Sunnuntaina, ajan kuluessa vääjäämättä kohti maanantaiaamua, pelon tiivistyessä ja kiertyessä uin alasti jääkylmässä vedessä kynttilöiden valaisemassa uima-altaassa. Taustalla soi gregoriaaninen kirkkokuoro, ystävien hilpeä joululaulun luikkaus kantautuu saunasta. Tätä minulta ei voida viedä, ajattelen. Ei, vaikka työsopimustani ei jatkettaisi, vaikka jäisin työttömäksi keskellä pimeintä aikaa. Kotimatkalla laulamme autossa Kesäillan valssin. Ajattelen kesäpääskynä oloa, oloa ilman jatkuvaa huolta ja tuskaa. Ajatus tuntuu etäisyydessään mahdottomalta, en voi kuvitella tilaa, jolloin en jatkuvasti olisi huolissani jostain. Ja samalla tunnen viiltävää iloa, sitä herkistynyttä aistit avoinna-tilaa, joka on vallinnut koko syksyn.
Maanantai-iltana jätän uimahallin väliin, roikun netissä koko illan, puran pelkoani parhaaksi toteamallani tavalla, piikikkyydellä ja sarkasmilla ”ajan ilmiöitä” kohtaan. Mitä itseironiseen vaihtoehtoskenen pilkkaamiseen tulee, olen siinä tarvittaessa aivan omaa luokkaani. Olen melkeinpä parhaimmillani ollessani poleemisen ivallinen, mikä on oikeastaan harmi. En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on.
Tiistaiaamuna istun bussissa kohti fysioterapiaa. Pelko tuntuu fyysisenä, se puristaa vatsalaukun nyrkiksi, saa haluamaan kahvia ja tupakkaa, vaan ei ruokaa. Kun bussi jämähtää keskelle Länsi-Pasilaa sähähdän ”vittu” ja ”voi jeesuksen äiti” ja pongon ulos bussista. Saan peruttua ajan ja totean ehtiväni pääjohtajan lamakatsaukseen. Juhlasali on täynnä huolestuneita ihmisiä, istumapaikkoja ei ole. Kolmen kahvikupin jälkeen vatsa hangoittelee, paikallaan seisominen on vaikeaa. Mietin väitettä, jonka mukaan paniikkihäiriöt vähenisivät, jos ihmiset lopettaisivat kahvinjuonnin. Samalla tulee mieleen kuinka otollinen hetki olisi saada paniikkikohtaus, täpötäydessä kuumassa salissa, jossa omankin tulevaisuuden suuntaviivoja kartoitetaan suorin sanoin. Onneksi itse koen paniikkeja vain unen ja valveen rajalla, kuvitellessani että päässäni poksahtaa tai että mies vieressäni on lakannut hengittämästä.
Puolen päivän aikaan tapaan esimiehen. Jutellessa pelkoni laukeaa, saan kuulla, että prekaariuteni lykkäytyy eteenpäin epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Saan kehuja aktiivisuudesta ja osaamisesta. Kasvolihakset rentoutuvat, alan hymyillä, en itke vaikka niin pelkäsin. Soitan äidille ja L:lle, syön auringonkeltaisen appelsiinin ja juon kupin rooibosta.
Äkkiä joulukuu näyttäytyy ihanana aikana täynnä juhlia ja ystäviä, mandariinien ja hyasinttien tuoksua. Odotan innolla huomista, ystävän uutta kotia ja yhdessä murrettavaa focacciota. Vaikka epäilemättä keksinkin tässä kohtapikaa jonkin uuden murehtimisenaiheen, tällä hetkellä olo on kesäpääskyn.
"En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on." Niin, sinä sentään tajuat tämän. Minun on ihan pakko lisätä, ei silleen painostuksena mutta mietiskelymyssyn silmukaksi, että halukkuus kokea omaa ahdistusta ja vaikeita oloja kipukohtiin liittyen on yksi posiitivisen suunnan psyykkisen muutoksen edellytyksistä. ;)
VastaaPoistaEi kai kukaan kesäpääsky kaiken aikaa voi olla, tai jos olisi, osaisi sanoa vain skrii skrii, eikä pahemmin nauttisi siitä lentotaituruudesta, kun ei tietäisi muusta. Minusta Eckhart Tolle on kirjoittanut hienosti siitä, kuinka tietoinen läsnäolo hetkessä (jonka itse yhdistän kesäpääskyyteen siinä mielessä että vaikka tajunta olisi täynnä pulmia, niitä voi vain tarkastella ja hyväksyä, että tämmöiset nämä tällä hetkellä tässä vaanivat) on monille vain piipahdus liki jatkuvan angstauksen lomassa, mutta että suhde on mahdollista kääntää myös päälaelleen. Luulen kaiken lisäksi, että Tolle on oikeassa.
Ainakaan sellaista yrittämällä ja sellaiseen uskomalla ei tunnu voivan hävitä mitään paitsi murheita ja kiireitä, mutta niitä kai nyt aina sikiää vanhoista räteistä ja pölystä, joten niistä on turha kantaa huolta.
Mä yritän kovasti koulia itseäni pois siitä ennakointimurehtimisesta. Tämä syksy on ollut tällaisenaan arvokas, mutta en tiedä kuinka erilainen se olisi ollut, jos en olisi vatkannut tätä työkuviota jatkuvasti mielessäni. Kaikki sanoivat minulle, ettei lamaan voi vaikuttaa, tää on korkeemmas käes, ja olin itsekin toki sitä mieltä, mutta silti tuskittelin. Jatkuvasta pahin skenaario-varautumisesta on yllättävän vähän hyötyä, kyllähän sitä kriisin tullessa olisi aivan yhtä paskana kuitenkin. Ja sikäli vähemmän paskana, ettei olisi kuluttanut energiaansa etukäteiseen murehtimiseen. Luulen, että tämä opetti mulle juuri ennakkomurehtimisen hyödyttömyyttä, vaikka sitten toisaalta, tällaisena vuoristorataleidinä nämä nousutkin tuntuvat aivan huippuihanilta :)
VastaaPoistaTollel on pointti!
Halusin halata sua sunnuntaina kun nousit autosta, aistin jotenkin oloasi. Ihanaa että joulukuu avautuu nyt näin, itsekin jaksan työraahustamista kun tiedän että on yhteisiä hetkiä tiedossa. Ja kesäillanvalssin haluaisin koneelle, pitää etsiä kirjastosta. Samoin kuin sitä kitara-Bachia.
VastaaPoistaHead ööd ja kallistus (enmuistamikäseolienää), guapa
guapa olet sinä, siis, guapa.
VastaaPoistaOh noes, kommenttini katosi jonnekin "toiminto suoritettu kahdesti"-viidakkoon.
VastaaPoistaOlin sanomassa, että Vii, joskus halauksen tuntee vaikkei se tapahtuisi fyysisenä, ja tunsin sen sunnuntaina sinulta saaneeni :)
Tere päevast, ilus neiu!