keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Tuleva elämänmuutos

Tänään, saatuani meiliä pomoltani, tajusin hyvin kouriintuntuvasti, miten elämäni on kahden vuoden tasaisuuden jälkeen muuttumassa. En ajatellut vauvaa tai äitiyslomaa vaan sitä, että työsuhteeni loppuu (minähän kyllästyin laman kynnyksellä odottamaan vakinaistamista ja hankkiuduin raskaaksi: asia jota en kadu hetkeäkään vaikka se tarkoittaisi taloudellista epävarmuutta jossain vaiheessa. Kolmenkympin jälkeen ei kannata alkaa odotella jotain täydellistä optimitilaa, mitä raskautumiseen tulee, se kun ei ihan oikeasti ole niin yksinkertaista kuin parikymppisenä... se, että tulin raskaaksi nopeasti oli lähinnä hyvää tuuria, aivan hyvin olisimme voineet joutua yrittämään puoli vuotta tai enemmänkin). Työsuhteeni siis loppuu kesällä, samaan aikaan kun äitiysloma alkaa. Minulla ei ole siis paikkaa mihin palata sitten vuoden-parin päästä kun haluan takaisin työelämään. En oikein näe itseäni kotiäitinä laittamassa mukuloita parin vuoden välein, en nimittäin tiedä MITÄ kotona kaikki päivät kuuluu tehdä? Tietysti pikkulapsen hoidon myötä vapaa-ajan ongelmat varmasti ratkeavat kuin itsestään, mutta haluan kyllä suuntautua pian jo taas muuksikin kuin äidiksi. En pidä mahdottomana sitä, että pääsisin vanhaan duuniini takaisin. Toisaalta olen mainosalalla, joka dyykkaa laman aikana oikein kunnolla eikä näillä näkymin vaikuta siltä, että lama olisi pian ohi. Toisaalta tuntuu vihoviimeisen turhalta murehtia lamaa, se on asia johon ei voi itse vaikuttaa (paitsi kuluttamalla vitusti mikäli Bob Helsinkiin on uskominen – jeah rait. Minusta pahin laman aikana tapahtuva asia on se, että asenteet maahanmuuttajiin kiristyvät entisestään, ei se, että ihmisillä ei ole enää rahaa käydä day spassa.)

Äitiyslomalla (tätä on helppo sanoa kun mukula on vielä kohdussa) saattaisin ehkä innostua johonkin aivan uuteen. Olen jo pidempään ollut kiinnostunut psykologian opinnoista, haaveilen seksuaaliterapiajutuista joskus aika vakavastikin. Toisaalta pelkään, että minulta puuttuu oikea mielenlaatu auttajaksi: en nimittäin ole hoivaavaa tyyppiä laisinkaan. Olen empaattinen ja avulias, mutta tietynlaiseen heikkouteen ja kuralätäkössä makaamiseen minun on oudon vaikeaa suhtautua. Huomaan esimerkiksi joskus turhautuvani aika kovasti nähdessäni, miten ihmiset sinnittelevät aivan paskoissa ihmissuhteissa tai mulkuissa työpaikoissa kykenemättä tekemään elämänmuutosta. Vaikka toisaalta sitten tajuan asian ihan hyvin: tutussa helvetissä on tavallaan turvallista toisin kuin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tätähän elän oikeastaan itsekin läpi: minua harmittaa ja ahdistaa kun työni loppuu, vaikka samalla tiedän, että lahjani ja erityislaatuisuuteni menevät tässä työssä aika hukkaan. Toisaalta taas tiedostan senkin, että en oikeasti ole kovin lahjakas tai älykäs vaan sellainen hilpeän saamaton keskiverto vähän kaikessa ja sikäli minulle sopii työ, jossa en jatkuvasti elä sydänverisuonet pöydällä retkottaen, kuten tekisin jos työni olisi jatkuvasti mielettömän luovaa.

Jatko-opiskelu kiehtoo minua aika ajoin. Toisaalta tiedän omat rajoitukseni esimerkiksi juuri psykologian pääsykokeiden suhteen, olen täysin lahjaton matemaattisesti ja psykassa tarvitaan kai jotain tilastojuttuja... en ole ottanut selvää, voiko jonkinlaista terapiaa opiskella esimerkiksi ammattikorkeakoulussa. Aina silloin tällöin törmään haluun tulla ”akateemiseksi”, vaikka tämä halu vuosi vuodelta onkin vähentynyt, sitä mukaa kun monet maisteriystävät ovat hankkineet hyvinkin maanläheisen ja ei-teoreettisen ammatin taottuaan päätään työelämään. Ja haluan olla myös ylpeä omasta ammattikorkeakoulutaustastani, mikä on joskus hiukan vaikeaa ja herättää minussa kummallista puolustautumistarvetta, etenkin tilanteissa jossa ystävät puhuvat ”amkista” siinä määrin alentuvaan sävyyn, että tajuan heidän oikeasti unohtavan, että joukossa on yksi ammattikorkeakoulun käynyt ihminen, etteivät amkkilaiset ole jotain mystistä suorittavaa luokkaa johon omassa elämässä ei hirveästi törmää. (Ja olen tietysti liian nauta protestoimaan itse tilanteessa ja purnaan jälkikäteen blogissani, heh.) Hurinan päätös opiskella lähihoitajaksi on yksi hienoimpia kuulemiani. On vaikuttavaa huomata miten jonkun ihmisen auttamisenhalu ja ennen kaikkea kypsyys käsitellä kärsimystä on niin suuri, että päätyy teoreettisten eettisten pohdiskeluopintojen jälkeen konkretiaan. Toivoisin itse olevani valmiimpi kestämään ja kohtaamaan kärsimystä, oppimaan erottamaan itseni ja kärsimyksen toisistaan. Tätä ajattelua kaikissa auttaja-ammateissa kai tarvitaan.

On ollut avartavaa seurata, miten monien ystävien työ- ja opiskeluvalinnat ovatkin monista syistä suuntautuneet aivan uusille urille. Eräs kipuili markkinointihommissa tietokonealan firmassa kunnes sai aivan äkkiarvaamatta tutkijanpestin yliopistolta, toinen on vuosikausia istunut samassa mukavantylsässä työssä ja on nyt aika innoissaan ajatuksesta, että lama voi pakottaa hänet vihdoin takaisin koulunpenkille. Huomattavan moni akateeminen on alkanut suuntautua konkreettisiin, auttamiseen ja kivun lievittämiseen liittyviin töihin tai sitten perinteisiin käsityöläisammatteihin. Moni on myös kolmekymppisenä tarttunut hanakammin ”paskaduuneihin” kuin nuorempana, ehkä siksi, että kun oma itsearvostus ei enää samalla tavalla tule siitä, mitä tekee elääkseen, ei huonostipalkattuja ja lyhytkestoisia töitä nolostele. Itse asiassa ajatus siitä, että joku häpeäisi postinlajittelu- tai kärrypoikaduunia on nykyvinkkelistä ihan karmea. Niille nirpistely on nykyään niiiin kakstuhattaluvunalkua, jälkijättöistä nousukausi-ylimielisyyttä.

Joku minua juonikkaampi olisi varmaan menetellyt tämän nykyisen työni kanssa siten, että olisi pantannut raskaustietoa mahdollista vakinaistamista ajatelleen niin pitkälle kuin mahdollista. En kuitenkaan voinut kuvitella olevani niin härski, että olisin pedannut itselleni vakipaikan ja pamauttanut seuraavana päivänä olevani raskaana. Samasta syystä en voisi kuvitellakaan meneväni raskaana työhaastatteluun, mielestäni on kusetusta sitouttaa työnantaja itseensä ja jäädä pois puolen vuoden päästä (ellei kyseessä ole freelance-keikka tai pätkäduuni, tietenkin). Vaikka vasemmistolaisena olen noin yleisesti ottaen aina imaginäärisen ”palkansaaja”-tahon puolella kasvotonta työnantajaa kohtaan, en silti symppaa vedättämistä. Oma työnantajani on kohdellut minua aina todella hyvin, olisin jättänyt suhteeseemme ikävän tahran kohtelemalla työnantajan luottamusta väärin.

Ostin äsken grafiikanlehden ihan hetken mielijohteesta (siinä on raskaana oleva nainen, käärme, lintuja ja vesipyörteitä, alan varmaan kohta sellaiseksi rasittavaksi kohtuhipiksi). Pitäisi varmaan alkaa elää suu säkkiä myöten eikä hulautella rahoja sinne ja tänne. Niin alan kohta tehdäkin, laajamittaisen vaateinventaarion tuloksena havaitsin, etten tarvitse enää mitään ennen elokuun puoliväliä (höh) lukuun ottamatta masutuubia, jonka nimi on niin etova, että alan varmaan kaupassa kakoa kysellessäni k.o. tuotteen saatavuutta. Masutuubi on muuten sellainen pitkä trikooputki joka puetaan lantiolle ja joka antaa lisäpituutta mahan nostamille paidanhelmoille. Tätäkään en vielä kuukausi sitten tiennyt.

16 kommenttia:

  1. Vallitsevassa todellisuudessa, jossa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että nuoria naisia pidetään pätkäputkessa kunnes tulevat raskaaksi, voi tuskin pitää työnantajan kusettamisena tai edes vedättämisenä sitä, että ilmoittaa saavansa lapsen seuraavana päivänä vakinaistamisesta.

    Jos todellisuus olisi toinen, sitten ehkä. Olipas pitkä virke.

    Onnea tulevasta lapsensaannista! Reilut puolisen vuotta päätoimisen koti-isän hommia tehneenä voinen todeta (hmm, ei muuten näköjään enää anonyyminä), että työnantajien olisi aika ja syytä alkaa "syrjiä" myös lapsentekoiässä olevia miehiä. Käsittääkseni nimittäin myös miehet voivat saada lapsia. (= Kun kaikkia "syrjitään", ketään ei syrjitä.)

    Mulla tosin oli vakiduuni jo valmiiksi, mutta mä en olekaan sukupuoleltani synnytyskykyinen.

    Oman kokemukseni pohjalta en muuten suosittele mitään kovin suurisuuntaisia opiskelusuunnitelmia kotivanhemmuuden ajaksi. Tiedän tosin, että toiset ovat parempia suorittamaan.

    VastaaPoista
  2. Juu, nuo raskauteen liittyvät termit, kuten "masuasukki" ja "pikku kakkonen" saavat mut aivan raivon valtaan. Masutuubi nyt menee samaan kategoriaan kaikessa ärsyttävyydessään. En kestä. Ei sillä, tuo tuubi on kyllä keksintönä varsin oivallinen. Ei tarvitse koko garderobia uusia kasvavan vatsan takia.

    Niin, ja mitä tuohon työllistymiseen tulee, niin kyllä noin noheva likka aina duunia saa. Ihan oikeassa olet, että ei raskautumista voi aina rahallisen tai muunkaan järkisyyn perusteella lykätä ja lykätä. Vaikka tokihan on epävarmempaa jäädä äitiyslomalle ikään kuin tyhjän päälle. Silti uskon, että tuokin asia kohdallasi ratkeaa aivan varmasti parhain päin. Onhan äitiysloma sinulle myös aika, jolloin voit tarkemmin tutkailla koulutusvaihtoehtoja ja sitä kautta suuntaa elämällesi, koska se nähtävästi sinua tällä hetkellä ainakin askarruttaa.

    VastaaPoista
  3. Minä kokisin sen omalla kohdallani kusettamiseksi. Oma työnantajani on reilu, oikeudenmukainen, työntekijän oikeuksista huolehtiva osuuskunta eikä mikään kasvoton kapitalistinen suuryritys. En siis koe tarvetta kostaa koko pätkätöillä piinatun naissukupuolen puolesta, vaikka olenkin toki sitä mieltä että naisia KOHDELLAAN mulkusti työmarkkinoilla juuri tämän raskaus-option takia. Itse asiassa olen hämmentyneen tyytyväinen siitä, että näinä ahtaina aikoina minua on siunattu peräti kahden vuoden pätkällä :)

    Mä vähän kanssa epäilen, kuinka realistista on suunnitella opiskelevansa vauvalomalla. Kun en tosiaan, suurin surminkaan ole mikään suorittajatyyppi itsekään... ehkä aloitan retuperälle päässeet viron opinnot uudelleen, se ei varmaan liikaa stressaa.

    Gatsku, olisi kiva nähdä kun sun kiireet hellittää! Lupaan, etten esiinny paitulissa :)

    VastaaPoista
  4. Mitäs jos mä esiinnyn paitulissa, jonka päälle olen virittänyt masutuubin? No lupaan, että en laita sitä masutuubia ainakaan paitulin päälle, mutta voi olla että se saa esittää minihameen virkaa.

    Ihan jos vakavoidun tässä, niin samaa olen miettinyt mä. Olis tosi nasta nähdä. Kyllä mulla on aikaa iltaisin aika kivasti. Tekee hyvääkin tehdä jotain ihan ihan muuta, kun miettiä opparin saloja sun muita paskiksia koko ajan. Et laittele koodia tms. kun ehit vaiks taiks.

    T.Sörkan Saara

    VastaaPoista
  5. Masutuubi, HYI!!!

    Mietin juuri tuota ihan samaa, kun luin Hurinan opiskelevan lähihoitajaksi ja mieleeni tuli semmoinenkin ajatus, että usein ihmiset arvostavat juuri teoreettisista korkeakouluopinnoista huonomminpalkattuihin ammatteihin siirtyviä ihmisiä enemmän kuin niitä, jotka menevät vaikka suoraan peruskoulusta esim. lähihoitajakouluun. Ikäänkuin ihminen, joka vaihtaa jostain teoreettisen filosofian opinnoista lähihoitajakouluun, tekisi jonkun uhrauksen ja olisi sen takia parempi ihminen. Että vain akateemisella pohjalla oleva voi olla niin empaattinen ja ihmisläheinen, että uhraa tutkijanhommat hoitaakseen vanhuksia tai vammaisia raskaassa työssä. Sen sijaan peruskoulupohjalta vaikka juuri lähäriksi opiskelevasta helposti ajatellaan, että "ei se muuallekaan pääse".

    Tällä en todellakaan kritisoi Hurinaa, vaan sitä porukkaa, joka arvottaa ihmisiä työn ja koulutuksen kautta ja niitä on edelleen paljon. Jatkuvasti kuulen, kuinka jengi häpeilee esimerkiksi vuokratyöläisenä olemista tai sitä, että ovat merkonomeja ja ajavat trukkia työkseen(kuten exäni A., joka tosin on ylpeä varastomieheydestään, se on perhe ja tuttavat, jotka voivottelevat sitä "alennustilaa").

    Minä olen aina ajatellut, ihan kodinkin kautta jo, että työ kuin työ; meillä on onneksi äiti aina sanonut olevansa ylpeä siitä, kun minä olen hyvä myyjä tai baarityöntekijä, enkä itse vähättele duunejani tai vertaile niitä sisarusten akateemisiin hommiin.

    -minh-

    VastaaPoista
  6. Gata, muista pörrösukat! Meilaillaan tarkemmin tapaamisesta :)

    Minh, sulla on vissi pointti. Sitä havaitsee todella helposti (myös itsessään) sellaista hassua alentuvuutta, mitä tulee joihinkin valintoihin ja elämänuriin. Entiseni oli (ja on) ammatiltaan postinjakaja ja huomasin aina joskus hänen yhteydessään mainitsevani, että "on se kirjoilla yliopistolla". Miten hönttiä! Koko akateemisuushypetys on musta joskus todella falskia, se, että on vuonna nakkisota päässyt sisään yliopistoon ja vetkunnut siellä vuosikausia, on IHAN JEES mutta ei itseisarvoisesti mitenkään jotain hiukan fokusoidumpia opintoja tai työelämää arvokkaampi vaihtoehto. Ehkä olen tavannut niin monta pöljää "akateemista" elämäni aikana, että tuo koko sana on menettänyt silmissäni merkityksensä. Sitten on tämä puhe "pään haaskaamisesta" jota inhoan, että kun fiksut ihmiset eivät syystä tai toisesta kouluttaudu niin korkealle kuin heidän "kuuluisi" älykkyytensä takia. Heitä kutsutaan alisuoriutujiksi ja ihmetellään sitä, miksi he ovat valinneet ei-akateemisen uran tai lopettaneet opinnot.

    Toinen mitä ällöän on oman kumppanin uran tai aseman varjolla päteminen. Olen joskus kuullut läpän "haluan, että miehelläni on ASEMA" ja meinannut työntää sormia kurkkuun. Ei nyt oikeasti 2000-luvun Suomessa voi alkaa ottamaan kredittiä kenenkään muun karriääristä kuin omansa. Ja sitten vielä sekin, että sillä, mitä joku kaveri tai rakas tekee ammatikseen ei pitäisi olla mitään väliä (paitsi okei, jos se on poliisi tai teurastaja).

    Sitten viimeisenä vielä se tosi omituinen ja vanhakantainen jako "akateemisiin" ja "työväenluokkaan". Suurin osa ihmisistähän ei varsinaisesti istu tuohon kumpaankaan joukkoon, esimerkiksi omat vanhempani ovat siltä väliltä, samoin minä itse ja useimmat työkaverini. Ja laajasti ottaen me kaikki tietysti kuulumme suureen keskiluokkaan :)

    VastaaPoista
  7. Mikä poliisissa mättää? Minä voisin kyllä kuvitella seukkaavani poliisin kanssa... pari vanhaa ystävääni on poliiseja, joten mulla ei ole siinä möykkyä. Mut joo teurastaja vois kyllä tehdä tenää jo... :D

    VastaaPoista
  8. Vee, meinasin kirjoittaa ensin "teollisuusvartija" ja sitten tajusin, että tunnen yhden tosi mukavan ja hauskan teollisuusvartijan. Jos tuntisin poliiseja, en olis varmaan kirjottanut tolleen, siis.

    Tietysti poliisi edustaa mulle jonkinlaista jäykkäselkärankaista esivaltaa ja auktoriteetti-ihannointia, mikä ei välttämättä ja aina pidä yhtä todellisuuden kanssa... (meille kävi ala-asteella pitämässä liikennevalistusta todella ihana ja lämmin poliisi, jolla oli maailman sinisimmät silmät). Nuoruudenmuistoina poliisista on jonkin verran ikäviä kokemuksia, vaikka mua ei ole ikinä pidätetty, sen verran olen juossut mielenosoituksissa ja todistanut poliisiväkivaltaa, että lähtökohtainen asenne poliisiuteen on ainakin jotenkin vetäytyvä. Mutta sinällään kyllä luotan poliisiin, suomessa esivalta ei ole korruptoitunutta (ainakaan tällai järjestysmielessä) ja jos mulle kävisi jotain, kääntyisin heti kyllä poliisin puoleen.

    Poliisin kanssa olisi vaikea seurustella ehkä eniten siksi, että pelkäisin ihan sairaasti, että sille käy jotain duunissaan (ellei se siis olisi joku paperihommapoliisi). Vaikka tuollaiseen pelkoon kyllä varmaan siedättyy ajan myötä.

    VastaaPoista
  9. Joo, mä tunnenkin vain semmoisia paperipoliiseja. Kai poliiseissa on urpoja ja fiksuja kuten muissakin ammateissa. Vaikka onhan se niiden habitus vähän äijäinen mun makuun... :D

    Mä kyllä itse toivon, että olisin osannut mennä ammattikorkeaan mieluummin kuin yliopistoon, koska jos jotakin totesin, niin ainakin sen, että olen akateemiseen maailmaan ihan valmistautumaton. Edelleen... :P Ei siinä ole kyse vain älykkyydestä vaan myös ihan tietynlaisesta elämäntavasta ja maailmaan suhtautumisesta, joihin en itse tunnu kykenevän. Mulle kun arjen järjestäminenkin jo tuntuu huimaavan teoreettiselta pohdittavalta... en kaipaa siihen enää koko joukkoa teorioita, en jaksa kiinnostua niistä, aargh.

    Mua kiinnostais ihan kauheasti se, miten yliopistojen pääsykokeita vois kehittää. Esim. kun pyrin fysioterapiaan, mulla tyssäs just testin persoonallisuusosio, jossa mut todettiin hoivatyöhön huonosti soveltuvaksi, itseäni liikaa kuormittavaksi tyypiksi. (se on aika tarkka analyysi ja pääpiirteissään oikea, joskin uskon kyllä, että altistuminen tietynlaiseen ympäristöön ja työetiikan ilmapiiriin voisi merkittävästi muokata noita persoonallisuutta mittaavien väitteiden vastauksiani... hitto vie, varmasti platonit ja spinozat ovat virittäneet mua ihan hassuun suuntaan nytkin.) Miksei yliopistolla ollut tällaisia testejä? Se on jotenkin kumma juttu! Jotenkin siellä oletetaan, että jos osaa kirjoittaa esseevastauksen sen verran hyvin, että pääsee sisään, elämä on kunnossa ja oppimisstrategiat ja tavoitteet kunnossa, mikä ei monesti pidä lainkaan paikkaansa.

    Ja toisaalta, kun Hurina kertoi uudesta koulustaan, siellä minusta systeemi kuulosti ihan ihanteelliselta: on oikeasti keskusteluja tutoreiden ja opintojenohjaajien kanssa ja pidetään huolta, että kaikki pysyvät mukana ja mietitään, miten opinnot pysyvät motivoivina, kunkin omasta lähtökohdasta. Kuulostaa aivan loistavalta! Olisin ainakin itse tarvinnut tuollaista tukea kaiken aikaa.

    Mua nyppii itseäni tällä hetkellä tosi pahasti tuo työn ja koulutuksen arvostushierarkia, koska olen ilmiriidassa äidin kanssa siitä, olenko täydellinen luuseri, kun haluan hierojaksi. Voi dsiisus, mitä kummallisia läppiä, mutta kyllähän tätä suvussa näkee. Kun kauppakorkean käynyt serkkuni viimein dumppasi ulkomaankauppauransa esimiesasemaan päästyään ja ryhtyi freelancevalokuvaajaksi ja valokuvausliikkeen harjoittelijaksi, siinä oli nieleksimistä ja vanhempani olivat hyvin järkyttyneitä ja pauhasivat aikansa sitä, miten kauheaa oli, että hän sillä lailla "järkytti vanhempiaan ja protestoi kasvatuksensa epäonnistumista". Samoin kun siskoni dumppasi uransa ja vaihtoi alaa, äiti oli ihan hajalla,että mitä hän on nyt tehnyt väärin... se ei vain jotenkin istu sen ikäpolven päähän lainkaan, että joku kehtaa olla viihtymättä urallaan. Ja ne on niin toivottoman hierarkkisia niissä tarkasteluissaan. Että totta kai pitää hankkia mahdollisimman vaativa ammatti, jos vain rahkeet riittää. Ja rahkeistahan todistaa lukion päästötodistus aukottomasti... Phuuh. Sorry höyryäminen, pakko purkaa! :D

    Itse ihailen suunnattomasti yhtä serkkuani, joka meni suoraan lukiosta sairaanhoitajakouluun. Jotenkin niin jalat maassa, vaikka vanhemmat koettivat hänelle tarjoilla akateemisia uria... hän on sellainen auringonpaiste muutenkin, kauhean problematisoimaton ja omapäinen, se on varsinainen siunaus selvästi luonteena. Kun kysyin häneltä, miten hän tuohon valintaansa päätyi, hän vain sanoi: "Minua kiinnostaa se, että ihmisten on hyvä olla... tässä voin sitä tosissaan edistää." Moista selväjärkisyyttä ei voi kuin ihailla!

    VastaaPoista
  10. Heh, mulla on päinvastaisia kokemuksia. Kerroin joskus ala-asteella haluavani yliopistoon, vanhempani totesivat jotain: "sinun pitäisi ensin käydä lukio, ja se on jo aika vaikea paikka". Niillä oli ilmeisesti käsitys että olen joku idiootti, kouluarvosanani olivat kyllä ala-asteella aika heikkoja. Molemmilla vanhemmillani on korkeakoulututkinto, joten kyllä ne tietävät mistä puhuvat. Että ei sekään ole mikään onni että vanhemmat yrittävät usuttaa lapsesta saakka johonkin käytännönläheisempään ammattiin kuin itse haluaisi.

    VastaaPoista
  11. Pääsykokeet onkin jännä juttu: Tiedän yhden miehen, joka ei ikinä päässyt yliopistoon, koska hän meni pääsykokeissa aina ihan kipsiin. Tietoa ja kiinnostusta löytyi, mutta pääsykoetilanne oli liian stressaava. Hän suuntautui myöhemmin sosiaalialalle ja löysi kyllä paikkansa. Itse kulttuurialaa opiskelleena olen ollut muutamissa pääsykokeissa. Mulle ne sattuivat sopimaan hyvin, tosin stressi oli aika iso, mutta jotenkin se, että istutaan pari päivää tekemässä annettuja tehtäviä oli omalla tavallaan aivan ihanaa. Samoin rakastin ennakkotehtäviä, joskus tekisi mieli pyrkiä jonnekin kouluun vain siksi, kun niillä on niin mahtavia ennakkoja :D

    Jotkut puhuvat sen puolesta, että korkeakouluihin pääsyä helpotettaisiin huomattavasti ja sitten valvottaisi motivaatiota joka vuosi ja jengiä karsiutuisi sitä kautta. En kyllä tiedä mitä mieltä tuosta olen, on siinä varmaan puolensa, mutta toisaalta, jos elämään sattuu joku tosi karsea vuosi ihan ei-opiskelullisista syistä, fiilistä tuskin parantaisi koulusta tipahtaminen.

    Musta alkaa tuntua, että enemmistö mun ystävistä on jossain vaiheessa tehnyt ison käännöksen urallaan joko muuttuneiden mielenkinnon kohteiden tai realiteettien takia. Tuttava, joka on huippulahjakas muusikko, on opiskellut hierojan ammatin, koska keikoilla ei elä. Toinen rupesi maskeeraajasta eläintenhoitajaksi. Ja yksi kieltenopettajasta rakennusartesaaniksi.... näitä riittää.

    Oon itse kuullut joskus äidiltäni aika suoraankin, että koska hän ei saanut opiskella aikoinaan, minun pitäisi ottaa tavallaan vahinko takaisin (minua on myös aina työnnetty suurperheen äidiksi... jeesus kristus, onneksi SE alkaa olla vähän myöhäistä :D). Äitini ei ole kyllä ajanut takaa akateemista uraa vaan pikemminkin jotain ihmisläheistä käytännön ammattia.... musta on sääli, että äiti ei ole päässyt toteuttamaan itseään työelämässä tarpeeksi mutta samalla tuntuu kauhealta, että minä, joka olen varustettu täysin erilaisilla luonteenpiirteillä (en esimerkiksi osaa myydä mitään enkä ole kiinnostunut länkyttämään paskaa tuntemattomien kanssa, tämän takia en ihan hurjasti rakasta kirppiksellä myymistä, homma, jossa äitini on kuin kala vedessä) joutuisin lunastamaan sellaisia odotuksia. No, onneksi minulla on nykyään peräti jonkinlainen oikea ammatti... ja kohta karriääri pienperheen äitinä :)

    VastaaPoista
  12. Nuo urakäännökset muuten tuskin loppuvat siihen että "aikuistuu", valmistuu jostain ja menee täyspäivätöihin.

    Äitini kyllästyi terveyskeskuslääkärin ammattiin 20v jälkeen ja luki psykiatrian tohtoriksi, enoni luopui menestyksekkäästä liikejuristin urasta 50 täytettyään ja on nyt eräopas ja toinen enoni on nykyään akkutehtaan suunnittelun ohella eläinlääketieteen dosentti.

    Oikeastaan perinteinen käsitys että ihmisen pitäisi tehdä jotakuinkin yhtä asiaa koko aikuisikänsä on aika kummallinen. Ja lisäksi selvästikään ei vastaa tämän päivän todellisuutta.

    Itse en tiedä mitä teen esim 40-vuotiaana (saatika 50), mutta tuskin ainakaan vedän softaprojekteja.

    VastaaPoista
  13. eiköhän niitä töitä riitä, + 60 ikävuoteen mennessä, et ne siel melko varmasti odottaa ))

    onnea!

    Fox

    VastaaPoista
  14. Aini, mun piti varmaan kommentoida siitä, että kyllähän sä Luppis voisit hakea sosiaalipsykaan. Se käyttäytymistieteellisen psyka on tosi semmoista eksaktia ja kokeellista, ja sosiaalipsyka enemmän sitä, mitä maallikkoihmiset pitävät psykana. Sosiaalipsykaan kuuluu mm. identiteetin kehitystä, ihmissuhteita, ryhmädynamiikkaa jne.

    Suomessa tuo terapeuttikoulutus on vähän kummalla tolalla. Juttelimme aiheesta yhden kaverin kanssa jokin aika sitten, ja hän kertoi kysyneensäkin aiheesta joltakulta suomalaiselta arvostetulta yliopistoihmiseltä (hän on semmoisesta superakateemisesta perheestä joten hänellä on perhetuttuna proffia... tuntuu hassulta, mä tunnen vaan kampaajia ;D) ja tämä oli sanonut,ettei siitä kyllä tulis yhtään mitään koulukuntakiistojen takia. Doh! Suomessa on yllättävän paljon psykodynaamisia terapeutteja, ystävän mukaan (hänen vaimonsa on ulkkari ja psykologi joka kouluttautuu terapeutiksi, joten olettaisin hänen tietävän) paljon enemmän kuin monissa muissa maissa. Aika jännää... onneksi terapiat ovat hirveesti lähentyneet toisiaan viime vuosina ja hyvät keinot ovat jo paljon enemmän terapeuttien tiedossa & käytössä teoreettisesta taustasta huolimatta.

    Suomessa terapiakoulutus ei tapahdu siis psykologiksi opiskelemalla vaan psykan tai sospsykan (tai muun vastaavan) tutkinnon päälle on ensin läpikäytävä kys. terapiamuodon intensiivinen parin vuoden terapia (omalla rahalla), ja sitten käytävä vielä tällainen terapiakoulutus, jolla sitten saa ammattinimikkeen. Esim. kognitiivisesta ja kognitiviisesta käyttäytymisterapiasta on näitä koulutuksia, joskus yhteistyössä yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten kanssa. Psykodynaamisia koulutuksia en ole itse koskaan katsonut, joten niistä en osaa sen kummemmin sanoa.

    On jotenkin hurja juttu, että sosiaalityö on kyllä yliopistoissa, mutta terapiakoulutus ei...

    VastaaPoista
  15. Omg, täällähän on viel varsinainen kommenttikalansaalis!

    Mulle on vasta vähitellen selvinnyt, että valtaosalla ihmisistä ei ole mitään "kutsumusammattia" vaan omien taitojen ja kiinnostuksenkohteiden ja olosuhteiden kautta ajaudutaan opiskelemaan jotain ja sitten siitä saattaa tulla elämänura. Ja se, joka tuntuu nyt hyvältä, voi tuntua viiden vuoden päästä ihan loppuunkalutulta. Ja on kyllä siunauksellista, että näin voi nykyään kokea ja elämänsä voi ohjata uusille urille.

    Eräopas on aika klassinen uusi ura-ammatti. Tiedän ainakin kampaajan ja mainosmiehen, jotka ovat keski-iässä ruvenneet eräoppaiksi. Siinä on jotain symbolistisen "pois oravanpyörästä"-henkeä.

    Veloena, kiitos infopläjäyksestä, tuosta on hyötyä! Seksuaaliterapiasuuntaan voisi viettää myös Amk-pohjainen seksologin tutkinto... toisaalta yliopisto-opinnot mahdollistais työssäkäynnin helpommin kuin fokusoidumpi kolmen ja puolen vuoden opiskelu. Jaa-a, mielenkiintoisia teitä vaikka millä mitalla, kaivankin netistä ny heti tietoa tuosta sosiaalipsykasta.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!