Tuleva elämänmuutos

Tänään, saatuani meiliä pomoltani, tajusin hyvin kouriintuntuvasti, miten elämäni on kahden vuoden tasaisuuden jälkeen muuttumassa. En ajatellut vauvaa tai äitiyslomaa vaan sitä, että työsuhteeni loppuu (minähän kyllästyin laman kynnyksellä odottamaan vakinaistamista ja hankkiuduin raskaaksi: asia jota en kadu hetkeäkään vaikka se tarkoittaisi taloudellista epävarmuutta jossain vaiheessa. Kolmenkympin jälkeen ei kannata alkaa odotella jotain täydellistä optimitilaa, mitä raskautumiseen tulee, se kun ei ihan oikeasti ole niin yksinkertaista kuin parikymppisenä... se, että tulin raskaaksi nopeasti oli lähinnä hyvää tuuria, aivan hyvin olisimme voineet joutua yrittämään puoli vuotta tai enemmänkin). Työsuhteeni siis loppuu kesällä, samaan aikaan kun äitiysloma alkaa. Minulla ei ole siis paikkaa mihin palata sitten vuoden-parin päästä kun haluan takaisin työelämään. En oikein näe itseäni kotiäitinä laittamassa mukuloita parin vuoden välein, en nimittäin tiedä MITÄ kotona kaikki päivät kuuluu tehdä? Tietysti pikkulapsen hoidon myötä vapaa-ajan ongelmat varmasti ratkeavat kuin itsestään, mutta haluan kyllä suuntautua pian jo taas muuksikin kuin äidiksi. En pidä mahdottomana sitä, että pääsisin vanhaan duuniini takaisin. Toisaalta olen mainosalalla, joka dyykkaa laman aikana oikein kunnolla eikä näillä näkymin vaikuta siltä, että lama olisi pian ohi. Toisaalta tuntuu vihoviimeisen turhalta murehtia lamaa, se on asia johon ei voi itse vaikuttaa (paitsi kuluttamalla vitusti mikäli Bob Helsinkiin on uskominen – jeah rait. Minusta pahin laman aikana tapahtuva asia on se, että asenteet maahanmuuttajiin kiristyvät entisestään, ei se, että ihmisillä ei ole enää rahaa käydä day spassa.)

Äitiyslomalla (tätä on helppo sanoa kun mukula on vielä kohdussa) saattaisin ehkä innostua johonkin aivan uuteen. Olen jo pidempään ollut kiinnostunut psykologian opinnoista, haaveilen seksuaaliterapiajutuista joskus aika vakavastikin. Toisaalta pelkään, että minulta puuttuu oikea mielenlaatu auttajaksi: en nimittäin ole hoivaavaa tyyppiä laisinkaan. Olen empaattinen ja avulias, mutta tietynlaiseen heikkouteen ja kuralätäkössä makaamiseen minun on oudon vaikeaa suhtautua. Huomaan esimerkiksi joskus turhautuvani aika kovasti nähdessäni, miten ihmiset sinnittelevät aivan paskoissa ihmissuhteissa tai mulkuissa työpaikoissa kykenemättä tekemään elämänmuutosta. Vaikka toisaalta sitten tajuan asian ihan hyvin: tutussa helvetissä on tavallaan turvallista toisin kuin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tätähän elän oikeastaan itsekin läpi: minua harmittaa ja ahdistaa kun työni loppuu, vaikka samalla tiedän, että lahjani ja erityislaatuisuuteni menevät tässä työssä aika hukkaan. Toisaalta taas tiedostan senkin, että en oikeasti ole kovin lahjakas tai älykäs vaan sellainen hilpeän saamaton keskiverto vähän kaikessa ja sikäli minulle sopii työ, jossa en jatkuvasti elä sydänverisuonet pöydällä retkottaen, kuten tekisin jos työni olisi jatkuvasti mielettömän luovaa.

Jatko-opiskelu kiehtoo minua aika ajoin. Toisaalta tiedän omat rajoitukseni esimerkiksi juuri psykologian pääsykokeiden suhteen, olen täysin lahjaton matemaattisesti ja psykassa tarvitaan kai jotain tilastojuttuja... en ole ottanut selvää, voiko jonkinlaista terapiaa opiskella esimerkiksi ammattikorkeakoulussa. Aina silloin tällöin törmään haluun tulla ”akateemiseksi”, vaikka tämä halu vuosi vuodelta onkin vähentynyt, sitä mukaa kun monet maisteriystävät ovat hankkineet hyvinkin maanläheisen ja ei-teoreettisen ammatin taottuaan päätään työelämään. Ja haluan olla myös ylpeä omasta ammattikorkeakoulutaustastani, mikä on joskus hiukan vaikeaa ja herättää minussa kummallista puolustautumistarvetta, etenkin tilanteissa jossa ystävät puhuvat ”amkista” siinä määrin alentuvaan sävyyn, että tajuan heidän oikeasti unohtavan, että joukossa on yksi ammattikorkeakoulun käynyt ihminen, etteivät amkkilaiset ole jotain mystistä suorittavaa luokkaa johon omassa elämässä ei hirveästi törmää. (Ja olen tietysti liian nauta protestoimaan itse tilanteessa ja purnaan jälkikäteen blogissani, heh.) Hurinan päätös opiskella lähihoitajaksi on yksi hienoimpia kuulemiani. On vaikuttavaa huomata miten jonkun ihmisen auttamisenhalu ja ennen kaikkea kypsyys käsitellä kärsimystä on niin suuri, että päätyy teoreettisten eettisten pohdiskeluopintojen jälkeen konkretiaan. Toivoisin itse olevani valmiimpi kestämään ja kohtaamaan kärsimystä, oppimaan erottamaan itseni ja kärsimyksen toisistaan. Tätä ajattelua kaikissa auttaja-ammateissa kai tarvitaan.

On ollut avartavaa seurata, miten monien ystävien työ- ja opiskeluvalinnat ovatkin monista syistä suuntautuneet aivan uusille urille. Eräs kipuili markkinointihommissa tietokonealan firmassa kunnes sai aivan äkkiarvaamatta tutkijanpestin yliopistolta, toinen on vuosikausia istunut samassa mukavantylsässä työssä ja on nyt aika innoissaan ajatuksesta, että lama voi pakottaa hänet vihdoin takaisin koulunpenkille. Huomattavan moni akateeminen on alkanut suuntautua konkreettisiin, auttamiseen ja kivun lievittämiseen liittyviin töihin tai sitten perinteisiin käsityöläisammatteihin. Moni on myös kolmekymppisenä tarttunut hanakammin ”paskaduuneihin” kuin nuorempana, ehkä siksi, että kun oma itsearvostus ei enää samalla tavalla tule siitä, mitä tekee elääkseen, ei huonostipalkattuja ja lyhytkestoisia töitä nolostele. Itse asiassa ajatus siitä, että joku häpeäisi postinlajittelu- tai kärrypoikaduunia on nykyvinkkelistä ihan karmea. Niille nirpistely on nykyään niiiin kakstuhattaluvunalkua, jälkijättöistä nousukausi-ylimielisyyttä.

Joku minua juonikkaampi olisi varmaan menetellyt tämän nykyisen työni kanssa siten, että olisi pantannut raskaustietoa mahdollista vakinaistamista ajatelleen niin pitkälle kuin mahdollista. En kuitenkaan voinut kuvitella olevani niin härski, että olisin pedannut itselleni vakipaikan ja pamauttanut seuraavana päivänä olevani raskaana. Samasta syystä en voisi kuvitellakaan meneväni raskaana työhaastatteluun, mielestäni on kusetusta sitouttaa työnantaja itseensä ja jäädä pois puolen vuoden päästä (ellei kyseessä ole freelance-keikka tai pätkäduuni, tietenkin). Vaikka vasemmistolaisena olen noin yleisesti ottaen aina imaginäärisen ”palkansaaja”-tahon puolella kasvotonta työnantajaa kohtaan, en silti symppaa vedättämistä. Oma työnantajani on kohdellut minua aina todella hyvin, olisin jättänyt suhteeseemme ikävän tahran kohtelemalla työnantajan luottamusta väärin.

Ostin äsken grafiikanlehden ihan hetken mielijohteesta (siinä on raskaana oleva nainen, käärme, lintuja ja vesipyörteitä, alan varmaan kohta sellaiseksi rasittavaksi kohtuhipiksi). Pitäisi varmaan alkaa elää suu säkkiä myöten eikä hulautella rahoja sinne ja tänne. Niin alan kohta tehdäkin, laajamittaisen vaateinventaarion tuloksena havaitsin, etten tarvitse enää mitään ennen elokuun puoliväliä (höh) lukuun ottamatta masutuubia, jonka nimi on niin etova, että alan varmaan kaupassa kakoa kysellessäni k.o. tuotteen saatavuutta. Masutuubi on muuten sellainen pitkä trikooputki joka puetaan lantiolle ja joka antaa lisäpituutta mahan nostamille paidanhelmoille. Tätäkään en vielä kuukausi sitten tiennyt.