Suhteesta kehoon

Lupiinihan ei ole raskausblogi, mutta tästä pullasta tulee tietysti enemmän tai vähemmän kirjoiteltua, kun se on tuossa etupuolella aika tiiviisti ja aiheuttaa jatkuvia pissahätä-harha-aistimuksia. Tulin juuri neuvolasta ja kaikki näytti olevan mukavasti. Olen aina ennen neuvolaa jossain määrin ahdistunut ihan yleispelkosyistä: kuuluvatko vauvan sydänäänet ja sillai, tai onko pissaan tullut valkuaista ja kuulostavatko tuntemukseni nyt lapsiveden ennenaikaiselta lorumiselta vai ihan normaalilta valkovuodolta (tämä on nyt tosi naturalistista, sori jos olette esimerkiksi syömässä lukiessanne tätä). En ole uskaltanut hetkeen käydä uimahallissa tuon lapsivesiasian takia, mutta tänään minua rauhoitettiin, että sitä lapsivettä tulisi sitten kyllä vähän enemmän ja kun supistuksiakaan ei ole, ei vaikuta siltä, että kohdunsuu olisi vähäsen auki tai kohdunkaula lyhentynyt. Tämän takia verenpaineeni on aina korkeampi kuin kotimittauksissa, jossa se on kerrassaan ihanteellinen. Olen huomannut, että omaa taipumustani luulotteluun kaitsee parhaiten jatkuva kontrolli. Toinen, sinällään epäolennaisempi mutta minua kuitenkin riipivä asia on, että vaa'alla käynti ei enää tuota viime syksyn "jee, taas on kilo tippunut"-iloa vaan aivan päinvastaisia kokemuksia, tietenkin, olenhan raskaana ja nyt vauva kerää itseensä kokoa. Välttelin vaa'alla käyntiä koko aikuisikäni ja vasta vuosi sitten tein siitä viikottaisen rutiinin, jonka seurauksena siitä katosi paljon inhaa ahdistusta ja painolastia (tosiaan!).

Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).

Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.

Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.

Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).

Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.

Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.

Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.