Ihana aamu

Herään yöllä pissahätään. Siinä ei ole mitään tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Helpotuksen jälkeen en kuitenkaan saa enää unta. Pyörin sängyssä ja laulan itselleni unilauluksi ”Jinglebell Rockia” uusilla sanoituksilla, mutta mieli on jo virkeä. En näe, paljonko kello on, koska olen paiskannut ruman ja rikkinäisen ja huonosti toimivan herätyskellon maahan toissa viikolla. Myös olohuoneen kellomme on tiltannut, joten ajannäyttäjiä on yhtäkkiä paljon vähemmän. Kännykkä kertoo kellon olevan vähän vaille viisi. Päättelen, että ehkä varhainen aamiainen saisi minut hetkeksi unten maille ja teen itselleni kaksi leipää. Luen kirjaa sohvalla ja kissa tulee rinnan päälle makaamaan, painelee tarmokkaasti rintaani ja kehrää. Kissan onnenhetki, paluu pentuaikaan keskeytyy kun tassunkynnet rapsivat silkkiyöpaitaani (mainitsen tässä yöpaidan materiaalin, koska se selvisi minulle vasta eilen: olen luullut sitä tekokuituiseksi ja pessyt sitä tavallisesti neljässä-kuudessakympissä ja ihmetellyt, miksi yökkäri tuntuu niin mattapintaiselta. Pesulapussa lukee ”wash separatedly” ja ”100% silk” ja minä kun olen kiillottanut se päällä hopeita ja hankkinut rinnukseen lähtemättömän tahran. No, ei voi mitään, en jaksa kotivaatteita joita pitää varoa kuin lapsen silmää).

En edelleenkään saa unta. Päätän pestä tukan, koska en selvästikään ehdi tällä viikolla uimahalliin ennen sunnuntaita. Haudutan päässäni Lushin inkiväärinhajuista juttua, jonka teho on ollut minulle pieni pettymys. Pidän Lusheista ihan hurjasti, mutta toistaiseksi en ole onnistunut hankkimaan paikasta yhtään nappituotetta. Tässä vaiheessa kello on suunnilleen kuusi. Napsautan radion päälle, sieltä ei luojan kiitos tule Samuli Putron musiikkia vaan uutisia ja Tuomari Nurmiota. Keitän kahvia, juon sitä hienonmauttomasta, Floridasta tuodusta Obama-mukista, jossa on Obama, Amerikan lippu, valkoinen talo ja pätkä virkaanastujaispuheesta. Muki on tehty Thaimaassa ja roudattu sieltä Yhdysvaltoihin ja nyt Suomeen. Keksin, että voisin silittää värjäämiäni vaatteita. Tilasin äitiysalkkaripakkauksen Ellokselta, sen mukana tuli mustien lisäksi kahdet valkoiset alkkarit. Koska en käytä valkoista varsinkaan alusvaatteissa, päätin värjätä ne vihreiksi. Samaan satsiin pesukoneeseen laitoin omiin väreihini liian vaalean keväthuivin, pari L:n tylsänväristä paitaa ja tukun ex-valkoisia nenäliinoja. Meillä mikään ei pysy valkoisena, vaatteissa on niin paljon mustaa ja punaista ja itse värjättyä, että kaikki vaalea saa harmaanpinkertävän säväyksen. (Vihreäksi värjääminen onnistui muuten hyvin, paitsi että se ensisijainen värjäyskohde, alkkarit jäivät lähes valkoisiksi. Arvelinkin niissä olevan liikaa tekokuitua. No, käytän niitä päivinä, jolloin tiedän olevani menemättä uimahalliin tai vastaavaan paikkaan, jossa pitää esitellä alusvaatteita.)

Kuulemma äitiyspakkauksen vaatteissa on paljon valkoista, mitenköhän niiden kanssa pärjää... tavallaan olisi hauska kustomoida vauvanvaatteita värjäämällä, mutta toisaalta tuntuisi tylsältä altistaa pikkuvauvan ihoa kemikaaliväreille (Dyloneista lähtee aina vähän väriä) ja tavallaan se tuntuisi myös höpsyltä ulkonäkökeskeisyydeltä: vauva ei piittaa potkupukunsa väreistä, eli värjäys ilahduttaisi lähinnä aikuisia. Vaikka Muna on tyttö (kuulemma asiasta ei ole mitään epäilystä), se on kuitenkin ensisijaisesti vauva ja sen jälkeen lapsi. Ja sukupuolitettuja vaatteita alkaa aivan varmasti tippua ainakin sukulaisilta. Itse asiassa pidän kovasti ns tyttöväreistä kunhan ne eivät ole vaaleita vaan iloisen kirkkaita, enkä aio alleviivata omaa sukupuolisensitiivisyyttäni sillä, että kieltäytyisin pukemasta Munaa ikinä pinkkiin. Pinkki on kerrassaan mainio väri, hilpeä ja virkku.

Silitän huivin, nenäliinat ja paidan. Sitten kyllästyn, päätän, että homma saa riittää, aamutarmokkuuden on turha antaa kääntyä maniaksi, edessä on kahdeksan tunnin työpäivä, Kiasma-reissu ja illallinen ulkona. Leikkaan otsatukkaani hikipanta-metodilla ja sudin teräviä hiuskarvoja pois naamastani. Päätän kerrankin meikata kunnolla, laitan jopa poskipunaa. Tänään on kihlajaispäivä ja olemme menossa espanjalaiseen ravintolaan syömään. Etsin Hesarista aprillipilaa siinä onnistumatta, niitä ei taideta enää julkaista. Tai sitten ”aprilliuutista ei julkaista heikon taloudellisen tilanteen ja siitä seuranneen yleisen depression takia”, se olisi jotain niin suomalaista. Pesen eväsomenan (minusta on vihdoin tullut huolellinen hedelmien ja vihannesten pesijä, en halua kehooni torjunta-aineita tai mikä pahinta, salmonellaa), pakkaan eilisen papukeiton lounaaksi mukaan. Paijailen kissaa ja naureskelen sen kellonheilurina tikittävälle hännälle. Kissa on kevään tullen kierroksilla lokeista ja variksista, se mähmättää ja täpsii kuonollaan ikkunan täyteen kukkasia.

Seitsemän jälkeen lähden kävelemään duuniin. Huomaan, että naapuritalon sähköliikkeen nappinenäinen terrieri on jo töissä, tullut aamuvuoroon. Ilmeilen terrierille ja se vipattaa karkeaa häntäänsä. Thai-hieronta ei ole vielä auki, kadulla on lähinnä talonmiehiä ja huoltoautoja. Valintataloon tankataan huumaavan namilta tuoksuvia kanelipullia. Helsinginkatu hohtaa kultaisena, talonseinien rappauksista erottuu viistossa valossa jokainen kädenjälki. Lokit kaartelevat korkealla, taivaalla kulkee nopeaan valkoista höytyvää. Hymyilen koko matkan töihin, aamu on vastustamaton.

Töissä tunnen itseni ihan Claire Fisheriksi toimistorottaduunissaan, kun minulta kysytään, aionko osallistua toisen tiimin pomon lahjakeräykseen. (Clairen ylisymppis työkaveri pyysi Clairelta ensimmäisenä työpäivänä nimeä työkaverin korttiin ja Claire kieltäytyi vedoten siihen, ettei ollut koskaan edes tavannut koko tyyppiä. Hyvä perustelu sai halikivan työkaverin järkyttymään ja toisen työkaverin uskoutumaan, että hän oli kerran allekirjoittanut työkaverikortin ”Hitler” eikä kukaan ollut huomannut mitään). Sanon itselleni epätavallisen suoraan ”sillä on varmaan puolet parempi palkka kuin mulla” (yleensä en ota tällaisia rahajuttuja esiin ja olen muutenkin enemmän höyli kuin pihi). Tuntuu jotenkin aivan naurettavalta tämän kokoisessa firmassa osallistua jonkun x-henkilön lahjaan, olen melko varma että k.o. pomo ei tule tunnistamaan minua kadulla. Hän on ihan mukava, mutta minulla ei ole mitään TEKEMISTÄ hänen kanssaan, en siis tajua mitä merkitystä omalla osallistumisellani olisi.

Kirjoittelen tätä juttua pitkin päivää. En pääse irti hervottomasta "vauvakutsut"-ideasta, jota aloimme Nassun kanssa suunnitella. Kaikkihan tietävät, etten pidä yllätyksistä, polttaripäivänikin oli sovittu etukäteen. Tämä yllätyspenseys (minusta yllätyksissä on usein mukana vahva vallankäytön elementti, jopa romanttisissa yllätyksissä: "kulta, varasin meille unelmamatkan Venetsiaan tarkistamatta aikataulujasi, eikä sinulla ole mitään mahdollisuuksia kimpoilla vastaan, koska eleeni on romanttinen eikä esimerkiksi silkkaa määräilynhalua ja testausta, kuinka paljon olet valmis taipumaan tahtooni") tekisi täysin out of the blue tulevista vauvakutsuista vitsinä kerrassaan makoisan. Nassu visioi jotain viatonta uimareissuksi naamioitua tapaamista, johon ilmestyisin verkkareissa (käytän joskus sunnuntaisin verkkareita) ja naama kiiltävänä. Sitten minut johdatettaisiinkin jonkun kotiin, jossa lauma naisia odottaisi vaa'an ja mittanauhan kansa (kuulemma vauvakutsuille sopivaa ohjelmaa on järjestää esimerkiksi visailu siitä, kuinka paljon tulevan äidin paino on noussut ja mikä on mahanympärys) ja lopuksi saisin vaippakakun. Ja joka paikassa olisi haikaroita. Ja sitten tehtäisiin sormustemppu, jolla sukupuoli selviää takuuvarmasti (vaikka tapauksessani se on jo selvinnyt sellaisella ultraäänitempulla).

Uaah! Ihanaa, kohta pääsen häipymään Kiasman ilmaisiltaan ja sitten Casa Largoon, jossa toivottavasti on edelleen saatavissa sitä valkosipulikeitoa.