Tunnit ja Laura Brown

Nassun ollessa matkoilla hyödynnän hänen dvd-hyllyään joka on omaamme laajempi. Katsoin tässä joku päivä kolmatta-neljättä kertaa Tunnit. Se on vangitseva elokuva, kehämäisesti kiertävä ja upottava, Glassin ihana piano sitoo ja rytmittää aikatasot. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, se oli samalla tavalla hengästyttävä ja pakottava. Lukuelämystä tosin haittasivat tietyt fyysisest seikat, luin Tunnit nimittäin Tampere-Helsinki-junassa, oltuani pakotettu alkoholin ja pilven lamaannuttavan yhteisvaikutuksen takia lähtemään Lumiksen kandijuhlista (oli viimeinen kerta kun käytin kannabistuotteita, selvin päin minua ei olisi saanut hommaan houkuteltua alun alkaenkaan, mutta kahdeksan tuntia jatkuneen tervetuliaismaljojen latkimisen jälkeen olin kyllin pehmeäpäinen unohtamaan, ettei pilvi sovi minulle) ja kirja pyörrytti ihan konkreettisesti.

Jo ensimmäisellä katsomiskerralla koukutuin erityisen vahvasti Julianne Mooren esittämän 50-luvun kotirouvan kohtaloon. Kotirouva Lauran alati kasvava paniikki ja syyllisyys, kalvava kaipuu pois omasta arjesta. Lauran maailma on kuvattu elokuvassa oivaltavasti, liikaa alleviivaamatta. 50-luvun putipuhdas tiikkipintainen koti, tummat tapetit, eteen vedetyt verhot. Hämärä, keltavaloinen vankila josta pääsee hetkeksi pois vain omassa sängyssä, uppoamalla toiseen todellisuuteen uneksimisen tai lukemisen kautta. Miehensä syntymäpäivänä Laura nukkuu pitkään, Lauran kiltti mies ostaa itse syntymäpäiväruusut ja aiheuttaa selvästi tarkoittamattaan Laurassa lisää syyllisyyttä.

Itse pidän Lauran tarinan kiinnostavimpana kohtana naapurin kauniin ja alati hymyilevän rouvan, Kittyn vierailua. Kitty kiertelee ja kaartelee, pingottaa kasvoilleen säteilevän hymyn. Särkymispisteessä olo näkyy Kittystä eri tavoin kuin Laurasta, Kittyn maski tippuu hetkittäin, mutta hän pukee sen aina urheasti takaisin. Kitty on pyytämässä Lauraa huolehtimaan koirasta, koska on itse menossa poistattamaan kasvaimen kohdustaan. Kun Kitty on vihdoin saanut asian kerrottua, Laura suutelee häntä. Hetki on aistillinen, kumpikin laskee panssarinsa ja unohtaa muun maailman. Heti miten Kitty jo löytääkin säteilevän hymynsä ja hyvästelee Lauran kylmänkohteliaasti.

Kohtauksen jälkeen Lauran poika Ed tuijottaa äitiään herkeämättä. Laura menettää hetkeksi malttinsa ja huutaa ”Mitä? Mitä sinä haluat?”

Olisiko Laura lesbo? Keksin tuon ajatuksen vasta selostaessani kohtausta. Johtuisiko Lauran suunnaton ahdistus kotiolojaan kohtaan siitä, että hän tietää ettei voi ikinä rakastaa miestään, tai ylipäätään ketään miestä romanttisesti. Syntymäpäiväpöydässä Lauran mies Dan muistelee tutustumistaan vaimoonsa. ”Hän oli yksin istuvaa tyyppiä, sellaista joka ei mene naimisiin”.

Vai onko Lauran ahdistuksessa kyse ylipäätään siitä, että hän ei alun alkaenkaan ole halunnut perhettä, mutta on tuntenut myötätuntoa sotasankaria kohtaan. Lauran hääkuva on hyvin surullinen, mistään vähitellen alkaneesta ahdistuksesta ei siis varmaankaan ole kyse.

Ehkä lesboajatus tuli mieleeni jatkuvasta kulissien pystyssä pitämisestä. Samaan aikaan Tunnit-elokuvan kanssa ilmestynyt Kaukana taivaasta, jossa Julianne Moore esittää myös 50-luvun kotirouvaa, kertoo homoseksuaalisuudesta ja rasismista. Kotirouva Cathylla on kaunis koti, somat lapset ja komea, menestyvä mies. Kaikki on kiiltävää, kunnes mies jää kiinni seksistä toisen miehen kanssa. Kaukana taivaasta-elokuvassa Cathyn mies on se, joka murtuu kulissien alla.

Kolmesta naisesta juuri Lauran tarina kuvastaa parhaiten sitä, kun kaikki on hyvin, mutta silti ahdistaa. Syyllisyys, tunne siitä ettei ole oikeutettu tunteisiinsa, oman sisäisen äänen vaientaminen. Äänen vaimentaminen johtaa Lauran kohdalla itsemurha-ajatukseen. Laura jättää poikansa hoitoon, ajaa hienostohotelliin pilleripurkit ja Mrs Dalloway laukussaan. Viime hetkellä Laura tajuaa, ettei voikaan. Illalla hän laatii hengissäpysymissuunnitelman. Hän odottaa toisen lapsensa syntymää ja lähtee sitten pois.

Koska Tuntien naisten kohtalot kytkeytyvät yhteen, Clarissan hoivattu ja rakastettu kirjailija Richard on Lauran aikuiseksi kasvanut poika. Richard kirjoittaa äitinsä itsemurhasta, mutta oikeasti Laura elää pidempään kuin kukaan sukulaisistaan. Hän on elänyt Kanadassa kirjastossa työskennellen. Muuta Lauran uudesta elämästä ei tule esiin, mutta itse tulkitsen elämän olleen ainakin jossain määrin onnellinen. Laura on poikansa kuolemasta surullinen ja syyttää epäilemättä myös itseään. Kotirouvan piinatusta olemuksesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään, eläkeikäinen Laura on rauhallinen ja seesteinen. Laura ei kadu hetkeäkään, koska hän valitsi kuoleman sijasta elämän.