltavaa. Leidien pikkujoulu-krebauskin meni aika pitkälti äitijuttuja jutellessa, niihin ne jutut herkästi kiertyvät. On myös helpottavaa, että itse alkaa olla konkariäiti eikä enää porukan eka lisääntynyt, vaan pikemminkin se joka liidaa juttuja jo vähän toisiin aiheisiin ja passittaa perheen pulkkamäkeen kun tytöt haluavat vähän punaviinitellä.
On äitiys kyllä tympäissytkin pahasti viime aikoina. Juhannuspoika on tulossa uhmaikään, se raivoaa erityisesti syömistilanteissa kuin rantapiru. Koska puhetta ei vielä tule, tapahtuu pyytäminen viittilöimällä ja kun en heti tajua, mitä halutaan, alkaa armoton raivo. Tofu pitää saada kaivella paketista omin käsin ja auta armias jos erehdyn syöttämään. Äää! Vää! Herra taapero haluaa syödä itse! Homma vähän hirvittää, kun lapsi näyttää etenkin ripulin jäljiltä erehdyttävästi taaperoversiolta thinspiration-kuvista (anteeksi vaan karkea huumorini). Onneksi sentään rinta kelpaa, itse asiassa se kelpaa turhankin usein ja vierottaminen aiheuttaa kauheaa perserköintiä. Lipsi on jo iso ja taitava syöjä, mutta oma ronkeli ja valikoiva itsensä. Lipsin versiossa Lennä Lennä leppäkertusta syödään puuron lisäksi pastaa ja kutsummekin sitä kotioloissa karppaajan kauhuksi. Yövaipoista ollaan vihdoin pääsemässä eroon tytön omasta vaatimuksesta. Viime yönä sattui pieni vahinko, mutta niitähän sattuu, vahinkoja. Ei haittaa!
Mukavia mietteitä. Hairahduin itsekin omassa kommenttiloorassani miettimään tuota mitenhän sitä suhtautuu toisten raskauksiin tulevassa, kun itse on tässä elämäntilanteessa. Heitänkin kysymyksen sinulle, kun tuossa omaan odotukseesi viittasit. Oletko suhtautunut samalla lailla ystävien odotukseen vai tunteettomammin vai tunteikkaammin? :)
VastaaPoistaMä oon ihan intona ja riemuissani muiden raskauksista, toissa kesänä laitoin tekstarit suunnilleen kaikille tutuilleni, incl. aviomies ja mun äiti, kun hyvä ystävä oli raskaana, mutta omista olin aina äkäinen murjottava ylisuojeleva mörkö ja ärsyynnyin kun muut hehkutti mun tilaa. Siis rakenneultraan saakka, sen jälkeen alkoi itseäkin useammin hymyilyttää. Mulla oli molemmissa alkuraskauksissa parit aika isot verenvuodot, se vei hommasta ilon tosi tehokkaasti ja aina kun joku intoili, teki mieli vaan vaihtaa aihetta.
VastaaPoistamä olin jotenkin vielä ekan jälkeen ja tokaa odottaessakin ihan innoissani raskauksista, mut nyt en enää ihan niin paljon. toki jos on joku oikeesti läheinen, niin sitten, mut se koko homma vaan tuntuu jotenkin vähän kaukaiselta. on siinä varmaan pieni tippa haikeuttakin, mut vähän myös sellaista kyllääntymistä ja etääntymistä, vähän niin kuin kotona ollessa töistä ja työelämästä puhuminen on sellaista pikkuisen pitkäveteistä. tai oli, nyt oon huomannut, että sekin alkaa vähän innostaa. oiskohan nää yhteydessä toisiinsa? :)
VastaaPoistaHah, mun pitääkin kertoa tähän sopivasti, että tossa männäviikolla matkattiin ratikalla lasten kanssa muskariin, mulla toppis eikä meikkiä koska en ehtinyt. Sit mun vanhan duunin pysäkillä tuli kyytiin koko meidän vanha tiimi, olivat menossa johonkin suunnittelupäivään. Kaikki oli iloisia ja nauravia ja ehdin kiusata niitä, että joko aamuskumpat on imailtu (meidän duunissa oli ennen taantumaa aina skumppaa joka välissä) ja ehdittiin rupatella siinä hetki ja nauraa törmäämiselle.
VastaaPoistaHarmillisen pian mun ja lasten piti jäädä pois, ja mun teki mieli vaan hihkaista niille että "hei, ottakaa mut mukaan! Jätän nää kersat vaikka ajemaan rundia tällä sporalla!" :D Että kyllähän noi alkaa taas mielessä pyöriä ja houkuttaa.