Päätös

Olen pitkällisen puntaroinnin, arpomisen, vehtaamisen ja jahkaamisen jälkeen päättänyt luottaa intuitiooni. Intuitio käskee ottamaan Lipsin pois tarhasta ja näin ollen soitin viime viikolla tarhan pomolle ja otin asian esille. Prosessi on vielä kesken, tapaamme pääsiäisen jälkeen ja keskustelemme vaihtoehdoista, eli lähinnä niistä ohjatuista leikkipuistoista tai kerhoista, mitä näitä nyt onkaan. Mutta tämän muotoinen hoitojärjestely loppuu kesään mennessä ja siinä onkin sitten useita kuukausia ihan puhdasta kotoilua ennen kuin kerhot (jos sellaiseen pääsemme) alkavat syyskuussa. Puhetta oli "hoidon keskeytyksestä", joka voidaan tehdä enimmillään kahdeksi vuodeksi. Tämä on hyvä tietää, koska tarhapaikkoja on vaikeaa saada ja luultavasti alan vuoden päästä katsella työpaikkaa.

Miksi päätin tehdä näin? Syitä on monia, joista tärkein on kai se, että minua ahdistaa viedä Lipsi hoitoon. Tarha on naapurissamme ja hoitoa kolmena päivänä max 5 tuntia, joten käytännön järjestelyt eivät tunnu hankalilta. Ehkä eniten hiertää se, että minun ei ole pakko jättää lasta hoitoon (en käy töissä) ja jos lapsi jää sinne huonolla fiiliksellä, minulle jää huono omatunto. Ja nyt, kun Juhannuspoika ei ole enää jatkuvasti nukkuva pikkuvauva eikä minulla ole niin massiviista univelkaa (tai onhan sitä, tosi paljon, mutta meillä kuitenkin nukutaan yöt vaikka heräilläänkin), olen jotenkin hukassa sen suhteen, että mitäs sitä tässä seuraavat viisi tuntia tekisi? Yhtenä päivänä meillä on vauvamuskari, mutta muuten aamupäivät ovat vapaita. Käyn kirjastossa ja kaupungilla ja mietin siinä sivussa, että tämä saattaisi ehkä onnistua taaperonkin kanssa. Olemme aina liikkuneet paljon vaunuilla ja Lipsi viihtyy niissä edelleen niin hyvin, että nukkuu päiväunensakin joskus niissä. Juhannuspojan ollessa ihan pieni, meillä oli ennenaikaisuus-kontrolleja jonkin verran ja minulla oli yksi säännöllinen meno, joka on nyttemmin loppunut. Eikä yhdeksänkuisen kanssa sellainen vauvakahvila-hengailu tule enää kovin kauaa onnistumaan.

Yksi syy on se, että en ole tyytyväinen Lipsin tarhaan vaan siellä toteutuvat oikeastaan kaikki ne epäkohdat, joista nykytarhoja kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, sairastelee ja sitä on liian vähän, vaikka he parhaansa yrittävätkin. Pidän siitä, että tarhaan työllistetään maahanmuuttajanaisia (on aina ilo nähdä maahanmuuttajanaisia integroitumassa yhteiskuntaan eikä kulkemassa mykkinä ja hunnutettuina lastenvaunujen kanssa), mutta heidän työharjottelunsa kestää aina niin vähän aikaa, ettei heihin oikein ehdi tutustua. Tarharyhmällä on usein niin kiire, että ulos päästään vain vähäksi aikaa ja muutenkin kaikki aika näyttää kuluvan perusrutiineista selviytymiseen. Kunnioitan ja arvostan todella paljon tarhan työntekijöitä ja tiedän, ettei niihkaus ole heidän syytään. Tuntuu vain jotenkin ikävältä tuoda oma lapsensa paikalle lisäresurssiksi, kun hänet voisi hoitaa kotonakin.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen syyhyn, joka oikeastaan katkaisi kamelin selän. Päivähoitokeskusteluun. Julkisen keskustelun tapa ärsyttää minua kovasti, koska se lyö syyllisyyden kärjen eniten äiteihin, jotka eivät useimmiten voi mitenkään vaikuttaa päivähoidon laatuun. Olisin varmaan töissäkäyvänä tosi ahdistunut lukiessani päivähoidon tilasta ja siitä, miten kanonisoitu Keltikangas-Järvinen argumentoi. K-J:llä on epäilemättä paljon hyviä pointteja, mutta hänen pitäisi keskittyä ohjeistamaan varhaiskasvatuksesta päättäviä tahoja eikä vanhempia, jotka yrittävät selviytyä ruuhkavuosista. On selvää, että päivähoito ON kriisissä, syntyy koko ajan lisää lapsia, tarhapaikat ovat kiven alla (yläkerran naapurin kaksi nuorinta ovat eri tarhoissa eri puolen kaupunkia - absurdia) ja vanhat tarhat pullistelevat lapsia, niin ettei kellekään riitä huomiota. En usko pikkulapsien olevan hauraita mimosoja, jotka särkyvät lopullisesti siitä, etteivät sillä sekunnilla pääse syliin (silloinhan kaikki useampilapsisten perheiden lapset olisivat ihan pilalla) ja joutuvat odottamaan vuoroaan (ainakin jälkimmäinen taito on erittäin hyvä, mikään ei ole karmeampaa kuin aikuinen, jota ei ole opetettu lapsena ottamaan muita huomioon).

Mutta kuitenkin kaikitenkin: Juhannuspoika ei ole enää kovin kauaa vauva ja jos tämänhetkiset suunnitelmani tulevat toteutumaan ja pää kestää, ajattelin olla kotona siihen asti kun hän täyttää kaksi (ehkä). Siinä vaiheessa kun hän on taapero, tuntuisi hassulta viedä isosisko hoitoon ja mennä taaperon kanssa puistoon. Tietysti tämä hoidonkeskeyttämispäätös vaatii aikamoista panostusta itseltä, että jaksaa keksiä menoja, kerhoja ja touhuja molemmille. Ehkä tässä on sitäkin, että koska lapsilukumme on nyt aivan varmasti täynnä, haluan nauttia pikkulapsiajan ihan pohjia myöten, siinä määrin, etten enää myöhemmin ala haikailla sitä takaisin. En halua kokea nelikymppisenä riskiraskautta vain siksi, että tunsin tässä elämänvaiheessa jääneeni jostain paitsi tai missanneeni jonkun vaiheen, näin kärjistäen.

Kannatan edelleen vahvasti subjektiivista päivähoitoa enkä identifioi itseäni "kotiäidiksi" vaikka sitä olenkin. Kotiäiti sisältää sanana konnontaatioita, jotka eivät tunnu omilta. Minua ei siis hevillä saa mihinkään kotihoitojeesustelu-puheeseen mukaan, vaan asetun näissä kiistoissa aina töissä käyvien beta-äitien puolelle. Uskon myös siihen, että jokainen perhe tietää, mikä heidän kohdallaan on paras ratkaisu näissä päivähoitoasioissa. Nyt tuntuu, että tämä ratkaisu on meille oikein, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni.