Kolmevuotias Lupiini

Tulin tänään aamusella ajatelleeksi, että olen blogannut jo peräti kolme vuotta. Kuulun siis selkeästi old school-bloggaajiin, mikä on ihan hauskaa. On aina jännittävää huomata miten noviisin ujostelu vaihtuu "tätähän mä oon aina tehnyt"-itsevarmuuteen, vähän kuten aktivistiaikoina sitä ensin istui suu rusetilla kokouksissa ja sitten yhtäkkiä huomasi esittävänsä ideoita ja puhuvansa kantavalla äänellä ja nauttivansa jonkinlaista kunnioitusta ja luottamusta. Samaa koin bloggaamisen suhteen, koska aloitin blogini myöhemmin kuin ikiaikaiset suosikkini (olen aika blogikonservatiivi ja luen edelleen suunnilleen niitä samoja blogeja kuin vuonna 2006, vaikka tietysti muutamia uusia on tullut listaan) olin aika pitkään tunnustelevalla kannalla, kommentoin hyvin varovasti ja aina ehdottoman myötämielisesti. Myötämielisesti kommentoin kyllä vieläkin, olen yrittänyt pitää ohjenuorana että mikäli joku blogi ärsyttää, sitä on parempi olla kokonaan lukematta. Näen blogit kirjoittajien henkilökohtaisena tilana, jossa lukijoilla ei oikeastaan ole oikeuksia ainakaan vaatia mitään (myötätuohdun aina kun jollekulle valitetaan blogin tylsistymisestä: aivan kuin kirjoittaja olisi velkaa lukijoille järjestää elämäänsä jotain säpinää ihan vain siksi, että siten syntyisi mehukkaampia kirjoituksia) tai edes hirveästi puuttua "virheellisiin" käsityksiin saatikka kieliasuun tai muihin muotoseikkoihin. Blogin lukeminen on etuoikeus, ikkuna toisen maailmaan.

Tähän väliin pitää vähän rutista: kuukausi-pari sitten sain uuden työkoneen ja näppiksen. Koneessa on tietysti roppakaupalla raivostuttavia lastentauteja mutta kaikkein ärsyttävin uudistus on tämä näppis! Näppis on pieni, metallirunkoinen mäkkinäppis, jolla kirjoittaminen tekee kädet välittömästi kipeäksi. Mahdollisimman pienen koon takia lyöntivirheitä tulee koko lailla usein ja caps lock kliksahtaa päälle vähän väliä. En TAJUA tätä pienuuden itsearvoista ihannointia, eihän kukaan kuljettele mac prota laukussaan vaan mylly sijaitsee työpöydällä. Näppiksen kosketuskin on ärsyttävän keijumainen. Onneksi työni ei sinällään sisällä kirjoittamista sen enempää kuin sähköpostit vaativat, muuten olisin jo mellakoimassa mac-tuen huoneen edessä.

Kolmessa bloggausvuodessa elämäni on tietysti muuttunut pariinkin kertaan. Suurimpana muutoksena tämän raskauden ohella (raskaus on tietysti muutos, mutta se on myös tulos edellisistä muutoksista, kerrannaisvaikutus, vähän kuten se, että lukioon pääsyn ansiosta tapasin ensimmäisen poikaystäväni ja sitä rataa) näen runsaan kahden vuoden takaisen työelämään siirtymisen. Nykyinen, heinäkuussa loppuva työni on ollut ensimmäinen kunnollinen ja täysipäiväinen työpaikkani ja koko konsepti, se, että käyn päivittäin töissä, on valanut minuun haahuiluvuosien jälkeen enemmän itsetuntoa kuin melkein mikään muu. Tavallaan pidän kyllä vähän huolestuttavana sitä, kuinka paljon itsearvostukseni on ollut tästä työpaikasta kiinni, etenkin kun en ole mikään uraihminen eikä itse työ nyt ole aina ollut mitään riemua. Ehkä eniten on kyse siitä, että aloin jo jossain vaiheessa uskoa olevani jotenkin kelvoton ja viallinen, yleisesti sopimaton työelämään. Nyt sellaista tunnetta ei varmaankaan enää voi tulla, ei vaikka en heti äitiysloman jälkeen löytäisi töitä. Ja muutenkin, vaikka en näe itseäni kotiäitinä antaa äitiys epäilemättä aivan uuden merkityksellisyyden tunteen elämälle, en varmasti jonkun elämän keskipisteenä pysty kokemaan itseäni täysin kelvottomaksi.

Bloggaus on myös tuonut muutamia, oikein hyviä ystäviä joita en enää edes ajattele blogiystävinä vaan ihan ilman etuliitettä. Se on ollut tarkoituksenikin, osasyy bloggaamisen aloittamiseen oli halu tutustua joihinkin ihanan oloisiin bloggaajiin. Se, että myös minuun on aktiivisesti haluttu tutustua on hivellyt, on hauskaa kun omat kirjoitukset aiheuttavat muissa samastumisen ja kiintymisen tunteita. Ja on lämmittävää kuulla kehuja hyvistä teksteistä, vaikka ei suhtaudukaan kirjoittamiseen ammatti-vakavasti (koska silloin bloggaamisesta katoaisi ilo). Tämän vuoden aikana olen havainnut itsessäni selvää blogiväsymystä ja pidentyneitä päivitysvälejä. Se johtuu paljolti raskaudesta: olen tavallaan sisäänpäinkääntyneempi enkä koe luontevana jakaa kaikkia ajatuksiani yleisön kanssa. En myöskään enää tenuttele, ennen vanhaan minulla oli tapana purskauttaa hilpeän monisanaisia kännibloggauksia (oikoluin niitä kyllä aina sen verran etteivät ne vaikuttaneet ihan kauhean humalaisilta) viikonloppuisin. Muutenkaan en koe aivan samanlaista tarvetta taltioida kaikkea kokemaani tekstiksi ja kuviksi, uskon muistavani ihanat asiat muutenkin. Vauva-aika saattaa muuttaa näitä keloja aivan toisiksi, voi olla, että päivitystahtini kiihtyy tai sitten ei. En halua Lupiinista pelkkää vauvablogia, vaikka en koe olevani velkaa kellekään mitään (koska blogit eivät pelaa näillä velkajutuilla alkuunkaan) mutta en itse näkisi itseäni mieluusti huputtamassa pelkkää kestovaippa-asiaa. Vaikka vannomatta paras.

Bloggaaminen on minulle tärkeä osa itseilmaisua ja kommunikaatiota. Blogin kautta voin myös kertoa asioita, joiden yksityiskohtaiseen tai kahdenkeskiseen puimiseen rahkeeni eivät aina riitä. Terapia on yksi näistä asioista, en koe aivan luontevana ottaa asiaa esille seurassa kuin seurassa, mutta kirjoittaminen on helppoa ehkä juuri vastaanottajan kasvottomuuden ja lisäkysymyksettömyyden takia. Minulla on myös joskus vaikeuksia olla suora ja jämäkkä, jostain syystä se on täällä blogissa helpompaa. Koen että Lupiini on myös osa omaa käyttöohjettani.

Mistä tulikin mieleeni, että Lupiini olisi aika kiva nimi lapselle. Mutta toisaalta, se on bloginimeni ja siinä on jotenkin oudosti semipornahtava vivahde. Sama koskee erästä suosikkinimeäni Lolitaa, sellaista nimeä ei vaan voisi antaa lapselle, niin ihanalta kuin se suussa kuulostaakin (kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita). Nabokovin lisäksi tulee mieleen Broken Flowers, jossa päähenkilön nuoruudenheilan (ammatiltaan kaappien järjestelijä!) teinitytär on Lolita ja käyttäytyy esikuvansa mukaisesti veikistellen ja näyttäytyen muka vahingossa alasti. Nimistä emme ole päässeet täyteen yksimielisyyteen, on olemassa ehkä viiden-kuuden suosikkinimen lista. Niiden yhdistelykin on oma hommansa, kannatan itse kahta etunimeä (kolmen yhdistely se vasta rankkaa olisi) joiden pitäisi sointua toisiinsa ja sukunimeen. Huomaan pitäväni joistain suurten ikäluokkien nimistä äänteellisesti paljon mutta hylkääväni ne juuri liian selkeän 55-vuotias konttoristi -assosiaation takia. Pidän myös monista kansainvälisistä nimistä mutta pelkään niiden kuulostavan liian pompööseiltä. Sen sijaan logiikkaa, ettei lapselle voisi antaa samaa nimeä kuin tutun lapsella, en osta laisinkaan. Silloinhan sitä pitäisi periaatteessa keksiä jatkuvasti uusia nimiä, mikä on ideana ihan hauska mutta kohtaisi varmaankin käytännön hankaluuksia . Olen myös päättäväisesti luopunut ajatuksesta, että joskus tapaamani epäimiellyttävät ihmiset jotenkin tahraisivat oman nimensä. Jos annan lapselleni saman nimen kuin superilkeällä ex-opiskelututulla tai satunnaisella nettihullulla, eivät nimen kantajan ominaisuudet siirry vauvaan. Vaan päin vastoin: nimi puhdistuu. Suvusta emme luultavasti ota nimiä, sillä ei itseisarvona tunnu olevan merkitystä. Eikä suvussamme kai edes kulje mitään tiettyä nimeä vaan suurten ikäluokkien kaksoisnimiä (joille olen niiden yleisyyden vuoksi jotenkin immuuni) sekä sitten selkeästi vanhoja nimiä. On hassua ajatella, että edesmenneen mummoni nimi olikin papinkirjoissa ihan muuta kuin luulin, oikea nimi selvisi vasta hautajaisissa. Häntä oli koko elämän ajan kutsuttu lempinimellä, joka on myös itsessään oikea nimi. Siihen aikaan ei nimiä nähty ehkä tähdelliseksi vaihtaa, ainakaan etunimiä (sukunimiä tietty suomennettiin innokkaasti). Koska huumorintajussani on ilkeä juonteensa, vietän usein hilpeitä sunnuntaiaamuja naureskelemalla omituisen konstaileville ja pörhisteleville vauvannimille Hesarin syntyneet-palstalla. En kuitenkaan mainitse niitä tässä, koska en halua harmistuttaa ketään ja maut menevät miten menevät. Tiedän, että oma suosikkinimeni on joistakuista super-imelä ja itse taas inhoan sormenpäitäni myöten yhtä erittäin suosittua tytönnimeä, jota näkee nykyvauvoilla taajaan. Sitten on vielä sekin, että vauvahan saattaa näyttää aivan joltain nimeltä. Eksäni sai keskimmäiseksi nimekseen hauskan presidentti-nimen vain siksi, että hän oli aivan nimen näköinen vastasyntyneenä.

Nimeä, kuten muutakaan lapseen liittyviä juttuja emme varmaankaan ala pitää salassa. En ole yllätysten ystävä eikä lapsen nimellä YLLÄTTÄMINEN (ellei antaisi sen nimeksi jotain ihan hullua, kuten vaikka juuri Lolita) edes kuulosta kovin jännittävältä. Tietysti nimen julkistaminen tullee ajankohtaiseksi vasta lapsen synnyttyä, mikäli se nyt on saatu siihen mennessä päätetyksi.