Puolivälissä

Tänään alkoi kahdeskymmenes raskausviikko. On ihan uskomaton ajatus, että raskauteni on jo puolessa välissä. Tavallaan tuntuu siltä, että olisin ollut raskaana suunnilleen puolet elämääni mutta taas toisaalta minun on edelleen ajoittain vaikea uskoa että edes OLEN raskaana. Eilinen rakenneultra, Munan sievästi esiinpiirtyvä selkäranka, paikallaan olevat elimet ja muhkea hauis (hauis!) saivat minut kyllä vakuuttumaan, että kyllä siellä kohdussa asukas on. Olen alkanut tuntea liikkeitäkin, tosin ne tuntuvat toistaiseksi hämäävän paljon pierukuplinnalta. Raskaus ei näy ulospäin ainakaan niin paljoa, että sitä kukaan ulkopuolinen huomaisi. Kätilön mukaan on ihan normaalia, ettei ensimmäinen raskaus kovin ihmeellisesti tässä vaiheessa näy, kohtu on ensisynnyttäjällä usein melko takana ja ilmeisesti pitkä selkä ja lanteikkuuskin vaikuttavat siihen, että kohdulla on tilaa laakeilla rauhassa. Lumis sanoi mahaani ”tyttömahaksi” ja olikin ilmeisesti oikeassa, tällä hetkellä vaikuttaisi vahvasti siltä, että Muna on naispuolinen sikiöhenkilö. Ajatus tytöstä on mukava mutta olisin aivan yhtä iloinen pojasta. Ensin kuvittelin, että pitäisimme sukupuolen salassa aina nimiäisiin asti, ettei kotiamme kuorrutettaisi sukulaisten toimesta vaaleanpunaisella täyhkällä, mutta no, olisihan minun pitänyt itseni tuntea. Kuulutin asiasta koko maailmalle heti koneen ääreen päästyäni.

Olen edelleen jotenkin äimistynyt siitä, kuinka helppoa kaikki on ollut fyysisesti. Pahoinvointi kesti oikeastaan viikon verran ja oli pääosin sellaista ellotusta, ihan toista kuin mahataudin pahoinvointi. Mihinkään ei ole sattunut, näkyvää turvotusta ei ole, yletön väsymys ei ole vaivannut, alun lievä finnitaipumus on kadonnut ja nyt ihoni on oikein hyvä. Rinnat ovat jotenkin hassun kuumat koko ajan, pyöreät ja täyteläiset. Toivoisin niiden jäävän tällaisiksi, mutta eiväthän ne tietenkään jää. Toisaalta, kun rinnat eivät ikinä ole olleet terhakat ei roikahtaminen vituta samalla tavalla. Sama pätee muuhunkin: uskoisin, että jos olisin ollut kehotietoisempi ja ulkonäköorientoituneempi, eli samanlainen kuin teini-ikäisenä, olisin varmaan jossain määrin ahdistunut raskauden tuomista muutoksista. Nyt en ole, ulkonäköni on raskauden aikana (tai oikeastaan ennen sitä) parantunut. Vintiltä hakemani viime kesän kietaisumekot ovat minulle mukavasti hiukkasen liian isoja, mikä ilahduttaa. Yli kymmenen kiloa ennen raskautta pudonnut paino ei ole kääntynyt raskauden myötä nousukiitoon vaan on pysynyt ennallaan. Sen lisäksi tunnen ajoittain jotain niinkin kliseistä kuin ”raskauden hehkua”, mielestäni näytän nykyään kauniilta ja saatan usein ihailla sivukuvaani näyteikkunoista kävellessäni töihin. Tämä ihailu johtuu tietysti paljolti siitä, että minulla on elämäni tähänastisista paras, musta ja istuva talvitakki ja siihen sopiva musta tekokrimikarvainen lakki. Ja tukanväri, joka vuosien säätämisen jälkeen vihdoin miellyttää silmääni aivan täsmälleen. Minusta siinä, että tuntee hetkellistä iloa omasta ulkonäöstään (vaikka tietääkin sen kaikki kamalat puutteet) ei ole mitään itserakasta tai ärsyttävää vaan hyvin voimistavaa. En tosin periaatesyistä muutenkaan ikinä mollaa ulkonäköäni julkisesti, se jos joku on naispuhetta negatiivisimmillaan.

Jollain tavoin koen, että tämä raskaus on jatkoa sille kehollisuudelle, jonka viime vuoden aikana löysin. Aloittamani terapia toukokuussa sai minut rikkomaan aika monta raja-aitaa ja omaksumaan tietoisesti jotenkin kuuntelevamman ja fyysisemmän elämäntavan. Puoliksi sattumalta viime vuoteen sijoittui muutamakin eri kehoprojekti: hampaiden perusteellinen hoito viisaudenhammasleikkauksineen, epämuodostuneiden polvilumpioideni nykytilanteen kartoitus ja hoitotoimet, kierukan poisto. Ja sitten kolme kertaa viikossa tapahtuva liikunta, joka oli aikaisemmin ajatuksena aivan absurdi. Kävin jopa Niassa syksyn ajan, nyt se on raskauden ajan katkolla. En katso olevani tarpeeksi harjaantunut kehonhallintatekniikoissa, että osaisin varoa tarvittavasti. Jonkun jumpan haluaisin kyllä taas aloittaa ja vauvauintiin menen sitten, kun sen aika on. Vaikka en usko kohtaloon, koen fiilistasolla, että raskauteni on palkinto siitä, että hoidin itseäni niin hyvin. Samaa koen raskaana ollessa: olen rasittavan aktiivinen ja neuroottinen odottaja, osallistun kaikkeen mahdolliseen raskaana saatavaan ja valvon varsin tarkkaan esimerkiksi verenpainettani ja sen sellaista. Huomaan näissä toimissa joskus lievää taikauskoisuutta: jos lepyttelen kohtaloa, se antaa minulle terveen vauvan. Pahinta raskaudessani onkin ollut jatkuva pelko: jos olenkin fyysisesti selvinnyt aivan hävettävän ongelmattomasti, onkin henkinen puristus ollut ajoittain lähes rusentavaa. Alun keskenmenopelon jälkeen olen pelännyt jos jotakin poikkeamaa ja löydöstä, myös raskauden oireettomuus on tehnyt minusta ajoittain pelokkaan. Huomaan toistavani hullulla tavalla jotain kristillis-puritaanista ajattelua: mikään helposti saatu ei voi päättyä hyvin. Haluan päästä tästä vainoiluista eroon, onneksi raskaana oleville tarjotaan helposti apua ja olenkin sellaisen piiriin jo hakeutunut. Ajoittain tuntuu, että elämääni ja täydellistä kaaosta erottaa vain hyvin ohut viiva. Haluan paksuntaa sitä viivaa, en halua istuttaa lapseeni samoja kauhuja kuin mitä minuun on istutettu.

Hassua tajuta, ettei sikiö ole oikeasti mustavalkoinen ja röntgenkuvan näköinen vaan lähinnä kai punainen. Ja tavallaan ihan ihmisen näköinen muttei kuitenkaan. Ja että se tosiaan asuu tuolla kohdussa, sillä on oma syke ja oma ruuansulatus ja se puuhailee kaikkia sikiöjuttuja, jotka eivät erikoisesti riipu siitä, mitä minä puuhailen. Nytkin se saattaa esimerkiksi nukkua, vaikka minä tässä näpyttelen tätä tekstiä. Paitsi ei se kyllä nuku, tunnen taas sellaista hassua puksutusta tuolla alhaalla.