Viimeiset pari vuotta olen elänyt vähän sillä meiningillä, että kohta asiat tulevat muuttumaan. Olen ikään kuin varastoinut elämyksiä, halunnut kokea mahdollisimman paljon kaikkea kivaa. Jonkun toisen mielestä omat kivanpitoni, kuten puistoviinittelyt ja rakukurssit ovat varsinaista nynnyjen touhua, mutta kaltaiselleni pohjimmiltaan hyvin turvallisuushakuiselle ihmiselle ne ovat olleet elämyksiä. Olen kahden viimeisen vuoden aikana käynyt keikoilla enemmän kuin sitä ennen yhteensä, olen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin ja rikkonut itselleni asettamia rajoja. Viime syksy oli hyvin kiireinen, minulla oli säännöllisesti useampi harrastus viikossa ja joka viikonloppu jotain hauskaa menoa. Loppusyksystä aloin olla aika väsynyt (vaikka toisaalta myös vähän hypomaaninen) ja uumoilla, että kohtapuoleen elämä naksahtaa taas ykkösvaihteelle (autovertaus, yök!). Kuten se tekikin. Nykyään harrastukseni koostuvat vesijuoksusta ja kuntosalilla käymisen suunnittelusta. Viron kurssin lopetin toistaiseksi, vaikka raskaus ei ole tehnyt minusta superväsynyttä kuten monista, on se kuitenkin sekä lisännyt unentarvettani noin tunnilla että vähentänyt uusien asioiden omaksumiskykyä. Olen tällä hetkellä älyllisesti hävettävän laiska. Luen kirjoja, jotka olen lukenut ennenkin, katson videoita ja roikun netissä. Onneksi meillä ei ole televisiota, alkaisin varmaan möllöttää ties minkä sairaalasarjojen ääressä. Olen myös huomattavan hajamielinen: toissa viikolla unohdin uimapuvun kotiin ja tästä häkeltyneenä (uin alusvaatteissa koska ne olivat yksiväriset ja pitsittömät ja hiukan uimapukumaista kangasta) myös käsilaukkuni uimahallin penkille. Onneksi joku korjasi sen talteen, olisi ollut vihoviimeistä alkaa kuolettaa pankkitilejään silkan pönttöilyn takia.
Tavallaan kyllä kaipaan sitä menovaihetta. Eikä elämästä nyt silkkaa villasukkahissutelua ole tullut vieläkään, pyrin näkemään ihmisiä etten vallan mökkiytyisi. Joudun kuitenkin tsemppaamaan itseäni hiukan enemmän lähteäkseni vaikka taidenäyttelyyn. Tiedän, että olen tyytyväinen lähdettyäni jonnekin kulttuuririentoon, lähtemistä ei yleensä kadu. Eräs kantakaupungissa asuva ystäväpariskunta sai vauvan viime syksynä. Mies kertoi, ettei se arki nyt ihan hirveästi ole muuttunut, vauvankin kanssa voi liikkua paljon etenkin kun ei ole linnoittautunut lähiöön. Olen hyvin iloinen siitä, että perheessämme vallitsee rikkumaton yhteisymmärrys kantakaupunkiasumisen välttämättömyydestä. Uskoisin, että omalla kohdallani varmin keino sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen olisi jäädä kotiin jonnekin periferiaan. Tarvitsen tunteen siitä, että halutessani pääsisin kävelemään teatteriin tai elokuviin tai uimahalliin, pelkkä tunne riittää, käytännössähän käyn teatterissa maksimissaan pari kertaa vuodessa. Varasimme viime viikolla liput Päällystakkiin, näytelmä on niin suosittu että menemme katsomaan sitä vasta ensi joulukuussa. Totesimme hiukan häkeltyneenä tarvitsevamme silloin lapsenvahdin (ihmiset, jotka tuovat vauvoja teatteriin, pitäisi laittaa vakavaan puhutteluun: olen kerran lähtenyt kikeen Kom-teatterista kesken esityksen kun takanani ulvoi kauhealla volyymillä pikku pirunviulu... tosin näytelmä oli muutenkin huono, joten ei sillai niin harmittanut).
Raskaana ollessa minua on alettu kohdella eri tavalla kuin ennen. En oikein tiedä, mitä tästä asiasta ajattelisin. En jaksaisi jatkuvasti olla puhumassa oireistani, ne eivät ihan oikeasti ole kovin kiinnostavia (joskus jollekin puolitutulle kyselijälle tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti sitä paineentunnetta joka tykyttää tuolla alhaalla) eivätkä etenkään originelleja. Koska en ikinä ole ollut suojelunhalua herättävän hauras ja suloinen vaan tanakka tyttö joka pärjää itsekseenkin, en osaa suhtautua yhtäkkiseen hoivaviettiin, jota ympäristössäni herätän. Sukulaisen muutossa minua kiellettiin kantamasta sellaista tavallista keittön tuolia, joka painaa ehkä puolet siitä mitä kissanroikaleemme. Ihmisten katseissa on tsemppaavaa myötätuntoa, mikä on tavallaan hyvin herttaista mutta toisaalta hiukan raivostuttavaa: en ole mitenkään sairas tai vammautunut, itse asiassa aivan päin vastoin. Ja itseni tuntien, alan kyllä rutista sitten kun joku asia alkaa minua vaivata, olen lähes täysin parantunut lapsuuteni stoalaisesta kipu- ja vaivasuhteesta. Sukujuhlilla täti toivotti lopuksi onnea ja sanoi raskauteni olevan nyt ”kaikkien meidän varjeluksessa”. Minussa on varmasti jotain vikaa, kun en osaa olla ärsyyntymättä hyväätarkoittavasta toivotuksesta. On vain jotenkin pelottavaa kuulla aikuisen ja skarpin ihmisen suusta jotain niinkin taikauskoista, kuin että raskauteni menisi hyvin loppuun asti silkan ajatuksen voimalla. Jos tuollainen oikeasti toimisi, toivoisin ihmisten keskittyvän raskauteni sijaan vaikka ajattelemaan maailmanrauhaa tai ilmastonmuutoksen pysäyttämistä. Saattaa olla, että ärtymisherkkyyteni johtuu myös hormoneista (vaikka toisaalta onkin ihan perseestä vähätellä omia tunteitaan hormoniläpällä, etenkin kun lähes kaikki oikeastikin johtuu hormoneista ja reaktiot ovat aivokemiaa ja SILTI ihan oikeita tunteita). Kuulin taannoin, että eräs vanha ystävä oli tiedustellut kautta rantain, oliko raskauteni vahinko (ja miten olen ”ottanut” raskauteni, no helvetti, tuollaista ottamista sopisi kysyä ihan suoraan minulta itseltäni eikä toisen ystävän välityksellä). Olen 31-vuotias ja elänyt mieheni kanssa seitsemän vuotta. Miten ihmeessä tässä vaiheessa alkaisin mystisesti tunaroida ehkäisyn kanssa? Etenkin kun olen kerran joutunut kantamaan tunaroinnin seuraukset, luulisi tyhmemmänkin moisesta oppivan.
Olen tavoittanut itsestäni ajatuksen, jonka mukaan raskaus on myös naisen oma, henkilökohtainen asia. Neuvolapiireissä isän roolia korostetaan luullakseni siksi, että isien mukanaolo ei ole vieläkään täysin itsestään selvää ja vauva-aika mielletään melko vahvasti naisen jutuksi. Ja neuvolassakin isyyteen suhtaudutaan jotenkin hassusti: isän oppaassa neuvotaan sietämään psykoa vaimoa ja sanotaan, että miehen tapa ilmaista rakkauttaan on seksi. Itse koen, ettei minun tarvitse ottaa miestäni mukaan joka paikkaan vain siksi, että hän on tuleva isä. Itse asiassa olin ensimmäisessä ultrassakin yksin, vasta Kätilöopistolla tajusin, että hitsi, täällähän on sikana pariskuntia. Ja samalla tuntui siltä, että on hyvä istua tässä yksin, en kaipaa vielä ketään vierelleni, kaipaan miestäni sitten kun minun on vaikea saada nukuttua vauvan potkimiselta tai kun synnytyksessä haluan rutistaa hänen kätensä valkoiseksi. Puhumattakaan sitten ajasta, jolloin vauva on keskuudessamme. Nyt sikiö elää oman ruumiini sisällä, minulla on siihen toistaiseksi jonkinlainen itsemääräämisoikeus. Haluan olla neuvolassa intiimissä, naistenkeskeisessä tilanteessa, jossa saan vapaasti kysyä nolostuttavistakin oireista ilman miehen läsnäoloa. Koska mies on mies, vaikka onkin minulle kaikkein rakkain ihminen, aina jossain määrin eri viivalla sukupuolensa takia. Ja mies on myös rakastajani vaikka olemmekin naimisissa, ja toistaiseksi haluan mahdollisuuksien mukaan välttää tilannetta jossa hän näkee pissaani purkissa tai eh, kukkani ilman mitään seksuaalista vivahdetta, loisteputkien valossa (luotan siihen, että synnyttäessä miehet pysyttelevät pääpäässä). Joku pitää näitä näkemyksiäni varmaan ihan kummallisina, mutta itse selitän asian jotenkin näin, että en halua muuttua mammaksi, koska ”kukaan ei halua nussia äitiä” kuten Tahdon Asian täydellinen kotirouva Nenna Tiutinen huusi tajuttuaan sössineensä kotiäitileikillään koko avioliittonsa.
Ei tuo kuulosta minulta mitenkään kummalliselta tai psykolta. Suhtaudun itsekin melko varjelevasti ja suojelevasti omaan naiseuteeni ja saatan suivaantua pahasti, jos rakaskin mies koettaa jotenkin sotkeutua siihen KUTSUMATTA. En esimerkiksi missään nimessä ottaisi miestä mukaan gynelle, niin lääkäritraumainen kuin olenkin ja niin mielelläni kuin hänet ottaisinkin esim. mennessäni valittamaan ihottumaa tai vatsavaivoja tai kun minulta tutkittiin huimausta ja sain tosissani tsempata, että uskallan sanoa ääneen kaikki vaivat vieraalle ihmiselle. (Ihme kun en keksinyt, että olisin voinut kirjoittaa listan ja ojentaa sen lääkärille; hitto että joskus pelkään sitä, vaikutanko normaalilta. ikään kuin poikkeama normista nyt olisi niin kauheaa :D - kai se on vain halua olla huolestuttamatta toisia.)
VastaaPoistaOn jo ihan tarpeeksi monimutkaista sovittaa itse yhteen seksuaaliterveyden ja ehkäisyn huolet sekä iloinen, huoleton ja eroottinen seksuaalisuus. En missään nimessä haluaisi, että mies ajattelisi seksiämme esim. limakalvohankaumien, valkovuodon tms. kautta. Onhan hänellä omatkin ongelmansa oman seksuaaliterveytensä ja omien kehollisten reaktioidensa eroottisuuteen sovittamisen kanssa. (Enkä tahdo puuttua siihen.)
Kun itse kävin abortissa, melkein irvistin ilkeästi lääkärille, joka kysyi, että mitä poikaystäväsi tästä ajattelee. Vastasin, että SE EI KUULU HÄNELLE, mutta sitten lisäsin, että hän toki tukee minua ratkaisussani ja että olemme puhuneet asiasta. Mutta silti, loppupeleissä naisen seksuaaliterveys on hyvin yksityinen alue, joten tuntuu minusta ihan järkeenkäyvältä, ettei sinne halua lähtökohdiltaan aivan erilaista ihmistä sorkkimaan. Se alkaa tuntua liian helposti siltä, että toisessa on voyerismia ja sellaista eksotismia, jonka kohteeksi ei halua joutua tahtomattaan. Tai että toinen voi alkaa jäsentää itsen potilaaksi. (Se on superperseestä.) Eri asia on tietysti, jos tahtoo toisen tukea aktiivisesti, kuten varmasti moni tuntee. Jossain vaiheessa olisin ehkä itsekin tahtonut poikakaverin mukaan esim. ehkäisyneuvolaan juttelemaan ehkäisystä, mutta silloin taisin olla kaksikymppinen, ja olin vain niin ulkona ja ekaa kertaa menossa, että olisin yhtä hyvin voinut pyytää äidinkin, jos äiti ei suhtautuisi seksuaalisuuteeni kuin ikävään tartuntatautiin. Niin läheisiä naisystäviä minulla ei ole ikinä ollut, että voisin kuvitella raahaavani heidät tuollaiseen tilanteeseen.
Tuo kauhu "mammaksi" jäsentymisestä on itselleni hyvin tuttu. Ensimmäinen poikaystäväni höpötti alusta saakka, että haluaa kanssani lapsen ja että olen hänen tulevien lastensa äiti. Hän ei suostunut mitenkään kuuntelemaan, etten ole koskaan halunnut lasta. Vähitellen aloin huomata, miten hän muutenkin jäsensi minut kummasti sellaiseen "tulevan äidin" rooliin, ja siinä vaiheessa karkasin niin pian kuin jaloistani pääsin. En tosiaan tahdo kenenkään muiden unelmien välikappaleeksi, jos minua ei kohdata ja hyväksytä ensin itsenäni. (Saatan olla hidas muodostamaan tämän johtopäätöksen mutta olen kuitenkin aina pystynyt lopulta saavuttamaan sen.) (Ja samalla tavalla, en tahdo asettaa ketään muuta omien projektioideni pohjaksi, se ei vain ole reilua aikuisten kesken kommunikaatiota.)
Totta kai sinulla on oikeus suojella yksityisyyttäsi. Olisin enemmän huolissani, jos et tekisi niin.
Jep, mulla on hyvin vahva tunne siitä, että tämä intiimiyden varjelun aste on hyvää ja oikein. Seksuaalisuuteni on kuitenkin yksityisasia, vaikka jaankin sen toisen kanssa ja olen puheen tasolla tavallaan hyvin avoin. Mutta tuntisin tekeväni väkivaltaa omille rajoilleni jos en sallisi itselleni yksityisyyttä myös tässä raskausasiassa.
VastaaPoistaIhan sama toimii abortin suhteen: moni ihminen on järkyttynyt kuultuaan, että olin abortissa yksin. Silloinen poikaystäväni oli työmatkalla homman tapahtuessa mutta en olisi ottanut häntä missään nimessä mukaan, vaikka olisimme sijainneet samalla mantereella (aina kun olen kertonut tämän, olen hyvin painokkaasti korostanut, että asian hoitaminen yksin oli oma päätökseni eikä mies ollut millään muotoa mikään possu, asia ei vain mielestäni kulujen puolittamista ja keskustelua enempää koskenut häntä ja onneksi tässä asiassa vallitsi yksimielisyys).
Potiluus ja hyysättävyys olisi mulle ihan kauheita turn offeja seksuaalisuudessa. Tässäkin on olemassa erilaisia ihmistyyppejä: olen tavannut miehiä jotka selvästi kiihottuvat hiukan reppanan ja heikkovoimaisen oloisista naisista ja sitten taas naisia, joihin vetoaa miehen vastuuton pikkupoikamaisuus. Minulle se tuntuu hyvin vieraalta, en osaa yhdistää hoivan- ja seksuaalisuudentunteita (vaikka toki tunnen joskus hoivaamishalua miestäni kohtaan, se on erilaista, hellyyden sävyttämää) toisiinsa.
Oliko se niin, että suluissa ilmaistaan kaikkein olennaisin: "luotan siihen, että synnyttäessä miehet pysyttelevät pääpäässä".
VastaaPoistaKirjoituksesi kannalta tämä on toki täysin sivujuonne, mutta en voinut olla tarttumatta; niin tai näin, ei kannattaisi luottaa. Synnytyksen ei minusta pitäisi olla tapahtuma, jossa ponnistetaan painovoimaa vastaan puoli-istuvassa asennossa sukansuista kiinni pitäen ja mies pitelee kädestä kun ei muutakaan tietääkseen voi. Mikä on pääpää, jos ponnistat kyykyssä tai jossain muussa luontevammassa asennossa?
Lisätietoja vaikka kirjasta Isä syntymässä (Hanna Hirvonen), jota tahtoisin suositella kaikille synnytykseen osallistuville, siis sekä tukihenkilöille että synnyttäjille.
Mutta joo, itse pointtisi meni kyllä perille, anteeksi saivarteluni.
t: se sama vaihtoehtoisukki
Vaihtoehtoisukki, sulla on oikein hyvä pointti! En ole itse asiassa miettinyt tätä synnytyspuolta vielä kovin vakavasti, se tuntuu vielä aika kaukaiselta asialta... vaikka asiaan olisi kyllä ihan aiheellista alkaa jo perehtyä. Kiitos kirjasuosituksesta, yritän löytää tuon käsiini :)
VastaaPoistaJännä, miten käytänteet vaihtelevat maittain. Ystäväni synnytti Hollannissa, jossa vesialtaassa tapahtuva kotisynnytys on ihan default-juttu. Sairaalaan mennään vasta, jos ilmenee jotain häikkää (kuten ystävälleni sitten kävi, istukka oli jotenkin hankala vissiin). Suomessahan näitä kotisynnyttäjiä on vain muutamia. Vesi kuulostaa hyvältä kivunlievittäjältä (epiduraalin ja muiden kemikaalien ohella :D).
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHanna, sori kun mun täytyy poistaa sun ihana kommentti, mutta mä en ole tässä blogissa omalla nimellä (olis ihan kääk-ääk jos mun duunikaverit tajuais esim tän blogin)... se säilyy kyllä mun sähköpostissa :)
VastaaPoistaJa tosi mieluusti lainaan kirjallisuutta, kiitos paljon! Ja onnea 10-vuotiaalle, just tänään mietin kuinka hauskaa on SITTEN kun Muna menee lukioon eikä tarvitse jännittää että se kävelee hotopäisyyttään auton alle :D
Tämäpä oli kaikin puolin erittäin mielenkiintoinen postaus virkistävine näkökulmineen. Itse olen aina jotenkin automaattisesti ajatellut, että miehen KUULUU tulla esim. neuvolaan ja etenkin ultraan mukaan.
VastaaPoistaEn ole asiaa pohtinut sen enempää ennen, koska jotenkin tuo "isät mukaan synnytykseen ja lapsenhoitoon"-kampanjointi on iskostunut niin syvälle minuun, että en jotenkin ole osannut edes asiaa kyseenalaistaa, ainakaan kovin tietoisella tasolla. Hassua, että se menee kohdallani noin päin. Ja nyt kun asiaa aloin pohtia, muistinkin, että tuossa itse asiassa ihan pari päivää sitten meitin tuota ultra-asiaa itsekseni. Se johtuu puhtaasti siitä, että nyt tämä uusi rakkaus on ikään kuin "avannut uusia ovia" ja mahdollinen raskaus- ja lapsiasia on lähempänä kuin koskaan. No joka tapauksessa muistan miettineeni, että olisiko miehen läsnäolo ensimmäisessa ultrassa luonnollista? Tiedän, että se tehdään alateitse, kiusallisen paljon dildoa muistuttavalla härpäkkeellä (minulle on itse asiassa munasarjakystien vuoksi tehty aikoinaan sekä alatie- ja että vatsanpäällisultrat). En oikein osaa sanoa tuntuisiko minustakaan luontevalta olla haarat levällään tutkimuspöydällä ja muka ihan rennosti iloita pienestä vauvasta, joka näkyy siinä pikku ruudussa. Jotenkin tuntuisi varmasti hämmentävältä, että lääkäri tuuppaa emättimeen sitä tekopenismuunnelmaa ja mieheni istuisi siellä pääpäässä tuijottamassa ruutua. Mene ja tiedä. Ehkä asia tulee aktiivisempaan pohdintaan, kunhan asia on kohdallani enemmän ajankohtainen.
mua jaksaa aina kaiken jännäämisenkin keskellä ultrassa naurattaa se, että tekopenismuunnelman päällä on kortsu. Että ainakin sitä kondomia tulee sitten käytettyä jossain vaiheessa :D
VastaaPoistaSamasta syystä äitiyspakkauksen kortsut hymyilyttävät jotenkin... vaikka on tietty vähän epäkypsää virnistellä moiselle, kyllähän ne varmaan tulevat käyttöön joillain. En tiedä voiko e-pillereitä syödä imettäessä, olisi kyllä varsinainen kauhuskenaario pamahtaa paksuksi heti kun eka beibi on maailmassa (abortteja tehdään yllättävän paljon naisille, joilla on pikkuvauva) mutta kierukan luulisi olevan sallittu. Kun ei se imetyksen ehkäisytehokaan niin ihmeellinen aina ole (tosin eräs ystäväni ylisti imetystä, koska silloin rinnat ovat isot ja pinkeät eikä ehkäisystä tarvitse huolehtia).
Itse asiassa mua hihityttää kortsut muutenkin. Ehkä noloa myöntää, mutta mun mielestä niiden kanssa räplääminen on vaan niin jotenkin teinimäisen pöndeä - minä en ainakaan ikinä tiedä kumpaan suuntaan ne rullaantuvat, josta tulee sellainen olo, että olisi ekaa kertaa pappia kyydissä. Olipas toi pappi nyt ontuva vertaus tähän asiaan. No, menköön... :D Joka tapauksessa kondomit nyt vaan naurattavat mua ja saatan saada hetkellisen nolostuskohtauksen kassalla niitä ostaessa. Pitää aina sujauttaa ne jonnekin ruokaostosten sekaan aikuismaisesti ja olla niin kuin ei oliskaan. Todella naurettavaa kolmikybäsenä edes kelata moista, mutta mun mielestä se on jotenkin vaan niin paljastavaa ostaa ehkäisyvälineitä ruokakaupasta. Kaikki tietää mitä tarkoitusta varten ne tulevat ja vasitenkin, jos miekkonen on mukana, on mielleyhtymät suorastaan räikeän selkeitä. Tuskinpa kaupantäti nyt kuvittelee kortsupaketin viivakoodia piipatessaan meitä peitonkahistelupuuhissa, mutta en voi olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa. :D
VastaaPoistaGata: ei sitä ekaa ultraa kaikilla tehdä alakautta, vaan osalla äideistä sen voi tehdä myös vatsan päältä. Minulla siis tapahtui näin.
VastaaPoista