Sarjassamme "punaviinipäiset ruuhkaviestit"

Päätin tänään, hiilihydraattitietoisen (vain tietoisen, en ala ikinä kasvisyöjänä noudattaa sitä mielipuolista aalla-alkavaa, jossa vedetään laardia verisuonet tukkoon mutta vältellään leipää) dieetin TÄYSIN ANSAITUKSI lipsahdukseksi korkata L:n firmalahja-luomuviinin. Olen aivan käsittämättömän onnellinen työpaikasta. Siis oikeasti, en voi kuvailla sanoilla, kuinka mieletön PALAUTUS tämä on ollut itseluottamukselleni. Olen aina tiennyt olevani hyvä, mutta viime kuukausina uskoni omaan hyvyyteeni on saanut niin monta pahaa iskua, että aloin jo ihan tosissaan nähdä potentiaalisena uravaihtoehtona puhelinvaihteena olemisen. Ei siinä edes sinällään ollut mitään vikaa, olen pohjimmiltani aika mukava ihminen ja tykkään auttaa muita. Puhelinvaihteessa hanttiduunatessani koin hetkittäin ihan aitoja onnistumisen elämyksiäni, neuvoin ihmisiä ja sain heidät kenties suostuteltua valitsemaan joukkoliikenteen oman auton asemesta. Olen myös skarppi ja suht fiksu ja pystyn näpyttämään exceliin polttoainekulutusprosentteja luultavasti nopeammin kuin se, jota sairaslomasijaistin.

Mutta nyt, voi hallelujaa ja herranpieksut, oikeasti, minut on todetty hyväksi sillä alalla, josta viime keväänä valmistuin! Kun sain puhelun tulevasta työpaikastani, hillitsin itseni ja kirjasin muistiin ajan, jolloin allekirjoitan työsopimuksen. Sen jälkeen aloin itkeä ja nauraa ja soitin äidille. Tunne ja reaktio oli täsmälleen sama kun silloin 13 vuotta sitten, kun kuulin päässeeni Kallion lukiooon. Pitkäaikainen unelma, johon en uskaltanut uskoa, josta vältin pettymysten pelossa haaveilemasta, olikin yhtäkkiä totta! En kuuna kullanvalkeana voinut kuvitellakaan pääseväni siihen firmaan, johon oikeasti halusin! Hain samaan paikkaan viime syksynä, mutta en päässyt. En tiedä mikä nyt ratkaisi, oliko se huomattavasti parantunut portfolioni vai kykyni antaa mukava ensivaikutelma. Olen oikeasti aika hyvä antamaan ensivaikutelmia työnantajille, kyky kai sekin.

Kuten myös lukioonpääsyiloa, myös tätä iloa varjosti hetkellisesti jonkinlainen uskonpuute. En voinut uskoa, että minua on lykästänyt. Nyt, toisin kuin teininä, en sentään enää kuvitellut niiden soittaneen väärälle henkilölle. Seisoin tänään Tapiolan tuulitunnelissa, itkien kaikkien nähden (kuinka naurettavaa) ja selittäen L:lle puhelimessa, etten voi USKOA että nyt oikeasti on onnistanut, että oikeasti teen työtä, jota rakastan, voin maksaa samansuuruisen osuuden vuokrasta, herätä aikaisin, seistä bussipysäkillä vähän vittuuntuneena bussin ainaisesta myöhästelystä mutta kuitenkin pohjimmiltani malttamattomana päästä tekemään juttuja.

Tunsin jossain vaiheessa katkeruutta koulutusjärjestelmää kohtaan, sitä, että meille LUVATIIN että graafisella alalla työllistyy ja hyvää liksaakin tulee ( "hyvä" liksa on minulle yksi ketun maku, oikeasti, haluan vain saada pikku korvausta työstä jota rakastan, sellaista että voin maksaa vuokran ja joskus ostaa jonkun vähän eksoottisemman viherkasvin, ja mahdollisesti joskus päästä johonkin Euroopan metropoliin haltioitumaan katutaiteesta ja kahviloista) . Vitutti ja nöyryytti tehdä hanttihommia, vaikka oli tutkinto, ja kuten sanottu, tieto siitä että on hyvä. Edelleen olen kyllä kovan katkeruuskoulun käyneenä sitä mieltä, että meillä koulutetaan liikaa porukkaa luovalle alalle. Kaikki eivät työllisty, se on ikävä fakta. Itse luovuin jo lukiossa, luojankiitos, näyttelijähaaveista. Tajusin, että oma epäliikunnallisuuteni ja auktoriteettivastaisuuteni ovat ihan liian suuria nounou:ita siihen hommaan. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut muuta kuin luovaa alaa. Graafinen suunnittelu oli lopulta hyvä myönnytys kaikelle, esimerkiksi sille että kuvallisista skillseistäni huolimatta en ole mikään poikkeuslahjakkuus, jolle satelisi apurahoja ja suitsutusta. Minulta puuttuu myös tarvittava pokka itseni markkiointiin tai menestykksekääseen yksityisyrittäjyyteen (puhuimme tästä juuri toimittajaystäväni R:n kanssa, joka luonnehti osuvasti alamme yksityisyrittäjiä "sankarityypeiksi", joilla on pokkaa ja ideoita ja aktiivisuutta, mutta sisältö vähänniinku puuttuu).

Aina joskus olen leikkinyt mielessäni vaihtoehtoisilla urasuunnitelmilla. Että mitä olisin tehnyt, jos olisin lukion jälkeen tiennyt sen, mitä nyt. Yksi ihan vakava vaihtoehto olisi ollut puheterapeutti. Sanallisuus ja puhe on aina jo esiintyjätaustanikin takia kiehtonut minua. Äänenkäyttö ja sen vaikutus. Voin kuvitella sen työn tuovan ihan mielettömästi tyydytystä. Toinen iäinen haaveeni on historian tutkija. Naurettavaa, tiedän, nukuin lukion hissantunnit läpi, ainoa kerta kolmen vuoden aikan kun vittasin, tapahtui opettajan kysyessä "mitä on stahanovilaisuus?". En siis taatusti ollut itse kovin stahanovilainen. Minua viehättää kuitenkin ihan sairaasti ajatus IMMERSIOSTA, uppoutumisesta johonkin lähihistorian jaksoon, niin vahvasti, että lähestulkoon eläisin siellä. Oikeasti olisin ihan paska historioitsija siksikin, että minua kiinnostaisi tutkia vain lähiarkihistoriaa. Olen opiskelu-urani aikana istunut kyllin monella kreikkalaisten patsaiden ihmiskuvaa käsittelleen taidehissankurssin luennolla, enkä ikinä ole kokenut mitään kovin sykähdyttävää. Sen sijaan Lapuan liike ja kansalaissota saavat jakamattoman huomioni, jaksan tutkia tuntikausia tykinjälkiä ja eläytyä taisteluihin ja punaleskien kohtaloon. Puhumattakaan uudemmasta lähihistoriasta. Jos pääsisin aikakoneeseen, matkustaisin aivan intona 1960-luvulle.

Edit: tämä viesti on siis kirjoitettu myöhään viime yönä, ei siis tänä aamuna, ajattelin vaan näin mainita etten vaikuta tyypiltä joka ottaa päiväkännejä, eihän toki. Jep. Taidan mennä syömään lisää appelsiineja.