tiistaina, maaliskuuta 27, 2012

Päätös


Olen pitkällisen puntaroinnin, arpomisen, vehtaamisen ja jahkaamisen jälkeen päättänyt luottaa intuitiooni. Intuitio käskee ottamaan Lipsin pois tarhasta ja näin ollen soitin viime viikolla tarhan pomolle ja otin asian esille. Prosessi on vielä kesken, tapaamme pääsiäisen jälkeen ja keskustelemme vaihtoehdoista, eli lähinnä niistä ohjatuista leikkipuistoista tai kerhoista, mitä näitä nyt onkaan. Mutta tämän muotoinen hoitojärjestely loppuu kesään mennessä ja siinä onkin sitten useita kuukausia ihan puhdasta kotoilua ennen kuin kerhot (jos sellaiseen pääsemme) alkavat syyskuussa. Puhetta oli "hoidon keskeytyksestä", joka voidaan tehdä enimmillään kahdeksi vuodeksi. Tämä on hyvä tietää, koska tarhapaikkoja on vaikeaa saada ja luultavasti alan vuoden päästä katsella työpaikkaa.

Miksi päätin tehdä näin? Syitä on monia, joista tärkein on kai se, että minua ahdistaa viedä Lipsi hoitoon. Tarha on naapurissamme ja hoitoa kolmena päivänä max 5 tuntia, joten käytännön järjestelyt eivät tunnu hankalilta. Ehkä eniten hiertää se, että minun ei ole pakko jättää lasta hoitoon (en käy töissä) ja jos lapsi jää sinne huonolla fiiliksellä, minulle jää huono omatunto. Ja nyt, kun Juhannuspoika ei ole enää jatkuvasti nukkuva pikkuvauva eikä minulla ole niin massiviista univelkaa (tai onhan sitä, tosi paljon, mutta meillä kuitenkin nukutaan yöt vaikka heräilläänkin), olen jotenkin hukassa sen suhteen, että mitäs sitä tässä seuraavat viisi tuntia tekisi? Yhtenä päivänä meillä on vauvamuskari, mutta muuten aamupäivät ovat vapaita. Käyn kirjastossa ja kaupungilla ja mietin siinä sivussa, että tämä saattaisi ehkä onnistua taaperonkin kanssa. Olemme aina liikkuneet paljon vaunuilla ja Lipsi viihtyy niissä edelleen niin hyvin, että nukkuu päiväunensakin joskus niissä. Juhannuspojan ollessa ihan pieni, meillä oli ennenaikaisuus-kontrolleja jonkin verran ja minulla oli yksi säännöllinen meno, joka on nyttemmin loppunut. Eikä yhdeksänkuisen kanssa sellainen vauvakahvila-hengailu tule enää kovin kauaa onnistumaan.

Yksi syy on se, että en ole tyytyväinen Lipsin tarhaan vaan siellä toteutuvat oikeastaan kaikki ne epäkohdat, joista nykytarhoja kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, sairastelee ja sitä on liian vähän, vaikka he parhaansa yrittävätkin. Pidän siitä, että tarhaan työllistetään maahanmuuttajanaisia (on aina ilo nähdä maahanmuuttajanaisia integroitumassa yhteiskuntaan eikä kulkemassa mykkinä ja hunnutettuina lastenvaunujen kanssa), mutta heidän työharjottelunsa kestää aina niin vähän aikaa, ettei heihin oikein ehdi tutustua. Tarharyhmällä on usein niin kiire, että ulos päästään vain vähäksi aikaa ja muutenkin kaikki aika näyttää kuluvan perusrutiineista selviytymiseen. Kunnioitan ja arvostan todella paljon tarhan työntekijöitä ja tiedän, ettei niihkaus ole heidän syytään. Tuntuu vain jotenkin ikävältä tuoda oma lapsensa paikalle lisäresurssiksi, kun hänet voisi hoitaa kotonakin.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen syyhyn, joka oikeastaan katkaisi kamelin selän. Päivähoitokeskusteluun. Julkisen keskustelun tapa ärsyttää minua kovasti, koska se lyö syyllisyyden kärjen eniten äiteihin, jotka eivät useimmiten voi mitenkään vaikuttaa päivähoidon laatuun. Olisin varmaan töissäkäyvänä tosi ahdistunut lukiessani päivähoidon tilasta ja siitä, miten kanonisoitu Keltikangas-Järvinen argumentoi. K-J:llä on epäilemättä paljon hyviä pointteja, mutta hänen pitäisi keskittyä ohjeistamaan varhaiskasvatuksesta päättäviä tahoja eikä vanhempia, jotka yrittävät selviytyä ruuhkavuosista. On selvää, että päivähoito ON kriisissä, syntyy koko ajan lisää lapsia, tarhapaikat ovat kiven alla (yläkerran naapurin kaksi nuorinta ovat eri tarhoissa eri puolen kaupunkia - absurdia) ja vanhat tarhat pullistelevat lapsia, niin ettei kellekään riitä huomiota. En usko pikkulapsien olevan hauraita mimosoja, jotka särkyvät lopullisesti siitä, etteivät sillä sekunnilla pääse syliin (silloinhan kaikki useampilapsisten perheiden lapset olisivat ihan pilalla) ja joutuvat odottamaan vuoroaan (ainakin jälkimmäinen taito on erittäin hyvä, mikään ei ole karmeampaa kuin aikuinen, jota ei ole opetettu lapsena ottamaan muita huomioon).

Mutta kuitenkin kaikitenkin: Juhannuspoika ei ole enää kovin kauaa vauva ja jos tämänhetkiset suunnitelmani tulevat toteutumaan ja pää kestää, ajattelin olla kotona siihen asti kun hän täyttää kaksi (ehkä). Siinä vaiheessa kun hän on taapero, tuntuisi hassulta viedä isosisko hoitoon ja mennä taaperon kanssa puistoon. Tietysti tämä hoidonkeskeyttämispäätös vaatii aikamoista panostusta itseltä, että jaksaa keksiä menoja, kerhoja ja touhuja molemmille. Ehkä tässä on sitäkin, että koska lapsilukumme on nyt aivan varmasti täynnä, haluan nauttia pikkulapsiajan ihan pohjia myöten, siinä määrin, etten enää myöhemmin ala haikailla sitä takaisin. En halua kokea nelikymppisenä riskiraskautta vain siksi, että tunsin tässä elämänvaiheessa jääneeni jostain paitsi tai missanneeni jonkun vaiheen, näin kärjistäen.

Kannatan edelleen vahvasti subjektiivista päivähoitoa enkä identifioi itseäni "kotiäidiksi" vaikka sitä olenkin. Kotiäiti sisältää sanana konnontaatioita, jotka eivät tunnu omilta. Minua ei siis hevillä saa mihinkään kotihoitojeesustelu-puheeseen mukaan, vaan asetun näissä kiistoissa aina töissä käyvien beta-äitien puolelle. Uskon myös siihen, että jokainen perhe tietää, mikä heidän kohdallaan on paras ratkaisu näissä päivähoitoasioissa. Nyt tuntuu, että tämä ratkaisu on meille oikein, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni.

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen ratkaisu, toki ymmärrän ajatuksesi ihan täysin.

    Itse olen nyt jälkeenpäin miettinyt monta kertaa, että olisiko hoitopaikka sittenkin pitänyt pitää..

    Mutta olen nyt kiinnittänyt kerhossa käydessämme huomiota, että heti kun on enemmän lapsia (yli 10), omani stressaantuu ihan hirveästi joten täällä kotihoito oli ihan fiksu ratkaisu lapsen kannalta.

    Lapset on niin erilaisia ja oma "vaistoni" osui tässä oikeaan, että meidän poika on hirveän hitaasti lämpiävä.

    Tärkeä aihe ja minusta hyvin pohdittu! Tsempit tupla-arkeen sitten teillekin!:)

    VastaaPoista
  2. Itse olen ottanut vajaan vuoden jälkeen 1v 5kk ikäisen pois päiväkodista kotiin "kasvamaan" koska meistä ei tuntunut kivalta ratkaisulta koko päiväkoti.
    Jätin siis koulun tauolle :)

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä päätökselle :) ainahan kaikissa ratkaisuissa on puolensa ja puolensa. Yhtä tasapainottelua koko elämä, eikä kellään sitä kristallipalloa... :)

    Ajattelin aiemmin hyvin kriittisesti K-J:n ajatuksista, kun olin tutustunut hänen ajatuksiinsa (lähinnä temparemantista) ainoastaan julkisuuden kapean (nyt sen tajuan) kuvan perusteella.

    Kun vihdoin luin yhden hänen kirjansa, ajatukseni kääntyivät päälaelleen, enkä koe enää yhtään hänen ajatuksiaan vanhempia syyllistävinä, vaan siellä on todella paljon yhteiskuntakritiikkiä ja ohjausta kuinka tämä fakta, että alle kolmevuotiaatkin tarvitsevat hoitoa (ja täts it) tulisi järjestää :).

    VastaaPoista
  4. Mää tykkäsin kovasti sun päivähoitoaiheisesta pohdinnasta, koska itsekin painin monien siihen liittyvien seikkojen kanssa (päällimmäisenä ehkä se syyllisyys siitä, että haluan laittaa lapsen hoitoon ja toisaalta ymmärrys siitä, että kotiäitinä hajoaa pää sekä minulta että lapselta ja tasapainoile tässä nyt sitten.) Mutta erinomainen huomio tuosta - liekö nyt sitten Keltinkangas-Järvisen vai median - tavasta syyllistää vain vanhempia, ikään kuin päivähoitoa ei mitenkään voisi kehittää ja näin vaihtoehdot ovat siis huono vanhempi tahi huono yhteiskunnan jäsen.

    VastaaPoista
  5. Iiris, kiitosta vaan tsempeistä! Oon monesti miettinyt, että näissä hoitojutuissakin merkitsee todella paljon se, kuinka paljon turvaverkkoa vanhemmilla on. Meillä on onneksi erittäin osallistuvat isovanhemmat, jotka ovat kyllä toisaalta jo niin vanhoja, ettei mitään kovin pitkiä hoitoaikoja halua heiltä vaatia, mutta lyhyet hoitokeikat onnistuvat aika pienelläkin varoitusajalla.

    Kippuralla, hyvä pointti tuo "kotiin kasvamaan". Vaikka Lipsillä tuntuu menevän sikäli ihan mukavasti tarhassa, niin kuitenkin ajatus siitä, että mä en ole sitä lohduttamassa pahan mielen tullen, tuntuu surkeelta.

    Bleue, kiitos! Sinäpä sen sanoit, yhtä tasapainottelua tämä vanhemmuus. Sitä kun ei koskaan etukäteen tiedä, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei. Just tämän olen ehkä kokenut vanhemmuudessa kaikkein vaikeimmaksi kestää, kun olen vähän sellainen semi-kontrollifriikki ja semi-pessimisti ja tarkastelen tulevaisuutta joskus turhankin uhkaskenaarioisten silmälasien läpi. Että ne omat ratkaisut ovat lasten kohdalla jotenkin tosi merkittäviä panostuksia tulevaisuuteen. Keltikangas-Järvisellä on tosiaan hyviä pointteja ja olen miettinyt niitä paljon. Se, mikä itseä on häirinnyt, on hänen juttujensa käyttäminen politiikan välineenä sellaisessa kohtaa, kun vanhempi itse on voimaton muuttamaan isoja linjoja. K-J:n temperamenttijutut ovat tosi mielenkiintoisia ja ujojen lasten puolustaminen tärkeää.

    Liina, niinpä! Mä en ole edelleenkään mitenkään valmis tämän ajatuksen kanssa: uskon, että hoitojutut ovat eloisalle parivuotiaalle myös hyvää harjoitusta enkä usko tarhan pilaavan lasta. Mulla itsellä on varmaan eniten painanut se, etten oikein osaa luottaa turvallisuusjuttuihin tuolla ihan täysin ja sitten se, että kaikki resurssit tuntuvat menevän perusjutuista selviämiseen. Toisaalta taas just tällä viikolla Lipsi pääsi yhden hoitajan kanssa kahdestaan askartelemaan muiden leikkiessä ulkona, koska Lipsi on tarhassa niin harvoin, ettei hän ollut ehtinyt vielä askarrella pääsiäisoksaa ja istuttaa rairuohoa. Se oli tosi symppistä ja liikkistä!

    VastaaPoista
  6. "...semi-kontrollifriikki ja semi-pessimisti"

    Tässä paksuusvaiheessa tunnistan itseni näistä persoonankuvauksista varsin hyvin. Semi-pessimistiä voi kyllä kuvata joskus realistiksi :DD. Mutta joo, minulle tuntuu vanhemmuudessa olevan aika iso pala juuri tämä ennustamattomuus. Varsinkin nyt synnytyksen suhteen olen keskustellut itseni kanssa monta monituista kertaa, että kun sitä ei vaan voi itse säädellä ja tässä epävarmuudessa pitää elää ja osata ottaa kaikista hetkistä sen hetkinen ilo irti.

    VastaaPoista
  7. Mun on pitänyt jo niin pitkään tulla kommentoimaan tätä. Ymmärrettävä ja hieno päätös, mutta harmi, että syyt ovat osittain laatulähtöiset. Painisin itse taatusti samojen syyllisyydentuntojen kanssa, ellei meillä olisi ihan mahtava päiväkoti, hoitoryhmä ja mahtavat hoitajat. Retostellen voin todeta, että "meidän" tarhassa askarrellaan tosi paljon, vietetään kierrätysviikkoja, hiihtokilpailuja, musa-, jumpa-, kylpylä- ja leivontapäiviä. Tädeiltä tulee aidon oloista palautetta hyvässä ja huonossa sekä lapselle että vanhemmille.

    Toisaalta mikään ei vie pois sitä faktaa, että ryhmä on iso ja isompien ryhmät lähellä tekevät touhusta tosi kaoottista ja juuri niihin rutiineihin keskittyvää. Erityisesti hälyn näkee Isokiskossa. Sellaisina päivinä kun vaikka lähtötilanne on eteisessä pukemiskaaos, menee neidillä helposti puoli tuntia tai tunti päästä irti tarhamoodista ja rauhoittua. Surettaa sekin.

    No, onneksi lastenpsykiatri Tuula Tamminen totesi viime viikon Inhimillisessä tekijässä, että syyllisyys on yksi vanhemmuuden tärkeimpiä ohjaavia voimia.

    Sitten mutta. Tuon alun kehuskelutekstin meidän päivähoitopaikasta olisin kirjoittanut tuollaisenaan viikkoja sitten. Kunnes tässä pikku hiljaa on selvinnyt, että koko hoitonelikko vaihtuu syksyksi kuka mistäkin syystä. Se tuntuu tosi pahalta vaikka vuosi onkin mennyt samalla porukalla pieniä tuurauksia lukuunottamatta. Joten realismi mukaan nyt tähän omaan suhtautumiseen. Eivät ne ihmiset ole siellä meidän lasten parasta varten vaan omista lähtökohdistaan vaikka tekevätkin työnsä hyvin. Onneksi meilläkin koittaa kesän irtiotto ja syyskuun jälkeen katsotaan taas uudestaan. Siinä ajassa Isokisko on jo unohtanut todennäköisesti hoitajat ja totuttelee uusiin samoin kuin vanhoihin.

    Joka tapaukssa onhan se ralli kahden tämänikäisen kanssa, joten voimia ja reipasta mieltä : )

    Ps. Se Meidän Perhe -lehden artikkeli masennuksesta, muistatko vuotta/numeroa?

    VastaaPoista
  8. Oi täällä on vielä kommentteja. Ja mä oon näin laiska bloggaaja, etten ole kirjoittanut mitään koko huhtikuun aikana!

    Bleue, joo ennustamattomuus ja ennakoimattomuus on kuumottavaa. Kontrollista on pakko päästää hetkittäin irti monellakin tapaa, oppia sietämään sotkua, möykkää jne. Ja sitten jotenkin luottaa siihen, ettei lapsi mene ihan pienestä rikki.

    Mama M, mä oon kuullut huhuja että meidän lähelle on ehkä tulossa luontopäiväkoti. Musaluokkasyndroomainen nosti heti mussa päätään ja mietin että "vähän parempaa meitsin lapsille". Oon aika paljon puntaroinut kaikkia spessu-tarhoja mutta mikään ei sijaitse kovin lähellä tai on tosi kallis. Luontotarha olisi kyllä siitä hassu, että me ei tod olla mitään eränkävijöitä itse... Niin se Meidän Perhe -lehden artikkeli on muistaakseni numerossa 3/11. Yritin etsiä sitä iteltä, mutta just se k.o. numero on jossain hukan persiissä... ylläri. Kirjastosta varmaa löytys!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!