tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Sisustuksesta ja kodista


Lueskelin tässä äidin meille tuomaa koti-  ja sisustuslehteä. Siinä oli valokuvareportaasi perheestä, jonka äiti toimi sisustusalalla. Sitähän voisi ajatella että sisustusalalla toimivalla ihmisellä olisi tosi päräyttävä koti jossa on esineitä ja huonekaluja, jotka ehkä omissa silmissä näyttävät toistaiseksi rumilta. Esimerkiksi mäntyisiä pirtinpöytiä ja tiffanylasilamppuja. Olen sitäpaitsi lukenut jostain, että mummolatyyli on seuraava sisustustrendi (sitä odotellessa, meidän itämaiset matot, ruususohva ja kolhuiset antiikkilipastot olisivat trendin terävintä kärkeä). Mutta tämä kyseinen koti oli sisustettu niin täydellisen sisustusblogikliseisesti, että oli pakko vähän paasata miehelle ja naureskella. Kodin värimaailma muodostui mustasta ja valkoisesta, tehostevärinä oli, tättädää, jännitys tiivstyy....KELTAINEN! Tuo kaikkien sisustajien ykköstehosteväri. Kodista löytyi Ikean blogimatto, mustavalkoraitainen torkkupeitto, musta, valkoinen ja keltainen kynttilänjalka, mustakehyksinen valokuvakollaasi, palmuvehkan suojaruukuksi aseteltu Varpusen pussi, sisustuskirjaimia, Marimekon pallokuosisia astioita, salmiakkiruutuinen keittiöpyyhe, Keep Calm jne -juliste, washi-teipillä toteutettuja kuvioita seinällä, numerotapetti, Eamesien keittiöntuolit, Lokki-lamppu ja graafisesti kuvioituja sohvatyynyjä, väreinä musta, harmaa, valkoinen ja keltainen. Ihan varmasti kodista löytyivät myös String-hylly ja Cousin Paulin valopallot, mutta niitä ei näkynyt kuvissa. 

Nuo mainitsemani kliseet ovat yksittäisinä esineinä osa kivoja, osa eivät niin omaan makuun. Selailen sisustusblogeja aina silloin tällöin, nyt olen kyllä vähentänyt koska pohden pahaa tavara-angstia ja mahdolliset tulevaisuudensuunnitelmat eivät välttämättä tue kamanhaalintaa ja sitäpaitsi olen vaan jotenkin tosi kyllästynyt siihen, että kodin pitäisi jatkuvasti muuttua. Mutta koska olen koti-ihminen ja esteetikko ja toki jossain määrin vaikutteille altis, löytyy meiltäkin "mutsiblogimatto" (jossa on viime lauantain raviolia ja punaviiniä -illan jälkeen liiloja tahroja) ja ne Cousin Paulin valopallot. Ja pupulamppu. Ja keltaista lastenhuoneesta. Valokuvakollaasikin on. Mutta silti ajatus siitä, että koko kodin sisustuksen vaihtaisi vuosittain kun trendit muuttuvat, tuntuu ihan absurdilta. Ja nehän tosiaan muuttuvat, vielä pari-kolme vuotta sitten vahvasti jyllännyt tanskalaisromanttinen tyyli on jo tosi passe. 

Olen myös ajatellut, että omassa kodissa pitää osata sietää epätäydellisyyttä. Meillä on keittiönkaakeleissa jotain ihme kanankuvia ja muuta ällöä, ei onneksi kaikissa, mutta muutamissa. Kylppärin lattia on "toscana-tyyliä" ja mies inhoaa sitä niin paljon, että lattia on pitänyt peittää matoilla. Keittiön ja eteisen kaapit ovat kokopuuta ja puun värisiä, joka ei tähän nykypäivän korkeakiiltovalkoista ilman vetimiä -stailiin istu alkuunkaan. Minusta ne ovat kuitenkin kodikkaat ja jotenkin meidän näköiset. Ja kymmenen vuotta sitten toteutettu suurremontti, joka oli kotimme edelliselle asukkaalle varsinainen Iisakin kirkko, on pääosin onnistunut. Asuntomme ei näytä 70-lukulaiselta vaikka talo onkin sitä, keittiön ja olkkarin väliin on puhkaistu jättimäinen aukko, keittiötä itseään laajennettu, kylppärissä on hassu ikkuna käytävälle, makuuhuoneissa kiinteät kaapistot jonne mahtuu käsittämätön määrä tavaraa. Mikä ero edelliseen 20-luvun kaksioon, jossa oli peräti yksi kiinteä kaappi! Ja vaikka kaikki pintaratkaisut eivät olekaan sellaisia joita itse valitsisin, korvaavat kylppärin syvänsiniset, fasettihiotut kaakelit todella paljon. Tänne muuttaessamme maalasimme ja tapetoimme lastenhuoneen ja isoin makkari sai tapetin sängynpuoleiselle seinälle, mutta muuta ei tarvinnutkaan tehdä. Se oli siinä vauva ja taapero -elämäntilanteessa todella hyvä ratkaisu. Silti, jos me tästä joskus muutamme, toivoisin, että kerran elämässä pääsisin itse vaikuttamaan keittiön ja kylppärin ulkoasuun. Ne kun ovat aina tulleet annettuna. Ehkä jossain rauhallisessa ja hyvätuloisessa elämäntilanteessa koittaa aika, jolloin ostamme hillitynkokoisen pommikuntoisen asunnon ja teemme siitä täsmälleen oman näköisen. Tai sitten ei, pelkkä ajatus valinnanmahdollisuuksista suorastaan hirvittää. 

Se, mistä jaksan aina olla kiitollinen on, ettei meistä kummallakaan ole minkäänlaista kiinnostusta omakotitaloasumiseen tai vanhan puutalon kunnostamiseen. Olen vähän siinä käsityksessä, että ruuhkavuosiin sijoittuva rakennusprojekti voi tuhota hyvänkin avioliiton. Talouden se ainakin tuhoaa. Toisaalta on todella mukava visiteerata ihmisten luona, jotka asuvat vanhoissa puutaloissa tai maalla ja lämmittävät kotiaan pönttöuunein. Silloin voi huokaista ja ihastella, tuntea vilpitöntä iloa idyllistä ja olla hiljaa mielessään helvetin kiitollinen hissistä ja keskuslämmityksestä. 

21 kommenttia:

  1. Mä hei leikkaan Miettiselle huoneentauluksi ton viimeisen kappaleen pari ekaa lausetta ja viereen laitan sunnuntain Hesarin asuntoliitteen kohdasta "myydään Itäinen kantakaupunki"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin! Hermanniin tulee muuten uusia Hitaksia, vink vink!

      Poista
  2. Heh, miten osuva kuvaus! Minusta on viime aikoina tuntunut että mihin tahansa katson, näen raitaa ja siksak kuviota, mustaa, valkoista ja sen tättädää keltaisen. Mietin että sisustaako ihmiset enää mitenkään muuten? Meidänkin kämppä olisi hitti jos mummolatyyli tulisi muotiin! Sitä odotellessa.. Tai ei. Haaveilen kyllä string hyllystä (sitä se blogimaailma teettää), mutta se hinta.. Ja kolmetkin paulipallot löytyy kämpästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on kyllä hassua. Mäkin selailen sisustusblogeja aina joskus ja usein tuntuu, että joudun päiväni murmelina -maailmaan kun kaikkien himat on ihan samanlaisia. Kaikki ostaa Granitista niitä betoniruukkuja ja intoilee Dymosta. On meilläkin kyllä Dymo ja tilasin siihen taannoin, tättädää, keltaisen nauhan :D. String on kyllä kaunis siroudessaan. Aina joskus fantasioin, että heivattais meidän kaikki turhat kirjat helvettiin ja meillä olisi pelkästään todella timanttisia kirjoja String-hyllyssä eikä helvetisti kirjoja Lundiassa.

      Poista
  3. Meillä muutostarpeita toteutetaan usein järjestystä vaihtamalla. Sitten näin kotilusmuvuosina olen jaksanut mm vaihtaa verhoja välillä/ sisustustyynyjä (kaapista, en aina uusia kaupasta). Meillä ei kyllä ole yhtään sisustuslehtikoti muutenkaan. Monta juttua voisi muuttaa ja rempata mutta ne ehtii hyvin tehdä sittenkin kun on kumpikin töissä ja lapset ei aja mopoilla seinään.
    Hyvä postaus :)!

    Pst joko leikkasit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järkän vaihto on kyllä hyvä ja halpa keino. Meillä vaan jotenkin kaikki on optimaalisessa järjestyksessä, tai sit olen niin mielikuvitukseton etten keksi muutakaan. Mun äiti vaihtaa järjestystä aika usein ja lapsena mun huoneen kaikki tavarat vaihtoi paikkaa vähintään puolivuosittain.

      No leikkasin! Ja ompelin! Jopa taskut. Meinas usko loppua mut sit koin valaistuksen ja tajusin miten ne taskut menee. Jee!

      Poista
  4. Heh, mä en oikein tiedä, miten suhtautuisin sisustamiseen. Kun en mä oikein sellaista harrasta. Välillä tuntuu, että olisi kiva, jos olisi tosi kaunis asunto, sellainen, jossa on oikeasti silmää miellyttävä ruokapöytä ja ehkä vähän eriväriset keittiön kaapit ja .... no, en tiedä. Voisin ottaa valko-musta-keltaisenkin kodin, mutta ei oikeasti meillä toimisi, mun kirjat sotkisi värimaailman joka huoneessa ja kirjahyllyt ei muutenkaan kuulu valko-musta-keltaisten kotien avaraan ilmeeseen. Minä taas en kirjoista luovu, laittaisin hyllyn vessaankin jos kosteus ei olisi ongelma.

    Ja tavallaan viihdyn kyllä, kun on vähän kotikutoista. Onneksi. Koska muuten en viihtyisi mutta en myöskään tekisi asialle mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kotikutoisuus on kotoisaa. Nythän on trendikästä laittaa kirjat värijärjestykseen. Mutta meillä on aivan liikaa kirjoja semmoiseen. Joskus luppoajalla järkkäsin esikoisen huoneen kirjat värijärjestykseen mutta se kesti noin päivän, koska lapsi ottaa joka ilta suunnilleen puolet kirjoistaan sänkyyn ja lukee niitä kaikkia :)

      Poista
  5. Mä lueskelin (=katselin kuvia) aikanaan paljon sisustusblogeja. Aloin myös himoitsemaan kaikkea listaamasi, Eamesin tuoleja ja musta-valko-keltaista. Sitten yhtenä hetkenä tajusin, etten erota sisustusblogien koteja toisistaan, niin samalta ne näyttävät. Siihen oikeastaan jäi sekä himoamiset että sen genren blogien seuraaminen.

    Mä kyllä tykkään sisustaa, mutta teen sitä loppuelämäksi. En siis todellakaan uusi sisustusta, edes verhoja, vuodenajan tai muodin mukaan. Joskus oon miettinyt, että se tekee meidän kodista vähän tylsän, sillä mitään kovin räväkkää en koskaan uskalla hankkia, kun pelkään, että loppuelämän aikana siihen ehtii kyllästyä.

    Nyt oon omaksunut sellaista ajattelua, että yksittäinen juttu saa maksaa vaikka mitä, kunhan sitä ei osteta velaksi ja sitä tosiaan katsellaan tästä iäisyyteen. Mikä johtaa siihen, että tätä nykyä puntaroin joka ikistä hankintaa noin kaksi vuotta.

    Me tehtiin tähän nykyiseen kämppään keittiö- ja pintaremontti, ja siitä kokemuksesta rohkaistuneena haaveilen just sellaisesta pommista, jonka voisi laittaa omanlaisekseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä koen vähän vaivalloisena jatkuvan uudelleenkuosittamisen. Esikoisen huoneeseen taisin uusia verhot joskus jouluna. Mutta keittiön verhot oli niin raivostuttavan kalliit (kuka idiootti ei tarkista kangaskaupassa metrihintaa verhoja hankkiessaan - mä) että niitä pitää varmaan katsella koko loppuelämä. Onneksi ne on aika hienot.

      Mä odotan aikaa jolloin sisustus vastaa enemmän omaa makua. Voi taas laittaa pöytäliinoja (muutakin kuin vahakangasta), kirjoja alimmille hyllyille ja luopua syöttötuolista.

      Poista
    2. Mä odotan aikaa, kun voin luopua sitteristä, leikkimatosta, imetystyynystä ja hoitopöydästä! Niin, ja sisällä säilytettävistä rattaista. Tähän kämppään tulee neliökaupalla lisää tilaa silloin :)

      Poista
  6. Anonyymi3:01 ip.

    Mä en tiedä, miltä meillä näyttäisi jos olisi täsmälleen oman näköistä - mulla ei todellakaan ole lainkaan sisustussilmää, enkä kyllä tiedä, onko miehelläkään. Niinpä meillä on vain kamaa jota tänne on sattunut kerääntymään. Siksi uusien esineiden hankinta on tosi hankalaa, paljon helpompaa on ottaa jotain minkä vaikka saa jostain, tai esim. kierrätyskeskuksesta ainoa sopivan kokoinen, silloin ei tarvitse valita ja miettiä, millaisen oikeastaan haluaisi. Meidän sohva on ihan kamala virheostos, mutta vaikka mä tunnistan sen, niin mä en oikein tiedä, millainen sen sitten pitäisi olla - paitsi ehkä täsmälleen samanlainen kuin se vanha joka piti palautta oikealle omistajalleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytettynä tai kierrätettynä hankkiminen kyllä supistaa valikoimaa just mukavasti. Toteutan tätä pitkälti lastenvaatteissa, esim haalarien kohdalla olisin ihan hukassa kaikkien miljoonien vaihtoehtoen, värien ja vesipilarien kanssa ellen asettaisi hintakattoa ja menisi huutikseen.

      Meilläkin useimmat huonekalut on saatu jostain tai ostettu vanhoina. Toki ne on valittu omallakin maulla, mutta en edes oikeastaan osaa sanoa, millaisen kodin laittaisin jos lähtisin nollasta ilman näitä jykeviä talonpoikaislipastoja ja kukkanojatuoleja... Sohvan valinta on ihan hellish, mun ei ole toistaiseksi sitä tarvinnut vielä tehdä kun kaikki on jotenkin vaan päätyneet meille.

      Poista
  7. Mä olen uusinut sisustuksen lähes täysin kaksi kertaa, aina muuttaessa. Ekalla kerralla miehen aikaan ennen mua sisustamasta kerrostalokaksiosta muutettiin rivarikolmioon, jossa päästiin rakennusvaiheessa vaikuttamaan pintamateriaaleihin. Meillä oli salvianvihreä keittiö, sininen kylppäri ja paljon tammea. Sitten tuli esikoinen ja iski hulluus, ostettiin oma tontti ja aloitettiin rakentaminen kun poika oli 8pv... Jotenkin siitä selvittiin valinnanvaikeuksineen kaikkineen ja uusi sisustus on tummaa puuta, valkoista, mustaa, sinistä, violettia, keltaista, vihreää... oman näköistä. Tässä on asuttu nyt 2 vuotta eikä ikkunoissa ole vieläkään verhoja, ainuttakaan viherkasvia ei ole, matot saatiin tänä kesänä lattioille (manan majoille siirtyneellä vanhalla koiralla oli ripuli elämänsä vikat 6kk, mattoja ei paljon viittiny pitää kun sai koko ajan olla pesemässä)... Onneksi aika kaukana sisustusblogien tyylistä kuitenkin. Rakennusaikana iski sellanen sisustusähky etten millään saa aikaseks. Tänään tosin ostin uudet päiväpeitot sillä petiaattella, että niillä mennään niin kauan kun tässä asutaan, paitsi ehkä lapset saa uudet kun ei enää mahu juniorisänkyihin. Kuopuksen kohdalla ei siis välttämättä ikinä kun on niin pienikokonen. Kuopus muuten syntyi vuosi sitten juhannusaattona rv 34+1, oiva morsio Juhannuspojalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, teillä on haipakkaa riittänyt :). Vauva, rakennusprojekti, koira... meillä on kissa ja mulla menee hermot siihenkin, etenkin kun se paskantaa puhtaan pyykin koriin. Vaikka se on velä tosi leppoisa lullukka ja pysynyt terveenä koko elämänsä. Meidän vanhalla koiralla oli eturauhasvaivoja elämänsä vikat puolitoista vuotta, vanhemmilla ei ollut sinä aikana mattoja ja aina oli sukka pissassa.

      Aijaa, teilläkin on juhannuksen aikainen lintu, hauskaa! Miten teillä muuten meni 34+1 keskosen kanssa? Mua kiinnostaa aina tosi paljon vertaistarinat näistä "hyvillä viikoilla" syntyneistä keskosista. Olitteko kauan sairaalassa, kävittekö pitkään kontrolleissa? Oliko mitään erikoisuuksia vauva-aikana?

      Meillä Juhannuspoika kun tosiaan syntyi just sillä viikolla jolloin synnytystä ei enää estellä ja mitään kortisonia tms en ehtinyt saada, ongelmia oli lähinnä kosteakeuhkoisuuden kanssa. Poika siis narisi ekat pari päivää ja sai lisähappea maskin kautta ja ravinto meni nenämahaletkusta. Ja sitten kun se puolentoista vuorokauden iässä pääsi mun kanssa samalle osastolle, en saanut heti liikaa imettää koska tissilämpöön se olisi nukahtanut. Eli piti syöttää pikkupullosta silleen että se kelliskeli imetystyynyllä. Ja sitten iski keltaisuus, jota osattiinkin odottaa. Poika oli sinivalon alla pari vuorokautta kunnes arvot lähti laskuun ja sitten päästiin kotiin. Keltainen ihonväri kesti mun mielestä parikin kuukautta, mutta arvot ei enää nousseet. Käytiin kerran viikossa muistaakseni 2 kk ajan verikokeessa ja sitten nelikuisena otettiin rautaverikoe jonka perusteella suositeltiin rautakuuria/kiinteiden aloitusta. Rautakuuri hylättiin sen aiheuttamien vatsakipujen takia ja aloitettiin kiinteät. Ja sitten ne rauta-arvot siitä nousikin. Siihen ne kontrollit loppuikin ja imetys meillä alkoi sujua ehkä vajaan kuukauden ikäisenä kunnolla ja sujui siitä pitäen kuin tanssia vaan.

      Ennenaikaisuuden takia Juhannuspoika lähinnä nukkui elämänsä ekat viisi viikkoa heräten syömään. Se alkoi tavujokeltaa paljon myöhemmin kuin siskonsa mutta nyt puheenkehitys on ihan samalla tasolla kun siskollaan saman ikäisenä. Ja laiha ruippana se on ollut koko elämänsä vaikka onkin hyvä syömään. Nyt on pituudessa saavutettu nollakäyrä eikä painokaan enää ole mitenkään erityisen alhainen, veikkaan että laihuus on geneettistä (ei MUN geenejä kylläkään :D). Ja poika on ollut tosi terve kaikin puolin.

      Poista
    2. Haipakkaa juuh ja koiriakin on kaksi, minä hullu otin pennun tossa lasten välissä... Mutta se onkin mun välivauva :)

      Kuopuksen raskaus meni raskausdiabetestä lukuunottamatta ihan by the book kunnes rv 32+6 meni vedet. Lanssilla sairaalaan, käyrille ja ultraan. Vauvalla kaikki ok, kortisonipiikki kankkuun ja antibiootti tippumaan. Vettä jäi siis riittävästi, tyttö potki ja riekkui ihan normaalisti, sykkeet oli koko ajan hyvät. Olin sairaalassa tiistaista perjantaihin, pääsin sit kotilomalle, tosin kävin sunnuntaina käyrillä ja maanantaina takasin osastolle. Lapsivettä vähän tihkui koko ajan, mutta tiistaina taas holahti enemmän. Sen lisäksi vauvan liikkeet muuttu sellasista hyvistä ja napakoista jotenkin veltoiksi, ei enää potkinu vaan lähinnä möyri tosi epätyypilliseen tapaan. Tiistaina illalla käyrä oli kans huonompi, joten keskiviikkona ultrattin ja todettiin, että vettä oli aika vähä. Päätettiin tehdä torstaina okstitosiinirasitus, että nähdään kestääkö vauva supistuksia. Eikä se kestänyt eli torstaina tehtiin illalla kiirellinen sektio.

      Tyttö oli tosi pirteä ja hengasin sen kanssa lastenosastolla muutaman tunnin, tukin koko käytävän sängyn kanssa, mutta niin ne vaan anto mun olla siellä, onneksi. Teholle ei joutunu, keuhkot oli ok, ei keltasuutta... Nenämahaletku oli ekat 2 viikkoa, mutta tyttö pääsi kotiin jo viikon päästä kun saavutti syntymäpainon eikä muita ongelmia ollu. Meillä kävi kotisairaala tekemässä punnituksia ekat pari viikkoa ja jouduin kyllä imetyksen lisäksi antamaan korviketta. Tyttö oli kanssa koko ajan niin väsyny, että lähinnä nukkui tissi suussa kun yritin imettää. Imetin onneksi esikoista samalla, joten maitoa tuli hyvin.

      Tyttö oli (43cm ja 2kg, SGA diagnoosina) ja on edelleen tosi pieni, mutta kasvaa tasasesti siellä omalla käyrällään. Eikä se olis mikään iso ollu vaikka olis saanu kasvaa mahassa, oli laskettuna aikana 49cm ja 2,8kg eli aikaslailla siinä olis ollu täysaikasenakin.

      Poista
    3. Rautalisä meillekin määrättiin ja ne vatsavaivat oli jotain ihan hirveetä, tyttö huusi käytännössä 22-02 joka ainoa ilta ensimmäiset 4kk kunnes lopetin sen antamisen. Kotisairaalajakson päätyttyä me käytiin eka kuukausi kerran viikossa punnituksessa neuvolassa, verikokeet oli kahden viikon välein. Sitten painokontrollikin siirtyi pidettäväksi 2 viikon välein, tätä jatkui sen 4 kuukautta. Sitten sain vatsaongelmien takia luvan jättää rauta pois. Kun hemppa pysyi hyvänä ja paino nousi ok, harvennettiin käyntiväliä kuukauteen. Viimeset verikokeet otettiin 6kk iässä kun kiinteät oli jo alotettu ja hb oli ok.

      Niitä verikokeita mä kammosin yli kaiken, piti labrassa käydä ja ottaa joko kantapäästä tai kyynärtaipeesta ja voi jösses kun likka huusi, ihan kun olis päätä revitty irti. Viimeset pari sit otettiinkin mun vaatimukesta sillä pikatesterillä - en tajua miksi pitää ottaa pieni verenkuva pelkän hb:n takia ja kun sitä ei osattu selittää, totesin, että joko pikatesti tai ei ollenkaan.

      Meillä tyttö oli t o d e l l a huono syömään tossa 10-12kk, siis oli viikkoja että eli pelkällä maidolla. Nyt onneksi syö jo melko hyvin, mutta imetän vieläkin eikä ole kiire lopettaa.

      Likka on kehittyny lähes samaan tahtiin kun isoveli aikanaan, ryömi 5kk, nousi seisomaan tukea vasten 7kk, istui ja konttasi 8,5kk ja lähti kävelemään vuoden iässä. Välillä oli hurjankin paljon keskivertoa edellä (korjatun iän mukaan), mutta tasaantui sittemmin hieman keskivertoa ketterämmäksi apinaksi. Tavutteli ja höpötteli muutenkin enemmän kun isoveli, mutta puhe ei kuitenkaan ole kehittyny sen nopeemmin. Muutama tarkotuksellinen sana tulee, muutama tarktotuksellinen oma sana on, ymmärtää jo monimutkasiakin puhuttuja juttuja, mutta ei tuota puhetta.

      Mä kanssa haen mielelläni vertaistukea samanviikkosten vanhemmilta kun ei pikkukeskosiin voi meiän tyttöä verrata.

      Mulle esikoisen syntymä oli paljon traumaattisempi kokemus. Oli raskausdiabetes, muuten kaikki ok, paitsi sf-mitta jatkuvasti yli käyrän. Pääsin synnytystapaarvioon vasta rv 39 ja synnytyslääkäri totesi, että vauva on iso, yli 4kg. Lantion sisätutkimuksessa todettiin, että mulla on litteä lantio, ei mahdu, sopiiko rouvalle sektio viikon päästä? Mä olin ihan rikki, halusin synnyttää alakautta, "oikein", mutta suostuin kun osaston ylilääkäri tuli tekemään konsultaation ja ylipuhumaan mua. Sektio meni puudutuksen laittoa lukuunottamatta ok (joku v*tun vasta erikoistuva, joka tökki ja tökki ja tökki ja tökki ennen kun vihdoin onnistui, elämäni hirvein kipu ikinä), vauva oli vähän huonona (hetken jopa happikaapissa kun raivokas itku veti siniseksi) ja siinä kävi jo lastenlääkärikin, mutta päästiin yhdessä synnyttäneiden osastolle.

      Yöllä pojalle nousi kuume ja aamulla piti lääkärin tutkia. Kätilö käski mut suihkuun ja vei ite pojan näytille. Kun tulin suihkusta, ei vauvaa m i s s ä ä n. Joku onneton sivullinen (saatoin hieman korottaa ääntäni, sellaiselle palosireeni tasolle, krhm) sitten kertoi, että poika vietiin lastenosastolle tulehduksen takia. Ilmottamatta mulle... sanomattakin selvää, että kun siine pääsin puhuin suuni puhtaaksi ja kätilö oli ihan häh? Hän oli ajatellut etten jaksa tai HALUA (vittu soikoon) lähteä mukaan. Poika oli osastolla vajaan viikon kunnes tulehdus laski. Lisämaitoa jouduin antamaan tuolloinkin, koska maito ei noussut kunnolla ja poika oli tulehduksen jäljiltä väsynyt ja tottui osastolla pulloon. Rintakumin kanssa yhdessä opeteltiin kun päästiin kotiin. Olin päättäny imettää ja minähän perkele imetin, rintakumistakin päästiin eroon n. kuukauden jälkeen. Ja pullosta, kumpikaan ei ole suostunut juomaan ekojen kuukausien jälkeen pullosta eikä tuttia lainkaan.

      Poista
    4. Kuopuksen kohdalla patologisissa tutkimuksissa selvisi, että vesien menon syy oli tulehdus kohdussa. Luulen, että sama syy löytyy esikoisen tulehduksen taustalta, se ei silloin selvinnyt, mutta lapsivettä tihkui pari vuorokautta ennen sektiota. Siis ilmeisesti niin, että tulehdus johti veden tihkumiseen eikä toisinpäin. Selvisikö/tutkittiinko teillä ennenaikaisuuden syytä?

      Maratonia en juokse, mutta näemmä sujuvasti kirjoitan kyllä.

      Pakko oli jakaa kommentti osiin kun ei blöggeri sitä kokonaisuudessaan huolinu...

      Poista
    5. Lintunen, kiitos pitkästä ja mielenkiintoisesta kommentista! Mun synnytyshän käynnistyi täysin yllättäen, omassa kotisängyssä rajulla verenvuodolla. Muistan tunteneeni kivuttoman napsahduksen sisälläni ja sitten jotain lämmintä valuikin, luulin ensin että se oli lapsivettä mutta se olikin verta. Siitä sitten paniikissa ambulanssilla Naistenklinikalle (juhannuksena kaupunki oli ihan tyhjä, matka kesti Kalliosta jotain vajaa 10 minsaa) ja erinäisten säikäytysten (vauvan sydänääniä ei löytynyt) jälkeen oltiin hätäsektiosalissa istukan irtoamisepäilyn takia. Mutta sitten huomattiin, että vauvalla on kaikki hyvin ja verenvuotokin väheni ja pääsin synnyttämään ihan perinteisellä tyylillä. Sain oksitosiinia ja kalvot puhkaistiin ja sit epiduraalin myötä katetroitiin, eli synnytystä kyllä avitettiin, mutta ilmeisesti se oli käynnissä jo, koska kokonaiskesto oli alle kolme tuntia. Hämmentävintä oli kai fyysinen helppous: oksitosiinavusteiset supistukset toki sattuivat mutta eivät mitenkään helvetillisesti ja ponnistusvaihe kesti jotain viisi minuuttia. Edellisen synnytyksen imukuppihommien ja vähän liiallisesti annostellun epiduraalin takia ponnistamisen tarve tuli mulle ihan puskista, luulin sitä vilpittömästi ihan vaan kakkahädäksi :D. Muistan roplanneeni rillitkin äkkiä takaisin päähän että näen vauvan kunnolla kun se syntyy. Lääkäri oli paikalla h-hetkellä, teki pinnallisen episiotomian ilmeisesti koska ennenaikaiset ei kestä yhtä hyvin supistuksia, ja sit se poika tulla pulahti ulos. Oli kyllä perin omituista kun koko homma meni ihan heittämällä, neljää tuntia aiemmin olin vielä ollut juhannusjuhlilla. Poika ylitti kooltaan keskosrajan nippa nappa, tosin paino sitten sairaalassa hetkeksi droppasi.

      Meillä annettiin kans jonkun verran korviketta, jossain vaiheessa poika alkoi hylkiä pulloa enkä sitä sitten enää kovin hanakasti tarjoillut.

      Kauhuelementeistä huolimatta Juhannuspojan synnytys oli helppo ja jotenkin voimaannuttava kokemus. Tavallaan oli hyvä etten juuri ehtinyt valmistautua koko hommaan.

      Meillä kans esikoinen kuumeili ekana viikkonaan Kätilöopistolla. Sillä ei ollut tulehdusta vaan se vähän kuivui kun mun maito nousi niin hitaasti. Oli kyllä tosi ahdistava se lastenosastoreissu. Juhannuspojan kanssa olin nenämahaletkun ja hengitystuenkin kanssa jotenkin ällistyttävän rauhallinen, ajattelin että kyllä ne täällä hommat hanskaa.

      Meillä ennenaikaisuuden syy ei koskaan selvinnyt. Veri ei tullut istukasta eikä myöskään minusta saati vauvasta. Mulla oli vähän ennen keskiraskautta pari voimakasta verenvuotoa, mietin josko siellä joku hematooma olisi ollut. Tosin viime syksynä kun kävin vuotuisessa tarkistuksessa gynellä, se sanoi että "niin sullahan oli tää lyhyt kohdunkaula". Asiasta ei ollut mitään puhetta raskausaikana, se oli kuitenkin raja-arvojen sisällä. Synnytystä edelsi viikko jolloin multitaskasin hulluna koska mies oli pahassa angiinassa, hoidin esikoisen, kävin töissä ja raahasin kauppakasseja. En tiedä olisko se jotenkin vaikuttanut just tän kohdunkaula-asian kanssa? Jää ikuiseksi mysteeriksi ja koska lapsiluku on täynnä, ei onneksi tarvitse murehtia, jes!

      Poista
  8. Anonyymi10:55 ap.

    Olet niin oikeassa! Vaikka kuinka ihailen sisustamalla sisustettuja koteja, niin kyllä nuo trenditeitoisimmat tapaukset turhan samanlaisia on. Eikä sisustamisessa mitään vikaa ole, päinvastoin! Mekin pyydettiin apua sisustussuunnittelijalta olkkari/ruokailutilan kanssa ja ihan hyvä kun pyydettiin. Oltais itse tungettu tila liian täyteen :)

    Toinen vallitseva sisustuslinja on täysin-valkoinen-maalaisromattinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sit kun mulla on massia, voisin hyvin pyytää meille sisustussuunnittelijan, etenkin jos muutetaan. Ystävä käytti uutukaisen kodin tapettien ja pintamateriaalien valkkaamiseen sisustussuunnittelijaa ja niiden koti on kyllä tosi ihana ja ihan niiden näköinen.

      Täysin valkoinen plus ripaus kermanvalkoista... auuh. Mitenköhän semmoisessa kodissa pärjää lasten töhryjen kanssa?

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!