Itsevarmoja sutturoita

Ostin Maailmakylästä tänä vuonna kamputsealaisen ruokalautasen lisäksi vain Anna Kontulan uuden pamfletin (enkä esimerkiksi hippilaukkua tai korvakoruja kuten yleensä, olen melkein ylpeä itsestäni ellei rehellinen vastaus ostamattomuuteen olisi, että vuodet ovat tehneet minut krantuksi ja peruninka-henkisiä tukkaan takertuvia koruja vierastavaksi). Pamflettihan julistaa sanomaa, jonka mukaan valtavirtafeministeillä on ongelmia hyväksyä naisilta muuta kuin yksiavioista ja tasavertaista pehmoseksuaalisuutta. Voi ihan hyvin olla, itse olen pysytellyt "valtavirta"feminismistä aina sen verran sivussa, etten tarkalleen osaa sanoa. Tuntemani feministit ovat valtaosin hyvinkin väljäkatseisia seksuaalisesti, eivät esimerkiksi suoralta kädeltä tuomitse pornoa. En tuomitse minäkään, se, että pornossa on paljon ällöttäviä lieveilmiöitä ja että se on pääosin melko epäesteettistä ähellystä, ei nähdäkseni poista sen tietynlaista tarpeellisuutta. Ja missä "pornon" raja sitten kulkee, ei ainakaan kaupallisuudessa. Ovathan lukijoiden nettiin ilmaiseksi kirjoittamat seksifantasiatkin kai pornoa? No, se siitä, omasta seksuaalisuudestani en ala sen enempää Lupiinissa kirjoittaa, intiimiyden rajat kulkevat minulla tässä kohtaa ja sitäpaitsi inhoan sitä "minulla on todella vahva libido"-läppää, jota naisten tuntuu joskus kuuluvan harrastaa ihan vain vakuuttaakseen, etteivät ole kylmiä kampeloita sängyssä. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä suurimman osan kommunikaatiosta kannalta, että kuinka usein saa seksiä ja miten monta kertaa tulee joka kerta.

Joka tapauksessa, pamfletti ei hirveästi hytkäyttänyt. On tietysti hauskaa lukea naistutkimusta, joka ei heti kättelyssä vaadi vierelleen sivistyssanakirjaa ja Kristevan peruskäsitteistön tuntemusta, mutta tuon tyyppistä fiilispohjaista jutustelua omista rinnoista, kaukorakkauksista ja oikeudesta omaan ruumiiseen voisi lukea jostain lukion äikäntunnin esseestä (sellaisesta jossa viljellään jatkuvasti fraasia "herää kysymys"). Ja ainakin minulle on ihan itsestänselvää, että tasa-arvon ja huulipunan käytön voi yhdistää, en tarvitse aiheesta erillisiä vakuutteluita. Kirjan naiset tunsivat puolinaista häpeää omista alistusfantasioistaan. En pystynyt ihan samastumaan siihenkään: itse näen, että seksin maailma on melko lailla irrallaan arkielämästä ja että siihen kuuluvat aika härskit ja kummallisetkin ajatuskulut, jotka ovat nimen omaan ajatuskulkuja. En näe tarpeelliseksi erikseen vakuuttaa, että nainen joka fantasioi väkisin ottamisesta, ei halua tosielämässä tulla raiskatuksi. Sehän on ihan selvää! Ajatus siitä, että olisi joku feminismin haara joka 2000-luvulla vakavissaan kieltäisi naisia fantasioimasta alistamisesta tuntuu kaukaiselta. Eivätköhän nuo jääneet 70-luvulle? Eikä Suomessa ymmärtääkseni ole feministipiireissä ikinä hirveästi keskitytty seksuaalisuuden rankomiseen vaan työ on käyty ihan muilla rintamilla, lakeihin ja edustuksiin keskittyen. Toisin oli muualla Euroopassa, minulla on yksi superäklöttävä naisen seksuaalisuutta käsittelevä käännöskirja 80-luvun alusta, jossa todetaan penetraation itsessään olevan patriarkaatin sortoa ja että oikestaan parasta olisi olla lesbo jo ihan poliittisista syistä. Kirjan kuvituksena on kauheita piirroksia naisista sängyssä keskenään, naisilla on ilmeisesti patriarkaatin naiskuvan vastapainona valtavan paksut nilkat ja pienet, epämuodostuneet rinnat. Uh.

Muutama huomio kirjassa kuitenkin miellytti ja ajattelutti, koska ne sivusivat samoja aiheita, joita olen itsekin naisena miettinyt. Vuoden takainen tekstarikohu, jonka seurauksena ulkoministeri joutui eroamaan kirvoitti tapahtuessaan erityisesti naisissa hämmentävää raivoa kohun naisosapuolta, Johanna Tukiaista kohtaan. Olin ilahtunut, että joku muukin feministi pani tuon vinksahtaneen vihareaktion merkille. Tuksua on solvattu viimeisen vuoden aikana armotta, naurettu ja pilkattu ja ihmetelty tuohtuneena, miten sellainen ylimeikattu pullukka lehmä kehtaa kuvitella olevansa kaunis ja seksikäs. Naisten Tuksuun kohdistama viha muistuttaa minua aina eräästä Ricky Lake Shown (muistatteko tuon maanmainion keskusteluohjelman joka oli jonkinlainen kevytversio Jerry Springeristä) jaksosta, jossa käsiteltiin kolmiodraamoja. Kun lavalle marssi perheenrikkoja punaisessa minimekossa, alkoivat yleisön naiset huutaa raivoissaan "läski huora" ja "opettele pukeutumaan". Pulleaa ja epäsiistiä yleisöä vitutti kaikkein eniten se, että reippaasti ylipainoinen nainen oli iljennyt vetää päälleensä seksikkään minimekon ja kehtasi aivan ilmiselvästi kuvitella näyttävänsä siinä hyvältä. Koko kolmiodraaman puinti peittyi toistuvien yleisöpuheenvuorojen alle, kun joka ikinen yleisön naisjäsen halusi kertoa, että lavan minimekkopulluka ei TODELLAKAAN ole kaunis vaan ällöttävä. Naiset tuntuvat hämmästyttävän usein kokevan uhkana tilanteen, jossa kanssasisar luulee itsestään liikoja. Tuo harhaluulo pitää ampua alas kunnon tykistöllä, ettei egomaanikko vain jäisi luuloon, että hän on arvokas tai kaunis tai lahjakas. Erityisen tragikoomista ilmiö on juuri Tuksun tapauksessa, kun kyseessä on selkeästi nainen jolla on mielenterveyshäiriöitä, alkoholismia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Ja jota on lyöty jo todella pitkään ja todella säälittä, joka on epäilemättä jossain määrin johtanut nykyiseen sekoiluun. Tuksu on vähän kuten se koulun kiusatuin reppana, jota kaikki voivat rauhassa käydä muksauttamassa mahaan nyrkillä ilman pelkoa kostotoimenpiteistä.

No, joka tapauksessa, kirja ei huulipunakansineen kertonut minulle kovinkaan paljoa uutta. Sen sijaan kirja kirvoitti Lumiksen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten jotkut harvat naiset porskuttavat eteenpäin häpeilemättömällä pokalla. Vaatii epäilemättä todella vahvaa kanttia asettua julkisesti puoltamaan prostituoituja (kuten Kontula teki Punaisessa eksoduksessa) ja saada pahimmillaan sekä feministien että AT-miesten (tosin jälkimmäisten vihan kohteeksi joutumiseen tuntuu riittävän että on nainen) tuohtunut nettikohina niskoilleen. Etenkin kun aiheina ovat seksi ja sukupuolten väliset jännitteet, on oltava rohkea, että kestää kaiken sen asiayhteydestään irroitetun vääntelyn ja tahallaanväärinymmärtämisen, jota lehdistö ja sitä mukaa "kansa" alkaa toistaa. Hyvä esimerkki sukupuolisodan roihahtamisesta oli taannoinen Timo Hännikäisen "Ilman" (jota en ole vielä lukenut), ansiokas ja monitahoinen esseekokoelma runtattiin naisvihamieliseksi ruikutukseksi (menin hetkeksi itsekin tuohon lankaan) ja kaikki naiset kertoivat lehdissä kilvan, että he eivät ainakaan kuuna kullanvalkeana panisi Hännikäistä. Kirjan muut avut hukkuivat seksikohun alle täysin, vähän kuten tämän uuden Kontulan pamfletin sisältö uhkasi kadota "raiskauskohun" taakse. Totesimme, että useimmilla naisilla käytöstä ja tekoja säätelee kontrolloiva yliminä, joka estää mokaamasta ja vaikuttamasta naurettavalta, mutta samalla myös asettaa melkoisia esteitä menestymiselle. Muutamia poikkeuksia on, ystävistäni kaikkein näkyvimmän karriäärin tehnyt tuntuu suhtautuvan omiin virheisiinsä suorastaan hilpeästi ja ihailtavan jalat maassa-tyyliin eikä ainakaan jää mäihväämään mokiaan vuosikausiksi, kuten useat naiset tekevät, piiskavat itseään kerta toisensa jälkeen julkisesta sekoamisesta sanoissa tai kiireessä kyhätystä esseestä josta tuli pelkkä kakkonen (olen kuullut niistäkin naisista, jotka käyvät kaikki yliopiston tai ammattikorkean kurssit uudelleen, jos arvosanaksi on tullut nelosta alempi, siitäkin huolimatta että heidän täytyy jollain tasolla tietää, ettei ketään kiinnosta hittojen verta työelämässä se, minkä arvosanan sait johdatus organisaatioviestintään-kurssista). Tietty suvereenius, luottamus siihen, että ilman mittavia ennakkotietojakin voi pärjätä (ja on pakkokin, kaikesta ei voi tietää kaikkea) on useimmiten miesten juttu. En tiedä, onko menestys itsessään niin tavoiteltavaa, mutta olisi kovin toivottavaa kyetä luottamaan itseensä ja omaan ääneensä. Nämä itsetuntoiset ja äänekkäät naiset harvemmin sortuvat kanssasisarten panetteluun, koska he ovat juuri niitä, jotka luulevat itsestään paljon. Ja usein suurilla luuloilla pääsee pitkälle.

Mitenköhän omalle kunnianhimolle käy äitiyslomalla? En pidä itseäni kovin kunnianhimoisena enkä paheksu naisia jotka jäävät hoitovapaalle (kuten on muotia tehdä ns valtavirtafeministien parissa, tai ainakin siltä vaikuttaa. Joskus aina ihmettelen, mitä ihmeen olkinukkeja tuossa hoitovapaa-töissäkäyvä äiti-dikotomiassa ammuskellaan. Toisiaan vastassa seisovat itsekäs ja kasvatusta laiminlyövä, kymmentuntista työpäivää puskeva uraäiti ja täytekakkuja väkertävä kotimamma, joka pukkaa mukuloita kolmen vuoden välein ja ihmettelee sitten, miksei ole työmarkkinoilla validia tavaraa. En tiedä yhtäkään naista joka mahtuisi noihin raameihin ja tähän ikään mennessä olen kuitenkin ehtinyt tavata naisia ja äitejä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä). Itse en tässä vaiheessa näe itseäni kotona kovin montaa vuotta, lähinnä siksi, että minulla on aikuiskontaktien vähetessä taipumus käydä surumieliseksi, mikäli tilannetta kestää pitkään. Ja jonkinlainen selvä itsensä toteuttamisen tarve minussa kytee ja koska olen käsitöissä aivan surkea tunari, en usko saavani luovuuttani kanavoitua pienten villatakkien kutomisen kautta (vaikka olisikin ihan superihana ajatus värjätä itse langat ja tehdä niistä lastenvaatteita). Ja kyllä tunnustuskin minua hivelee ja parhaiten saan aikaan asioita toimeksiannolla ja deadlinella. Nyt ei varmaan ole oikea aika ajatella katkolle joutuvaa "uraa" vaan ihan muita asioita ja vähitellen myös mahdollista uudelleenkouluttautumista. Tai sitten ei, olen tässä ajoittain melko surumielisiäkin jäähyväisiä nykyiselle työlleni jättäessäni tajunnut, että olen visuaalisesti ihan mukavan lahjakas ja tietotaitoakin on kahden ja puolen vuoden katkeamattoman työssäkäynnin seurauksena kertynyt paljon. Ja että vaikka ammattini on herkkä suhdanteille, sillä on aivan mahdollista työllistyä uudelleenkin.