Päätös

Olemme L:n kanssa kevään aikana pariinkin kertaan viritelleet laiskasti keskustelua juhannussuunnitelmista. Meillähän on ollut jo kuuden vuoden ajan tapana viettää kaverijuhannusta suvun mökillä. Tapa sai alkunsa melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen ja on ollut kerrassaan ihana. Kuutena vuotena mökillä on käynyt varmaan pari-kolmekymmentä henkeä, kerrallaan enimmillään viitisentoista (silloin on kyllä ollut ahdasta). Mukana on ollut ihmisten tyttö- ja poikaystäviä, uudempia ja vanhempia tuttavuuksia. Joukossa on aina ollut tietty ydinporukka ja tiettyjä perinteitä, kuten kitara, humalaiset työväenlaulut ja erään ystävän lehmäkuvioinen kesähattu. Ja lähistöllä kummitteleva olento, joka mahdollisesti listii jonkun vieraista. Näistä asioista on ammennettu paljon naurua ja lämpöä, yhteisellä tekemisellä on vahvistettu siteitä. Viime juhannuksena, jolloin tunsin jo jonkinlaista aavistusta siitä, että tämä tulee olemaan toistaiseksi viimeinen juhannus tässä muodossa, painoin hetkiä erityisen tarkasti mieleeni. Lauantaiaamupäivän leppeässä auringonpaisteessa, krapulan herkistämänä (rakastan sitä tiettyä krapulaa, olen silloin jotenkin ihan kuoreton, itkun ja naurun läpäisemä ja haltioitunut), ystävien kanssa pihakeinussa jutellessa Tivoli Audiosta alkoi soida Saarenmaan valssi. Ihmiset vaikenivat ja kuuntelivat laulua, minä pidättelin kyyneleitä ja tiesin, että tämän hetken tulen muistamaan aina.

Vallitsevien olosuhteiden puitteissa tunsin jonkinlaista helpotusta, kun pari lähimmistä kertoi viettävänsä juhannuksen muualla. Jo aiemmin kypsynyt ajatus lakkauttaa mökkiperinne toistaiseksi sai lisäpontta. Juhannuksena laskettuun aikaan on enää runsas kuukausi ja joudun jo nyt juoksemaan vessassa koko lailla usein. Kännisyydensietokykynikin on jossain määrin vähentynyt, en tietenkään ärsyynny huppelista, mutta syvä humala lieveilmiöineen (olen tässä pariinkin otteeseen raskausaikana tajunnut ällistyneenä, miten monien ihmisten älykkyysosamäärä laskee hämmentävästi suhteessa nautittujen lasien määrään, kunnes jäljellä on kiukutteleva ja/tai pissakakkajuttuja jankkaava kaksivuotias... ehkä ihmiset juovatkin saadakseen kosketuksen sisäiseen lapseensa?) saa minut tuntemaan pakenemishalua. Vaikka lähipiirini ei pahemmin urpoile kännissä, totaaliselväpäisyys voi joskus tehdä olon omaa rakasta, kännistä miestäkin kohtaan hetkellisesti äkäisen. Ja kun itse toimii emäntänä vieläpä kaksipäiväisessä tapahtumassa, ei tilannetta voi paeta. Puhumattakaan siitä, että mikäli jotain tapahtuisi etuajassa, voisi olla todella haastavaa saada taksia tai muuta kulkuvälinettä metsätietaipaleen taakse. Juhannus on aina vaatinut myös melkoista organisointia, enkä tällä hetkellä koe valtaisaa innostusta siihenkään. Aina joskus olen tuntenut hetkellistä kitkeryyttä tajuttuani, että mikäli haluan jotain isompaa toimintaa, olen yleensä itse se, joka organisoi tapahtumat. Kitkeryydestä olen kuitenkin yrittänyt päästä eroon muistuttamalla itseäni siitä ilosta, jota olen järkkäilylläni ihmisille suonut, ja että en voi odottaa toisilta täsmälleen saman tyyppistä puuhakkuutta ja seurannälkää kuin itseltäni. Jotkut vain ovat enemmän zen kuin minä, joka tuntee kuihtuvansa ilman ihmisiä hiukan isommissakin joukoissa.

Olen miettinyt tätä yhteisöllisyyden ja elämännälän muuttumista raskausaikana ja etenkin sen jälkeen, äitinä. Olen todella onnellinen siitä, että muutama läheinen ystävä on raskaana samaan aikaan, pelkäsin nimittäin ihan aidosti jääväni melkolailla yksin vauvan kanssa. Tietysti vauvalla on isä, meillä läheinen ja rakas suku ja minulla muutamia niin läheisiä ystäviä, ettei äitiytyminen sitä horjuta, mutta juuri vertaistuen puuttuminen pelotti. Olen elänyt parisuhteessakin jo niin pitkään, ettei symbioosi pikkuperheenä riitä (eikä olisi taatusti minulle kovin terveellistä), uskon kaipaavani aikuisten ihmisten, erityisesti naisten (kyllä se vaan niin on, että ystävätasolla kaikkein lähimpäni ovat naisia, en osaa muodostaa ihan samanlaisia tiiviitä siteitä miehiin, en muista esimerkiksi oikein koskaan käyneeni yhdenkään miehen kanssa kahvilla paitsi jossain hänkipänkimielessä) seuraa. Ja muussakin kuin vauvakontekstissa. On ollut mielenkiintoista havaita oma rooli ystäväpiirin organisaattorina, olen nähnyt ihmisiä aivan selkeästi vähemmän tänä keväänä koska en ole ollut kutsumassa koolle baariremmejä tai keikkaporukoita kuin muutamaan kertaan. Organisoinnista luopuminen on ollut myös hyvin helpottavaa, on jotenkin rentouttavaa kun vastuu muiden viihtymisestä ei lepääkään omilla harteilla. En tietenkään ole lopettanut järkkäilyä kokonaan, tänäänkin lähti kaksi eri kutsua kivoihin kaveritapahtumiin. Ja juhannustakin on tarkoitus viettää ystäväpiirillä, tällä kertaa vain pikkumökillä Helsingissä. Ja hiukan pienemmällä porukalla, yksipäiväisesti.

Yhteisöllisyyden käpristyminen perhekeskeisyydeksi aiheuttaa minussa ajoittain surumielisyyttä. En koe olevani tehty pelkäksi ydinperheilijäksi, kaipaan toimintaa ja ihmisiä. Maailmankylässä oli ihanaa, pelkästään se, että ihmisiä virtasi jatkuvasti vastaan, tuon tuostakin pysähtyi juttelemaan tuttujen kanssa, istuttiin hiukan mutaisella nurmella syömässä kamputsealaissafkaa ja ystävä lauloi falsetilla Nina Hagenia sai minut tuntemaan, etten ole ihan ikäloppu, ettei se elämä ja hupi ja pilke mihinkään ole loppunut.