Lauloimme tänään Keski-Euroopan matkan ohjelmistoa, matkan jolle minä en pääse. On luonnollisesti sääli missata tilaisuus laulaa Budapestin, Prahan ja Wienin keskiaikaisissa kirkoissa, mutta en kyllä valita. Ja onhan meillä kevätkonsertti kotikaupunkini keskiaikaisessa kirkossa, paikassa jossa en ole vielä ikinä käynyt ja joka herättää nostalgisia tunteita jo etukäteen, koska se muistuttaa kovasti Porvoon tuomiokirkkoa. Täysin epäuskonnollisena ihmisenä rakastan kirkkoja, aikansa arkkitehtitaidon komeita ilmentymiä. Värikkäänä siilautuva valo, holvit, kynttilänkäry, hartauden ja ajattomuuden tunne. Kun olimme äidin kanssa aikoinaan Pietarissa Iisakinkirkossa, kävin läpi hyvin vaikeaa ihmissuhdetilannetta (niitä harvoja elämässäni, oli se vaan traumaattista ja koomistakin, eh). En koko matkan aikana kyennyt oikein muuhun kuin vatkaamaan poikasutinoitani, mikä oli varmaankin äidin mielestä suhteellisen pitkästyttävää. Iisakinkirkossa opas kertoi, että ortodoksikirkoissa korkein kupoli edustaa Taivasta ja sieltä roikkuva kyyhkynen no... taivasta tai Jeesusta tai jotain. Ja että kuulemma kupolin alla seisominen rauhoittaa. Menin hetimiten kupolin alle seisoskelemaan, ja ainakin hetkellisesti tunsin jonkin sortin rauhaa sisälläni.
Kaikkien aikojen lempikirkkoni on Barceonan Sagrada Familia (how original). Siitä puuttuu ihan täydellisesti se kaavamaisuus ja konservatiivisuus, joka kymmenien eri Euroopan kirkkojen jälkeen alkaa melko lailla turruttaa. Sagrada Familian lasimaalauksetkin ovat ihan toista maata, puhumattakaan nyt niistä kaikista morbideista, kiveen veistetyistä yksityiskohdista. Ja sen ikuisesta keskeneräisyydestä ja niistä enganninlakupussin sisällöltä näyttävistä tornikoristeista.
Takaisin tähän päivään palatakseni, kävimme kuoron jälkeen vanhan ystäväni J:n kanssa yhdellä paikallisessa. J, kahden lapsen äiti, pääsee ulos melko lailla harvoin ja arvelin jo matkalla että nyt on jotain vähän tärkeämmänluontoista puhuttavaa. Kuten olikin, puhuimme J:n eroprosessista pitkään. Asia oli minulle uusi muttei millään muotoa yllätys, jotain sen suuntaista olin aavistellutkin. Kaksi hyvää tyyppiä joilla kaksi ihanaa lasta, mutta ei tulevaisuutta perheenä. Huomasin taas kerran, miten joskus kauempaa katsoessa näkee asiat paremmin. Kun viime viikolla tilitin lähipiirille omista keloistani, huomasin ainakin parin aavistelleen jotain sellaista tulevaksi. Nyt pääsin itse postuumin ennustajaeukon asemaan, vahvistamaan J:n oivalluksia. Puhuimme paljon siitäkin, miten omasta perheestä saatu malli vaikuttaa omiin parisuhteisiin. J on vahvan äidin kasvatti, äidin, joka uskoi aikansa voivansa torhistaa boheemin renttumiehen. Projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta vasta, kun lapset olivat jo aika isoja. J on tavallaan toistanut samaa mallia.
Käsittelimme myös monogamiaa ja rakastumisen sattumanvaraisuutta. Ristipisto-ilmiö ei olekaan vain oman kaveripiirini vanha vitsi, sitä tapahtuu monissakin läheisissä skeneissä. Ja kun hommaan sotkeutuu vanha kaveruus ja lapsen kummius ja ystäväpariskunta-meiningit, on lopputuloksena viihderomaaniin sopivaa lemmensalaattia. Tuli taas todettua, kuinka vaikeaa polygamia on (tosin ei ole omaa kokemusta, osallistuin toteamiseen lähinnä niinkus teoriapohjalta). Yhteiset sopimukset alkavat usein rakoilla, ja niihin vetoaminen oman juoksuajan oikeuttamiseksi voi tuntua kohtuuttomalta. Eiväthän tunteet toimi sillä logiikalla, että "me sovittiin, kulta, että me saadaan käydä vieraissa, täähän oli sulle vielä vuosi sitten täysin ookoo." En siis tuomitse polyamorisuutta, kukin tyylillään, mutta siipensä siinä kyllä saattaa polttaa helpostikin.
Olen tehnyt äidin kanssa kasviremonttia. Ihanaa, kun on itseä käytännöllisempi äitee, itse olisin saanut hommaan tuhraantumaan kaksinkertaisen ajan. Columnea sai ansaitsemansa kokoisen ruukun, mystinen puuköynnös pätkittiin pienempiin osiin, peikonlehti pääsi nuutuneisuudesta eroon. Huonoja kasviuutisia tältä päivältä on lähinnä se, että kissa oli raadellut naamaliljani (Hakusi - naamalilja - ei vastaa yhtään sivua).
Nyt vasta uusioperhekuviossa jo jonkin aikaa eläneenä olen tehnyt vahvan oivalluksen siitä, kuinka paljon menneisyys ja lapsuuden perhe vaikuttavat näkemyksiimme ja tapoihimme toimia. Kukapa ei muistaisi teini-iän angstia mutsia kohtaan: "Musta ei ikinä tule tollasta!" Sittemmin sitä huomaa lakanoita vetäessään ja lasten kasvatuksesta puhuttaessa, että äipän ja isin opit ovat menneet nolostuttavan hyvin perille. Sitä toimii perhekuviossa, kuten omasta mielestä on NORMAALIA ja ihmettelee toisen "epänormaaleja" ajatuksia.
VastaaPoistaVäitän, että nämä menneisyydestä kumpuavat toimintamallit ottavat vallan vasta lasten astuttua kuvioon. Toki joitakin etiäisiä voi näistä perhekulttuureista olla esillä jo siinä vaiheessa, kun ollaan kahdestaan, mutta todellinen menneisyyden invaasio tapahtuu vasta, kun saman katon alla taapertelee pikkuihminen.
Ajatella, minun tapauksessani on kyse "vain" äitipuolen roolista, mutta silti nämä tunteet oikeasta ja väärästä perhemallista jylläävät täyttä päätä. Juju onkin siinä, että kaksi perheen perustanutta osaisi yhdistää nämä menneet perhemallit ja sekoittaa siihen oma kulttuurinsa sekaan onnistuneesti. Vaatii muuten järjettömästi nöyryyttä, nielemistä ja oivalluksia. Prosessi on itsellä aivan alkutekijöissään vielä.
Purrrina, käyt kyllä läpi mielenkiintoisia aikoja! Itse en osaa kuvitella ihan tarkkaan, millainen äiti olisin, mutta luultavasti ylihuolehtiva kuten minullekin ollaan oltu.
VastaaPoistaJa sitten vielä juuri se, että usein lasta kasvattaa kaksi ihmistä, joilla on taustallaan toisistaan erilainen perhemalli. Parisuhteessa se ei useinkaan haittaa, mutta perheenä voin kuvitella tulevan paljonkin kädenvääntöä periaatteista.
Vanhempiaan alkaa kyllä tietyssä mielessä toistaa aikuisena ihan yleisesti. Varmistettuani kolmeen kertaan kaverini muutossa, että hän on varmasti tietoinen rappujen liukkaudesta, en voinut todeta muuta kuin "Minusta on tullut äitini"!