Tänään oli vuoden ensimmäinen hyvä päivä (tai no 1.1. oli krapulauntelohyvä, Twin Peaksia ja yöpaidassa luuhaamista). Tapasin E:n ja puhuimme pitkään ja hartaasti vähän kaikesta, kuten esimerkiksi aktivistiliikkeen sykleistä ja kollektiivisista oivalluksista, jotka ovat aina yhtä hellyttäviä. E on myös armoitettu parodian ja tyypittelyn ystävä, ja hänen seurassaan en ikinä tunne tulevani imetyksi tyhjiin tai ymmärretyksi väärin, vaan täyttyväni kaikella uudella ja hienolla ja viisaalla. Sosiologina E osasi myös nimetä edellisessä postauksessa vatuloimani keskustelutyylin, jossa esimerkiksi juuri tyypittely tulkitaan leimaamiseksi tai käännetään koskemaan itseä. Se on Ervin Goffmanin sanoin keskustelusääntöjen rikkomista väärää tulkintakehystä käyttämällä. Puhuimme myös sosiaalisista koodeista ja niiden rajoista esimerkiksi alkoholinkäytön suhteen. Bileissä vähän niinkuin kuuluu juoda viinaa, mutta itseään ei saa häpäistä olemalla liian gänässä. Jos ei juo viinaa eikä siltikään ole raskaana/autolla, juomattomuus voidaan kyseenalaistaa. Sille pitää olla syy. Lääkekuuri kelpaa vastaukseksi, tosin usein ryyditettynä jatkokysymyksellä "ai mikä lääkekuuri?".
Sama pätee myös syömiseen. Tätä ei hirveästi tapahdu lähipiirissäni, mutta ymmärtääkseni naisten välisissä suhteissa harrastetaan paljon jonkinlaista toisiaan ruokkivaa syömiseen painostamista. Oma sortuminen pullaan oikeutuu kun saa toisenkin ottamaan (tätä samaa tapahtuu vissiin vaik alkkispiireissäkin, joka tosin ei ole sama asia, koska alkoholismi on sairaus, toisin kuin syöminen, joka tosin alkaa olla näinä maailman aikoina aikamoinen issue itse kullekin). Tapa on sukua sille, että ennen julkista kaloripitoiselle appeelle ryhtymistä kuuluu ruokarukouksena lausua "jestas miten paljon tässä on kaloreita", sillä keinoin herkku nimittäin jotenkin maagisesti muuttuu kalorittomaksi. Läpsis läpsis pari sanallista piiskaniskua omaan selkään, niin on taas yksi suklaakeksi siunattu.
Olen ollut viime aikoina samaan aikaan hurmaantunut ihmisistä ja kyllästynyt niihin (meihin). Olen myös prosessoinut mielessäni kaikkia ihmissuhdepelejä ja sanomisen tapoja, antamista ja saamista. Ja sitä, voiko suhde toiseen ihmiseen saavuttaa hetkellisen saturaatiopisteensä ilman yhtäkään riitaa? Ja oivaltanut, että ehkä riitojen puuttuminen voi osaltaan edesauttaa sitä? (en puhu nyt parisuhteesta, siitä ei ilman riitoja selviä herran enkelikään, ainakaan minun kanssani, höhö). Siitä nämä viime päivien kitkerähköt kirjoitukseni. Luultavasti pian pulpahdan hapankaalimehusta pinnalle ja alan jatkuvan ärtymyksen sijaan heltyä ja liikuttua omista ja muiden pienistä puutteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!