Huonekasvien hautuumaa

Johtuneeko sitten lumettomuuden aiheuttamasta valottomuudesta vai mistä, viherkasvini ovat tehneet joukkoitsemurhaa viime aikoina. Eilen biojätteiseen hautaansa saatettiin traakkipuu, joka oli tiputtanut 90 prosenttia lehdensuikaleistaan ja lutsahteli mätänä kun kaivoin sitä irti ruukustaan. Samasta traakista oli kisu katkonut kaksi kolmesta varresta, joten kovin tyylikäs se ei ollut ennen kuolemaansakaan. Samalla kertaa lähti vanha ystäväni nappikukka (oikeaa nimeä en tiedä, en ole koskaan nähnyt sellaista kukkakaupoissa, siinä oli pyöreät, rintamerkin kokoiset lehdet ja puumainen varsi). Pari viikkoa sitten lähti pitsilehti viimeiselle matkalleen, kultaköynnös kellertyy, tuhma poika lerpattaa velttona eikä spruitsauttele, jopa rönsylilja retkottaa. Purppurajuoru on muuttunut vaaleanvihreäksi ja jotenkin anorektisen oloiseksi. Ja helkutti sentään, lempikukkani, rakkauslahja Zamiifolia on alkanut ruskettaa lehtiään. Pidän kovasti viherkasveista, mutta en ole kasviekspertti. Luen ihastellen ihmisten erikoisista huonekasviratkaisuista, kamelioista, kärsimyskukista ja tuoksupelargonioista. Kotimme ei ole monisuunta-ikkunaisuudestaan huolimatta kovin kasviystävällinen, sijaitsemme ensimmäisessä kerroksessa ja etenkin pohjoisen puolella on hyvin hämyisää. Ehkä pitäisi vaan panostaa enemmän. Vanhemmilla on kaksi ihanaa kukkaikkunaa, joissa köynnökset kiertelevät ja viidakko suhisee. Kukkaikkunat on oikeastaan suunniteltu näköesteiksi, tuolla kantakaupungissa (oih) kun sellaisiakin pitää harrastaa.

Minulla on ollut maanisen luova kausi, ei ole oikein huvittanut poistua koneen äärestä pariin päivään, olen kyllä poistunut, monastikin, mutta kaivannut jatkuvasti IDEOIMAAN ja toteuttamaan. Tai siis, ideoimista voi harrastaa vesijuostessakin, mutta olen pakkomielteinen merkkaaja ja listailija, ja pelkään kuningasideoiden muljahtavan päästäni altaan syvään päähän, jos en heti kirjoita niitä ylös. Luomisinto lähti niinkin banaalista asiasta kuin häiden graafisen ilmeen (öh) suunnittelusta, olen taputellut itseäni selkään huomatessani, että olen ihan oikeasti saanut aikaan pari hienoa juttua. Osa luomisen tuloksista on paskaa, mutta yritän olla välittämättä siitä ja ajatella, että hukkaan mennyttä työtä ei olekaan. Luovan kauden sivuoireena oikea ranne on sikamaisen kipeä.

Hääpimpelipomista vielä sen verran, että kartongin, silkkinauhan, liiman, postimerkkien ja muun sinällään pienten mutta suuriksi summiksi sukeutuvien tarpeiden lisäksi ostin itselleni juhlakengät. Ne ovat ihanat, mustanahkaiset, remmilliset ja korolliset, juuri sopivassa suhteessa sirot ja jämäkät. Niissä on aavistus kenkäfetissi-estetiikkaa. Yritän opetella vielä kävelemäänkin niillä, ja hioa liian liukkauden pois. Olen myös seissyt Eurokankaassa listaamassa oranssille paperille taftien ja pitsien hintoja, aah!

L teki tänään cajun-ruokaa, jossa oli okraa. Maistoin aikoinaan okraa mesopotamialaisessa ravintolassa, ja kavahdin lievästi sen limaskuutta. Tässä ruuassa okra oli pilkottu, ja sen hyytelöivä ominaisuus levisi jotenkin tasaisesti ympäriinsä eikä häirinnyt. Okrapilkkeet näyttävät muuten ihan pieniltä kukkasilta.

Ostin violetin kevätesikon, josta tulee mieleen perheen Rooman-matka vuonna 92. Asuimme pittoreskissa pikku hotellissa, jossa oli lisäksemme pelkkiä italialaisia poliiseja (joiden olemus kiihdytti 14-vuotiaan neidonsielua). Hotellin edustalla ja pihalla oli rivikaupalla kevätesikoita; punaisia, sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia. Yhtä violettia raukkaa unohdettiin toistuvasti kastella, ja se retkotti liiskana muiden helottaessa. Ahdistuimme äidin kanssa kitumisesta ja kävimme antamassa sille salaa vettä, jonka seurauksena se elpyi toveriensa veroiseksi. Toivottavasti oma esikkoni ei rupea suisidaaliseksi, pitänee pitää se kaukana muista kasveista ettei tule pahoja vaikutteita!