torstaina, lokakuuta 11, 2012
Apinaorkesteri
Olen viime päivinä miettinyt muun muassa sitä, kumpi lapsistani on ärsyttävämpi. Pitkään esikoinen oli tietysti sitä kaikkine kaksivuotiaan kiukkuineen ja oikkuineen. Juhannuspoika oli puolivuotiaana herra hymynaama, iloinen killistelijä ja hinkuvasti naurava hippuhiiri. Kun vauva-aika alkoi huveta, alkoi löytyä omaa tahtoa ja taitoja sekä uusia hampaita, jotka itkettivät ja sotkivat unia. Yksivuotispäivän jälkeen tajusin välähdyksenomaisesti, että nyt ne ovat vaihtaneet paikkaa rasittavuudessa. Kolmivuotiaan kanssa voi neuvotella, kolmivuotias ymmärtää käskyjä ja siitä on jo apuakin, sillä on empatiakykyä ja hulvattomat jutut. Yksivuotias kipuilee eroahdistusta, puree uusilla hampaillaan äidin käsivarret mustelmille, valvottaa yöllä eikä taatusti ymmärrä käskyjä. Nyt kun Juhannuspojan toista vuottakin on jo neljäsosa takana, tuntuu se edelleen aika haastavalta pikku paviaanilta. Onnettomuusalttius, tahto tehdä enemmän kuin osaa, edelleen vallitseva vahva äitiriippuvuus ja jatkuvasti mielialakäyrää madaltava hampaiden tulo tekevät pikku-ukosta varsinaisen pakkauksen. Onneksi kaksi hammasta on taas puhjennut ja yöt hieman parantuneet. Ja eroahdistus on vähentynyt. Perhekerhoissa ja synttäreillä pikku rimpula taapertaa eteenpäin hihitellen eikä aina äitiä huomaakaan.
Ystävä totesi tässä taannoin, että alkaa vasta nyt tajuta, että lapsen kanssa voi olla hauskaa ja hoitovapaasta voi tosiaan nauttia. Lapsi on puolitoistavuotias, kommunikoiva ja omatoiminen, tykkää rutiineista eikä huuda hulluna ilman syytä. Hän pohti myös, olisivatko ne tuttavaäidit, jotka lähtivät töihin lasten vauva-aikana koska touhu tuntui niin hirveältä, alkaneet hekin nauttia kotona olosta eri tavalla taaperoaikana. Tiedä häntä. Olen tässä itse monta kertaa äitejä ja lapsia seuratessani todennut, että "vauva-aika ei sovi kaikille" viitaten sekä äiteihin että vauvoihin. On olemassa sellainen tietty vauvatyyppi, temperamenttinen, eteenpäinpyrkivä, puuhakas ja vaikeasti nukahtava tyyppi, jota marisuttaa ja kitisyttää koko vauva-ajan mutta annas olla kun jalat alkavat kantaa: jo muuttuu ääni kellossa ja entisestä ränkkä-Keijosta tulee itse auringonpaiste. Kaikki äidit eivät myöskään selvästikään saa erityisiä kiksejä vauva-ajan erityispiirteistä: rytmittömyydestä, vauvan vaikeatulkintaisuudesta ja tietynlaisesta tyhjyyden tunteesta. Vaikka itse nautinkin kovasti noiden lapsukaisteni vauvuudesta, on kyllä mukavaa tämäkin, kun kumpikin on pikkulapsi-iässä ja puistossa riittää puuhaa kummallekin.
Sitten on olemassa äitejä, jotka ovat hulluina vauvoihin mutta eivät oikein tahdo kestää taaperoita ja pikkulapsia oikkuineen. Ystäväni, joka työskentelee ongelmaperheiden parissa, kertoi, että traumatisoituneille äideille on yleistä pärjätä sujuvasti pienen, täysin hoivattavan vauvan kanssa, mutta kun vauvasta alkaa tulla persoona ja oma tahto löytyä, epävakaa äiti ei kestä sitä vaan alkaa purkaa vihaansa lapseen. Ajatus on jokseenkin karmiva, etenkin jos tällaista "oh, ei se olekaan enää söpö vauva vaan uhmaava pikkulapsi"-kelaa hoidetaan tehtailemalla uusia vauvoja. Joka ei ilmiönä liene niinkään harvinainen.
Ylipäätään, kun tässä itse on saattanut kaksi lasta vauva-ajan karikoiden halki suhteellisen ehjinä, huokaisee syvään helpotuksesta. Olemme myyneet ahkerasti vauvakamaa Huuto.netissä ja lastenvaatekirppiksellä ja jaelleet pikkuvaatteita poikiville ystäville ja sukulaisille. Koska lastenvaatekirppiksellä kauppa käy kuin siimaa, piti minun oikein penkoa lisää myytävää täyhkää kappien takanurkista. Sieltäpä sitten löytyi myös vanha kunnon kätkythälytin, laite, jota käytin Lipsin kanssa vissiin vuoden (vaikka se siirtyikin viereeni nukkumaan siinä kahdeksan-yhdeksänkuisena) ja Juhannuspojan kanssa pari ekaa kuukautta kunnes keskos-ahdistus hellitti ja kunnes se siirtyi viereeni (jossa se edelleen nukkuu, tuleekohan siitä Mother ShaBooboo?). Mietin ääneen miehelle, josko laittaisin sen Huuto.nettiin myyntiin morbidilla mainoslauseella "Tällä laitteella pidettiin kaksi vauvaa hengissä."?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
On myös olemassa äitejä, jotka ovat hullaantunteita vauvoihin mutta pärjäävät myös isompien lasten kanssa. Semmoisia taidan tuntea kaikkein eniten ja luen myös itseni heihin. Sitä kasvaa ihmisenä oman lapsen myötä ison askeleen ja toisenkin lapsen myötä vielä askeleen ihan uuteen elämään ja rooliin.
VastaaPoistaMinä tunnen kyllä eniten äitejä, jotka kokevat molemmat iät sekä raskaina että antoisina. Ainakin itselläni ja ystävilläni kasvu vanhemmuuteen on todella rankkaa ja raakaa. Vauvat ja lapset saavat meistä esille ne synkimmätkin koloset ja oma keskeneräisyys on tapetilla jatkuvasti. Totta kai sitä kasvaa kaiken aikaa vanhempana, kuten toivon mukaan ihan ylipäätään ihmisenä, mutta kyllä perhe-elämä koettelemuksineen on vetäissyt ainakin allekirjoittaneen aika nöyräksi ja hiljaiseksi. Mikään muu rooli elämässä ei ole pakottanut minua niin kasvokkain omien vaikeiden kohtien kanssa kuin äitiys. Sanoisinkin, että matka äitiyteen ei ole kiinni lapsen iästä, se on kiinni siitä, mitä on valmis itsessään kehittämään.
VastaaPoistaIiris, luonnollisesti suurin osa äideistä lukeutuu tähän porukkaan. Viittasinkin nyt siihen epäonnekkaaseen traumataustaiseen porukkaan jolle omat torjutut muistot puskevat pintaan lapsen kasvaessa. Tästä on vinot pinot kirjallisuutta, varhaisen kiintymyssuhteen merkityksestä omalle vanhemmuudelle jne. Vanhemmaksi tuleminen on ihmiselle eräänlainen kriisi, oli ihminen kuinka tasapainoinen tahansa. En itse voi suurin surminkaan kasvaneeni äidiksi helpolla tai nopeasti, pikemminkin prosessi on ikuisesti kesken. Eikä mulla ole erityisiä vaikeuksia sanoa sitä ääneen, toivoisin muutenkin että ihmiset eivät harrastaisi niin taajaan päättäväistä omien sisäisten ristiriitatunteidensa kieltämistä. Denialissa oleminen kun ei yleensä poista ristiriitoja tai ongelmia vaan piilottaa ne. Ja ne torjutut angstit saattaa purkautuakin sitten itsellekin käsittämättömällä tavalla.
VastaaPoistaGata, niinhän se menee, että lapset kasvattavat meitä. Oman keskenräisyyden, kärsimättömyyden ja vaatimusten kohtaaminen äitinä yllättää edelleen kolmivuotiaan uhman kanssa tahiessa. Ja se, että sanoo ääneen turhautumisensa, ristiriitaiset tunteensa tai "valittaa blogissaan" ei hetkeksikään sumenna sitä tosiasiaa, että on suunnattoman onnellinen lapsistaan.
Mä oon nyt ihan virusflunssapökkerössä, mutta näin jälkeenpäin uskon että mun kasvu äitiyteen meni paljon helpommin koska olin just ennen raskautta istunut ne viimeiset 3 vuotta terapiassa ja minähän nyt yks traumataustainen olenkin kaikin mahdollisin keinoin. Tää on ollut jotenkin tosi luonnollista mulle ja helppoa. Varmasti on kaikenlaisia kriisinpoikasia, mutta jotenkin ne tuntuvat tässä jäävän kuitenkin aika vähäiselle huomiolle kokonaisuuden huomioon ottaen. Siis kun ajattelee jälkeenpäin tätä mennyttää reilua neljää vuotta.
VastaaPoistaMeillä on ehkä ollut suurempi haaste kahden hyvin erilaisen ihmisen yhteisen vanhemmuuden rakentaminen, molemmilla tuntuu itsellään menevän aika hyvin mutta yhdessä sukset menee silloin tällöin ristiin.
Juu ja tietysti traumataustaista porukkaa on, mut mä vaan kommentoin siis tuohon sitä että kivaakin tämä voi olla ja useimmilla onkin.
Ehkä siinä on se, mitä mä jälkeenpäin ajattelen, että oli parempi "hoitaa" itsensä kuntoon ennenkuin rupesi miettimään perheen perustamista. Jälkiviisasta toki, mutta uskon näin jälkeenpäin että siitä on ollut paljon hyötyä. Tietysti kun on tarpeeksi ojasta allikossa, niin eihän sitä apua osaa hakeakaan ja vanhemmiksi nykyään ruvetaan jos minkälaisesta syystä.
Se on ihan hienoa, että voi sanoa ääneen että vaikeaa on ollut. En tiedä miten teilläpäin mutta kyllä mä kavereiden kanssa juttelen ihan lähes päivittäin näistä vanhemmuuden hyvistä ja huonoista puolista ja se on meille ihan luonnollista. Olisi aika kamalaa, jos joutuisi piilottelemaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Parasta vertaistukea mitä voi saada:)