Halovaloilmiö

Tänään näin bussin ikkunasta haloilmiön. Matala aamuaurinko valaisi Salmisaaren voimalaitosta, pakkassumu leijaili jäätyneen meren yllä ja auringon ympärillä oli kuin valtavan suuri sateenkaari tai sateenpallo. Sen palaset hehkuivat spektrin väreissä. Lumis näkee joka yö revontulia, mutta oli tuokin aika makea näky! Entinen opettajani, mediataiteilija KM, selitti moneen kertaan olevansa päänsisäisen kameran ensimmäisessä testiryhmässä. Vaikka en itse ehkä haluaisi olla ainakaan koekaniinina verkkokalvolle asennettavan kameran tuotekehittelyprosessissa, tulee usein mieleen, että voi kun olisi nyt kamera hollilla!

Hankin ensimmäisen digikamerani nelisen vuotta sitten, aloittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Sinnittelin aikani vanhalla analogisella järkkärillä, mutta tympäännyin kehittämisen kalleuteen ja siihen, että valokuvausliikkeet jättivät järjestään kehittämättä kaikki tärähtäneet otokset (ettekste tajuu että toi suhruinen kuva kaupungin valoista on ARTSUA eikä virhe) sekä siihen, että käsin kehittäminen oli sekä rajoitettua että aikaavievää. Mustavalkokuvien kehittäminen käsin on tietenkin ihanaa, siinä pääsee kokemaan sen prosessin suorastaan meditatiivisesti. Kärsimättömänä ja epävarmana höselönä digikuvaus on ollut minulle kuitenkin varsinainen mullistus. Tapanani on ollut aina ottaa vähintään kaksi kuvaa samasta kohteesta, ja niiden tuplalaukausten kehittäminen on maksanut tuplasti rahaa. Nyt voin ottaa nukkuvasta kissasta sata kuvaa ja julkaista ehkä yhden. Ja värillisyys-mustavalkoisuus-jututkin ratkaistaan vasta Photoshopissa. Puhumattakaan nyt rajauksesta. Jossain määrin kunnianhimoisena valokuvaajana olen kuitenkin pyrkinyt vaalimaan rajausta jo kuvatessa, vaikka tiedänkin että pöljät "objekti keskellä kuva-alaa"-otokset voi rajata klassisiksi kultainenleikkaus-ratkaisuiksi jälkikäteen. Haluan nimittäin säilyttää silmäni. Taitavaksi kuvaajaksi en itseäni kuvittele, ne tyypit ovat toisaalla. Nuorena, kun olin aktiivisempi globalisaatioaktivisti, sovin löyhästi ottavani Göteborgin mielenosoituksista ehkä kuvia erääseen lehteen. Otinkin mielestäni ihan mukavan näköisiä, värikkäitä ja aurinkoisia kuvia, mutta nähdessäni ammattivalokuvaajan otoksia samoista sutinoista, myönsin tappioni. Minulta puuttuu myös tarvittava siviilirohkeus sähäköiden kuvien ottamiseen (gbg:ssäkin vietin pääosan aikaa italialaisravintolan hämyisessä looshissa päivittelemässä ruotsalaisten mellakka-alttiutta).

Meillä on nykyään hieno digijärkkäri, jolla saa upeita kuvia. Suhteeni kameraan on kuitenkin kahtalaisesti ongelmallinen. Ensiksikin, koska kyseessä on jo hieman ikääntyneempi järkkäriherra (sillä ON sukupuoli, ja se ON mies, vähän kuten kissan lempparituoli on selkeästi nainen), se on myös suurikokoinen ja hankala kuljettaa. Parhaiten järkkäri kulkee sille tarkoitetussa, toppaisessa laukussa, joka jo tyhjilläänkin painaa puolisen kiloa. Kun kuljettelee päivittäin olallaan marilaukkua plus uimakassia/kuorokassia/kauppakassia, ei siihen syssyyn oikein iso kameralaukku mahdu. Kaipaan tässä mielessä vanhaa, taskukokoista digikameraani, joka on nykyään vanhempieni hallussa. Olen toistuvasti manipuloinut äitiäni hankkimaan heille uuden "paljon helppokäyttöisemmän ja pienemmän" pikkukameran, että saisin vanhan Konicani takaisin. Konica ottaa pienuudestaan ja iäkkyydestään huolimatta erittäin hyviä kuvia ja mahtuu jopa iltalaukkuun.

Toinen syy, miksi suhtaudun järkkäriin ahdistuneesti, on teknologia. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta an sich. Johtuneeko sitten siitä, että pääosa valokuvauksenopeistani on ollut miehiä, olen saanut juuri valokuvauksesta hyvin teknisen kuvan. Valotusaukot, valoherkkyys, optiikka ja makromikro-jutut ovat minulle lukuisista opeista huolimatta hiukka hämärän peitossa. Ehkä tähän liittyy myös ammoisten opettajieni luddiittimainen digivastarinta. Eräs opettaja kertoi äärimmäisen happamana "opetelleensa vähän käyttämään Wordia, jotta saisi teille tämmöiset infot kameran käytöstä". Vinkkaa nyt sellaiselle edes digikuvauksen mahdollisuudesta. Kun tein erään digivalokuvauskurssin lopputyötä Valokuvataiteen museossa, eräs iäkkäämpi museotyöntekijäsetä alkoi hyökätä digikuvausta vastaan ja selitti, ettei mikään voita sitä "lähes seksuaalista mielihyvää" jota paperikuvien kehittäminen aiheuttaa. Ja että digikuvaus on kuoleva laji eikä digikameralla saa kunnon kuvia, jep.

Se "seksuaalinen tyydytys" (hitto, ei sillä oo mitään tekemistä SEKSUAALISUUDEN kanssa oikeasti) minkä sain aikoinaan paperikuvien kehittämisestä, tulee nykyään fotarin kanssa pelaamisesta. Ja on sitäpaitsi paljon laajempi. Muokkaan kaikkia julkaisemiani kuvia jonkin verran, ainakin värejä ja usein myös rajausta. Kuvankäsittely on sitten asia aivan erikseen, varsinainen fotoshoppaaminen on sikahauskaa ja teen sitä aina kun ehdin, mutta sen tuotokset eivät enää ole valokuvia vaan kollaaseja. Tästä fotoshoppaamisestahan on käyty eettinen kiista jos toinenkin, etenkin luontokuvaajaporukoissa. Onhan perusteltua dokumentoida "se minkä näkee" kuvankäsittelyn keinoin, mikäli kurkiauraa ja aapasuota ei saa kuvausteknisistä syistä dokumentoitua samaan kuvaan siten, että kuvastaisi mahdollisimman oikeaa tilannetta. Sen sijaan haaskalla tappelevien lintujen monistaminen alkaa jo mennä narraamisen puolelle, mikäli tosiaan puhutaan dokumentoinnista.

Kuvamanipulaation helppous ja saavutettavuus on tietenkin osaltaan myös koventanut kauneusihanteita. Muistan, kuinka ärsyyntynyt olin, kun lemmikkileffatähteäni Kate Winsletiä oltiin airbrushattu jonkun lehden kuvissa rankalla kädellä. Kahta lasta kantaneesta vatsasta oltiin tehty tökerön viivasuora kakkosnelonen, peppua oli supistettu ja törhötetty, poskiin oli sivelty kuopat. Sikamaista! Kate on jumalainen itsenään eikä kaipaa limaisen reprografin kättä. Olen aina välillä miettinyt, kuinka tietoisia kuluttajat ovat mainoskuvien valheellisuudesta. Kun haastattelin lopputyötäni varten teini-ikäisiä tyttöjä, he vakuuttivat oma-alotteisesti tajuavansa, kuinka muokattuja mainosten mallien kuvat ovat. Minua se tieto ilahdutti kovasti, mutta toisaalta haastateltavani olivat lukioiässä, jolloin ainakin omakohtaisesti muistan pahimpien itsetunto-minäkuva-angstien olleen jo takanapäin.