Itsevihasta ja itsetunnosta

Tulin juuri sukujuhlista. Minulla olisi paljonkin hauskoja anekdootteja aiheesta, alkaen siitä, että juhlat pidettiin marttojen tilassa. Kun rakentelin sammalasetelmia marttamatriarkkojen muotokuvien valvovien silmien alla en voinut olla huvittumatta siitä, kuinka harhaoppisena nuo siisteysfriikit ja pedantit tädit näkisivät omat tapani pyyhkiä pöytiä tai huuhtoa rättiä. Ja samalla, itsetuntoisesti kelasin, että vidu, teen tässä oikeasti aika hienoja ja taiteellisia pöytäkoristeita joiden lopputulos korvaa sen, etten osaa laasta lattiaa yhtä kustannustehokkaasti kuin te.

Joka tapauksessa: kohtasin tilanteen, jossa suvun patriarkka otti asiakseen kommentoida parikymppisen tytön lihomista. Kuulin asiasta vasta kun ihmettelin kälylleni, miksi tyttö nyyhkytti vessan eteisessä. Olin hetkessä aivan liekeissä: sama patriakka on kommentoinut sekä sukunimiratkaisuamme (L:n äidin tyttönimi) että lapsettomuuttamme (joka on sikäli erityisen hassua, että oma lapsettomuutemme on vapaaehtoista ja k.o. patriarkan perheessä on hyvinkin vaikeita ja surua aiheuttanita lapsettomuusongelmia). Olin itse asiassa hionut jo valmiiksi pari kommenttia mahdollista perheenlisäyspainostusta varten tyyliin "kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia" ja "en näe omia geenejäni jatkamisen arvoisina". Näillä pystypäisillä tekosyillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: jos joku on niin täydellisen tahditon, että näkee aiheelliseksi painostaa minua mukuloidentekoon, koen itseni täysin oikeutetuksi päästelemään vaikka mitä valheita alkaen siitä, että olen kohduton piilomies (jota en kyllä oikeasti ole, kuten lukijani ehkä tietävät).

Koska olin ottanut parikin lasillista punaista uskalsin mennä kuiskaamaan patriarkan korvaan, että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. En jäänyt seuraamaan tilannetta, luojan kiitos olimme lähtemässä, inhoan konfliktien näkemistä siitä huolimatta, että joskus tavallaan lietson niitä. Olen kuitenkin aivan tavattoman tyytyväinen siitä, että otin tässä asiassa ohjat käsiini. Ikäni paino-ongelmien kanssa kamppailleena ja luultavasti koko loppuelämäni omista syömistraumoistani (tosin ne ovat nyt erittäin hyvin hoidossa) tietoisena muistan liiankin hyvin ne tikarit, jotka minuun on pistetty "viattomien" kommenttien muodossa. Koska olen premenstruaalisen herkässä tilassa, tirautin aiheesta L:llekin ja äidyin vertaamaan tilannetta raiskauksen aiheuttamaan häpeään. Minua ei ole ikinä raiskattu eikä käytetty muutenkaan seksuaalisesti hyväksi ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että vertailen näitä asioita. Kuitenkin, omasta näkökulmastani on kyse samantyyppisestä traumasta: joku loukkaa minua syvästi, ratkaisuni joko a) kieltää asian tapahtuminen tai b) konfrontoida väärintehnyttä tahoa. A-vaihtoehto toimii aikansa: asiat voi painaa pinnan alle, loukkaukset voi unohtaa niin monella tapaa, verhota ne huumoriksi tai itse provosoiduiksi. B-vaihtoehdossa otetaan paska niskaan konkreettisesti: raiskattu ei välttämättä saa oikeutta, jos todisteita ei ole, on periaatteesa tuomarista kiinni, ketä uskotaaan. Voi käydä tosi ikävästikin. Toisaalta voi käydä hyvinkin, väärin tehnyttä rangaistaan s.o. hänelle osoitetaan, että hänen tekemänsä asia on väärä ja satuttava. Ja vaikka oikeutta ei tulisikaan, b-vaihtoehdon valinnut on määritellyt itsensä kyllin arvokkaaksi nostaakseen asiasta metelin. Tässä on mielestäni koko homman pointti: se, joka sanoo ääneen, että häntä on kohdeltu väärin, on potentiaalisempi selviytyjä kuin se, joka sulkeistaa kaiken itseensä kohdistuneen paskan. Olen nähnyt näitä tilanteita aika monissa eri muodoissaan, tunnen hyväksikäytettyjä ihmisiä jotka ovat periaatteessa lallatelleet koko asian pois tietoisuudestaan ja ihmettelevät samalla, mikseivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita.

Olen vihainen sukulaistyttöni puolesta. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida hänen vartaloaan. Olen myös iloinen omasta reaktiostani: vuodattamani kyyneleet olivat myös jälkikäteistä käsittelyä omille kokemuksilleni. Kypsässä kolmenkympin iässä tiedostan aivan eri tasolla asioita kuin kymmenen vuotta sitten ja toivon, että loukattu serkkutyttö kokee jonain päivänä saman emansipaation. Kellään ei ole oikeutta puuttua olemukseesi ja jos niin tapahtuu, sinun ei tarvitse sulkeistaa asiaa pois vaan oikeutesi (ja jopa velvollisuutesi, jotta asiat muuttuisivat) on "vajota samalle tasolle" ja kertoa, kuinka paljon kommentointi sinua satuttaa. Äläkä murehdi sitä, että kommentoijalle tulee paska fiilis, hän on itse vastuussa koko paskuuden levittämisestä, eikä toisen posken kääntäminen ihan oikeasti aina palvele sitä, miten itsesi koet.