Matkaan!

Vuorokauden päästä olen jo Italiassa! On hassua, miten matka on taas edennyt vääjäämättä ja nyt se on ihan kulman takana. Ennen matkoja luonteeni ärsyttävä kaksijakoisuus pääsee täyteen kukkaansa: varmistan kaikkea mahdollista todella anaalisella tarkkuudella, kuljen päiväkaudet listojen kanssa, ostelen lääkkeitä ja pakkaan pikkupulloihin kosmetiikkaa. Listaan ihan kaiken, jopa korut, joita aion ottaa mukaan (tämä herätti kotona hilpeyttä) ja samalla tiedostan, että koska olen pohjimmiltani reikäpäinen hömppä, luultavasti unohdan siinä sivussa jotain oikeasti tarpeellista, kuten yöpaidan. Jos sekään nyt on niin tarpeellinen. Suhtaudun matkustamiseen samalla tavoin kuin raskauteeni: jos teen kaiken niin oikein kuin pystyn, kohtalo on leppeä ja palkitseva. Enkä siis edes usko kohtaloon, en alkuunkaan, uskon kaiken tässä maailmassa olevan puhdasta ja sokeaa sattumaa.

Mutta on ihanaa lähteä. Olen ollut Italiassa viimeksi ylioppilaskeväänä, vanhempien ja silloisen poikaystäväni kanssa. Olimme Riminillä, jossa oli melko tylsää ja Venetsiassa, jossa tajusin ensimmäistä kertaa, että suhteemme oli pikku hiljaa harsuuntumassa ja että minusta pitäisi tuntua nyt aivan erilaiselta, rakkaan kanssa maailman romanttisimmassa kaupungissa ja sitä rataa. Nuo tunteet johtuivat pitkälti siitä, että olin hyvin nuori, liian nuori niin vakituiseen parisuhteeseen. Minulla oli koko matkan ajan myös kamala flunssa, influenssarokotuksen epämiellyttävä sivuvaikutus. Poikaystävän kanssa halusimme vähän tenutella ja käydä autonomien kokouksissa ja tämä aiheutti joskus vanhempien kanssa hankauksia. Poltin myös salaa tupakkaa ja dynamiikka oli muutenkin perseellään: vielä muodollisesti teini-ikäisenä olin vanhempieni lapsi ja samaan aikaan aikuisen miehen tyttöystävä.

Italia on ollut lapsuudenperheelleni jonkinlainen ykköskohde aina. Satun jopa tietämään, että olen saanut alkuni Roomassa (kun ala-asteella saimme ensimmäiset seksivalistusvihkoset, niissä todettiin lakonisesti "suurin osa teistäkin on vahinkoja", mikä tuntuu nyt aivan uskomattomalta läpältä, mitä ihmeen kummaa 11-vuotias tuollaisella tiedolla tekee, no joka tapauksessa, tunsin sen lauseen lukiessani iloa siitä, että minä en taatusti ollut vahinko vaan hartaasti toivottu ja suuresti rakastettu ja samalla ajattelin, että jos joskus saan vauvan, sekään ei tule olemaan vahinko vaan toivottu). Onkin tavallaan tosi hassua lähteä omaan alkumaahansa itse raskaana, tietäen, että on käynyt siellä ensimmäistä kertaa parisoluisena katkarapuna. Muna onkin jo paljon sitä isompi, noin puolikiloinen ja näyttää tiettävästi jo vauvalta, tosin hyvin laihalta sellaiselta. Vauvanpulleus kehkeytyy vasta viimeisinä kuukausina, olen lukenut jostain. Yritän olla neuroilematta liikaa lentämisestä ja syömisistä perillä: salaattiin, pehmeisiin juustoihin ja jäätelöön en aio koskea, enkä kuorimattomiin hedelmiin, mutta useimmat pääruoat ovat käyneet läpi niin korkean kuumuuden (etenkin pizza, haa), että niitä voi pistellä huoleti. On kyllä kummallista mennä matkalle, jossa on oltava selvinpäin. En ole ikinä harrastanut varsinaista matkalärväämistä, mutta kieltämättä useissa halvan viinin maissa on tullut heiluttua joka ilta pikku kekkulissa. Barcelonassa oikeastaan hauskinta oli, kun tulimme pitkän päivän jälkeen takaisin hostellille, söimme patonkia ja oliiveja ja litkimme punaviiniä ja minä istuin ranskalaisen parvekkeen tapaisella tupakka sormien välissä, katselemassa taukoamatonta katuvilinää (sen minkä hostelli laadussa hävisi, se kyllä sijainnissa voitti sijaiten ihan keskellä Barro Goticaa).

Muistan olleeni sillai tietoisessa olomuodossa ensimmäistä kertaa Italiassa kuusivuotiaana. Esikoulu oli loppumassa, oli toukokuun loppu ja Senigalliassa sattui olemaan avan hirvittävän kylmää. Uin siitä huolimatta sinnikkäästi harmaassa ja myrskyn mylläämässä Välimeressä joka päivä. Minulla oli tummansininen uimapuku, vitivalkoinen tukka ja isot etuhampaat, etsin yhä lisää ja lisää simpukankuoria. Yhdessä ravintolassa kokki ihastui tukkaani ja antoi minulle ison, melkein viuhkan kokoisen Shell-simpukan kuoren joka minulla on vieläkin. Muutenkin Italiassa sai osakseen jatkuvaa lapsiflirttiä, aikuiset miehet puristelivat jalasta (!) ja yleensäkin kaikki ihastelivat, vaikken kai ollut ainakaan mikään erikoisen kaunis lapsi vaan perin tavallinen. Vaikka tietysti ruskeasilmäisten keskuudessa hiukan eksoottinen. Ylioppilaskevätmatkallakin silmäni herättivät huomiota: san marinolaisessa ravintolasa (jonne menimme eksän kanssa paukuille, koska olin pistänyt käteni ampiaiseen ja se puolestaan pistänyt kättäni ja olin kivun ärhäköittämä) kokonainen perhe tuli taivastelemaan "light blue eyes". Mikä oli tietysti hiukan imartelevaa, koska kotimaassa silmäni ovat niin jokapäiväisen hailakansiniharmaat kuin ikinä (toivon että Muna saa isänsä mahdottoman hienon väriset, oliivinvihreät silmät). Senigalliassa bongailin myös jatkuvasti kolmipyöräisiä autoja, pidin niistä jonkinlaista kirjaakin. Vasta aikuisena tajusin, että tuo oli vanhempieni keksimä keino pitää minut tyytyväisenä ja kitisemättömänä, vähän kuten kissojen laskeminen. Kissoja saikin sitten vain laskea, ei taputtaa. Jäätelöäkään en saanut vaikka muut turistilapset saivat.

Meillä on vaikka millä mitalla materiaalia Firenzestä, mutta tuskin mitään Bolognasta. Jälkimmäinen ei ole samalla tavalla turistikaupunki mutta kiinnostaa minua silti vähintään yhtä paljon: Bolognassa on Euroopan vanhin yliopisto, sillä on vasemmistolainen historia ja se on Italian ruokapääkaupunki. Vasemmistolaisuus manifestoituu ainakin maksuttomana (tosin googletuksen perusteella kyseessä on tainnut olla kokeiluluontoinen juttu) ja hyvin toimivana joukkoliikenteenä ja olettaisin sen myös typistävän tiukinta katolisuutta (inhoan katolisuutta, ääh, olen tosi tiukkis tässä asiassa, tunnen sitä kohtaan paljon pistävämpää vastenmielisyyttä kuin islamia, siinä kun islam on jotenkin waayyyy beyond, on katolisuus kristinuskon haarana jotenkin paljon lähempänä. Ja siis tietenkin tiedän, että katolisuutta on monen sorttista eivätkä kaikki katoliset palvo sitä hemmetin HIV:inlevittäjä-Rapunzelia, esimerkiksi kuubalainen katolisuus oli aika kiehtovaa kaikkine fetissi-noitatohtori-piirteineen).

Kameran akku on ladattu, kaapissa on viidenkympin lentosukat odottamassa varhaisaamua. Jotain pitää vielä tänään silittää ja sitten yrittää rauhoittua: puoli viideltä herätessä olisi mukavaa, jos takana olisi edes viisi hyvin nukuttua tuntia.