Pos./Neg.

Tässä kun on ollut keskustelua kaikenlaisista blogikulttuureista, kirjoitustyyleistä, blogimainonnasta sekä siitä, miten äitiyttä blogeissa esitetään (voi hitto kun en ole sosiologi, tätä aihetta olisi niin kiva vatkata jos olisi käsitteet vielä inasen paremmin hallussa) ja onko äitiblogien jakolinja "positiiviset hömppäblogit" ja "negatiiviset rutinablogit" ajattelin pistää korteni kekoon esittämällä tiistaipäivämme (aamupäivän, kello näkyy olevan kahden pintaan) kahdella eri tavalla.

Versio 1.
Herään aamulla siihen, että kiharapäinen esikoinen kiipeää viereeni ja alkaa kertoa, millaista unta näki. Kuopus nukkuu kiinni kyljessäni ja hieroskelee unisia silmiään. Juttelemme vähän aikaa esikoisen kanssa ja päätämme sitten nousta aamiaisen tekoon. Keitän kuopukselle ja itselleni puuroa, esikoinen saa hedelmiä ja jogurttia. Juon myös ihanan vahvat mutteripannukahvit ja luen Hesaria. Sitten hoidamme muut aamutoimet rivakkaan tahtiin, valitsen kuopukselle suloisen velourhaalarin ja esikoiselle ihanan, juuri Huuto.netistä kotiutuneen kukkatunikan. Ulkona näyttää olevan kaunis, vaihteleva syyssää joten varustan tuplavaunut sadesuojalla.

Kärryttelemme bussipysäkille, bussi tuleekin ihan heti ja mahdumme hyvin kyytiin toisista vaunuista huolimatta. Lupsakka setämies jutustelee lapsille koko bussimatkan ajan, kuopukselle näyttäisi tulevan vähän lämmin, mutta itkuilta vältytään. Jäämme pois ja kävelemme kauniin syysmetsän läpi perhekerhon tapaamiseen idylliseen puutaloon. Perillä on paljon lapsia ja vanhempia, lapset kirmaavat iloisina lelujen pariin ja minä istun kahvikupin kanssa pöytään juttelemaan muiden äitien kanssa. Paikalla on pari kunnallisvaaliehdokasta ja juttelemme päivähoidon tilanteesta. Olen iloinen, että he vaikuttavat niin skarpeilta ja asiatietoisilta ja mietin ehkä äänestäväni toista. Ehdimme jutella parin muun äidin kanssa niin maaseutuasumisesta, imetysvaatteista kuin sukupuolten eroistakin. Lämmitän lapsille edellispäivänä tehtyä maukasta ja edullista kasvisruokaa, kuopukselle maistuu hyvin. Loput syön itse, eipä tarvitse ostaa kallista lounasta mistään.

Kerhon loppuessa puemme ripeästi ja lähdemme läheiselle lastenvaatekirpputorille, jossa minulla on pöytä. Järjestän pöytää ja katselen uusia löytöjä, rupattelen tuttujen kanssa. Esikoinen saa luvatun mehun ja kuopus leikkii innoissaan leikkipaikalla, innostuupa kirmailemaan ovellekin. Kun huomaan kuopuksen hukanneen piponsa, kysyn missä pipo mahtaisi olla ja kuopus ihan tosiaan hakee pipon! Olen yllättynyt ja iloinen, että yksivuotias ymmärtää asioita niin hyvin. Myytävää tavaraa on mennyt todella hyvin. Jaamme esikoisen kanssa vielä maukkaan korvapuustin ja lähdemme kohti päiväkerhoa. On alkanut sataa, onneksi vaunujen sadesuoja tuli tosiaan mukaan ja onneksi esikoisen välikausiasu on vedenpitävä, laadukas Ticket Outdoors jonka kuopus aikanaan perii. Ajamme bussilla muutaman pysäkinvälin ja kävelemme läpi kauniin syksyisen puiston esikoisen kerhoon. Kerho sijaitsee äärettömän kaunissa 20-luvun korttelissa, valtava piha on täynnä keltaisia ja punaisia puita, koristeomenapuita ja tummia kuusia. Sisällä laululeikit ovatkin jo alkaneet, jätän nukkuvan kuopuksen vaunuissaan pihalle odottamaan ja esikoinen jää iloisena laulamaan.

Kävelen kotiin nukkuvan kuopuksen kanssa, rupattelen matkalla äidin kanssa puhelimessa ja havainnoin, miten lihakset ovat selvästi harjoitetun oloiset toissapäiväisen hydrobicin jäljiltä. Kotiovelle päästyämme aurinko alkaa paistaa ja piha näyttää hyvin kauniilta.

Versio 2.
Herään siihen, että esikoinen römeltää makuuhuoneen ovella ja tömähtää päälleni. Olen kuolemanväsynyt, haluaisin nukkua enemmän kuin mitään muuta. Kuopus on valvottanut ensiksikin öpeltämällä puolille öin ja sitten reklamoimalla yön aikana jotain omia hammas-asioitaan tuhanteen kertaan. Mietin, että imetän sitä varmaan vielä koulussakin ellei hommalle aleta pistää rotia. Lahjon kuopuksen hiljaiseksi iPadilla, sieltä tulee Pipsa Possua ja jotain venäläisiä lastenohjelmia, ihan sama mitä, kunhan saan nukkua. Lopulta meuhaaminen ja äninä äityy niin kovaksi että nousen lasten kanssa aamiaiselle. Keitän Elovenan valmispikapuuroa vedenkeittimellä minulle ja kuopukselle, esikoinen saa yksittäispakatun juotavan jugurtin, koska en jaksa vääntää heti aamusta. Truuttaan antibioottia (virtsis) esikoisen suuhun, se pursuttaa lääkkeen paidalleen. Kello on jo vaikka mitä ja haluaisin perhekerhoon ei-niin-sikapahasti myöhässä kuin viimeksi, että riisumisen ja pukemisen välissä ehtisi vähän oleillakin. Kuopus vastustaa vaipanvaihtoa, mandariininsiivun viemistä kädestä, pyllynpesua ja kaikkea muuta. Esikoinen heittäytyy raivomakaroniksi kun ehdotan sukkahousujen pukemista. Toinen raivis tulee siitä, että hiirimekko on likaisena pyykkikorissa. Lopulta puen esikoiselle sukkikset ja huomaan niiden vyötärökuminauhan lörähtäneen. Etsin jostain legginsit siihen päälle. Kuopuksen velourhaalarissa on keltainen tahra, mutta en välitä vaan puen sen silti. Hammaspesu on yhtä hulinaa, esikoinen harjaa mielummin seinää ja kuopus puree harjaa, kun äiti yrittää auttaa, alkaa raivo.

Huomaan, että ulkona sataa taas. Sitten muistan, että esikoiselle pitäisi jotain evästäkin laittaa kerhoa varten. Mandariinit saava kelvata, tänä aamuna ei asetella leipiä voipaperikääreessä eväsrasiaan. Kaivan tuplavaunujen sadesuojan esiin eteisarkusta, jätän sormeni arkunkannen väliin. Sadesuoja on valtavan kokoinen ja äärimmäisen jäykkää materiaalia, eikä sitä kerta kaikkiaan saa sullottua sille tarkoitettuun taskuun, jonka muka pitäisi kulkea vaunuissa. Sen sijaan se on soputeltan kokoinen, mutta jäykempi muoviläpyskähirvitys, jonka paikalleen asettelu vaatii ähellystä ja kirosanoja.

Olemme niin myöhässä, että olen jo ehtinyt harkita että jäisimme vaan kotiin. Koska sadevermeet, kumpparit ja muut on suurella vaivalla kiskottu päälle, kävelemme kuitenkin bussipysäkille. Pysäkillä on kahdet vaunut ja bussissa yhdet, äiti joka joutuu tekemään meille tilaa, näyttää kireältä. Bussissa istuu humalainen hölisijämies, oikea luomakunnan kruunu, joka juttelee typeriä juttujaan joille minä ja toinen äiti jähmeästi hymyilemme. Mies selittää meille (ei siis lapsille vaan meille äideille), että kaarteissa bussi ajaa hitaampaa ja tasaisella lujempaa. No shit. Hikoileva kuopus heittää hattunsa kauas lattialle ja saan sen suurella vaivalla ja ähellyksellä koukittua. Jäämme pois bussista ja totean, että olisi pitänyt ottaa toinen bussi koska tämän pysäkki on tosi kaukana. Kävelemme liukkaitten lehtien päällä, sade vihmoo ja tuuli repii vaunusuojaa. Lopulta olemme perillä perhekerhossa.

Ovella tulee vastaan kireänhymytön nainen, ei lämpene vaikka hymyilen ja moikkaan. Naisella on varmasti jotain harmia, mutta ihmettelen silti, miksi perusäkäiset ihmiset käyvät sosiaalisissa eventeissä, vittuuntumassako? Sitten muistan millainen itse joskus olen, ehheh. Perillä on kova hulina, desibelit katossa, kiljuntaa ja hilluntaa. Esikoinen ja kuopus nahistelevat ja rähisevät, olisi monta mielenkiintoista keskustelunaihetta mutta mihinkään ei ehdi keskittyä kun lapset vaativat huomiota. Esikoinen nipistää suunsa kiinni kun tarjoan lounasta ja pyytää itkien mehua. Annan mehua. Kuopus suttaa velourhaalarinsa ruualla ja haluaa välttämättä syödä itse. Aina välillä itketään ja rähistään. Sitten kello onkin jo kaksitoista ja puemme sadevaatteet hikipisaroiden helmeillessä otsalla.

Kävelemme lastenvaatekirppikselle. Myyntipöytäni näyttää siltä, kuin joku olisi käynyt tekemässä siinä heinää. Kama on myllätty ylösalaisin ja pöytä on täynnä vieraita kamoja. Nostelen niitä lähipöydille ja yritän paimentaa eri tahoille ponkoilevia lapsia. Esikoinen kärttää mehua ja annan periksi. Kuopus katoaa pariin otteeseen ja yrittää päästä ulko-ovesta ulos, röpeltää myytäviä leluja ja hukkaa piponsa. Shoppaan heräteostoksena oravapaidan, vaikka kaappi tursuaa paitoja. Morkkistelen. Esikoisen kumppareissa on iso palkeenkieli ja etsin kirppikseltä uusia, mutta en löydä. Suurella itsehillinnällä saan itseni puhuttua yli sydämenmuotoisen vaunukoristeen ostamisesta. Nyt vähän kaduttaa, vaunukoriste oli tosi ihku. Kello on taas vaikka mitä, lähdemme kohti kerhoa. Sataa ja koska olen jättänyt sadesuojan levälleen, kuopuksen istuin on läpimärkä. Asettelen oravapaidan tilkkeeksi. Onneksi kuopus nukahtaa, koska bussin tulo kestää ja kestää. Seisomme valtatien varressa ja vesi roiskuu. Lopulta pääsemme bussiin ja esikoinen yrittää kupsahtaa kumoon pari kertaa. Jäämme pois väärällä pysäkillä ja hopotamme läpi märän ja kuraisen puiston kohti kerhoa. Huomaan, että kerholaiset ovat jo sisällä ja jätän kuopuksen talon eteen nukkumaan ja riivin sadevaatteet esikoisen päältä pikavauhtia. Tyttö kirmaa jo alkaneeseen laululeikkiin ja minä lähden kärryttelemään kotiin miettien, että kylläpä lantiota kolottelee jumpan jäljiltä. Sataa koko matkan, sade loppuu juuri kotipihalle astuessa.

Jaa-a, kumpikohan oli minulle omempaa tyyliä? Ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin, hehee.