keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009

Suhteesta kehoon

Lupiinihan ei ole raskausblogi, mutta tästä pullasta tulee tietysti enemmän tai vähemmän kirjoiteltua, kun se on tuossa etupuolella aika tiiviisti ja aiheuttaa jatkuvia pissahätä-harha-aistimuksia. Tulin juuri neuvolasta ja kaikki näytti olevan mukavasti. Olen aina ennen neuvolaa jossain määrin ahdistunut ihan yleispelkosyistä: kuuluvatko vauvan sydänäänet ja sillai, tai onko pissaan tullut valkuaista ja kuulostavatko tuntemukseni nyt lapsiveden ennenaikaiselta lorumiselta vai ihan normaalilta valkovuodolta (tämä on nyt tosi naturalistista, sori jos olette esimerkiksi syömässä lukiessanne tätä). En ole uskaltanut hetkeen käydä uimahallissa tuon lapsivesiasian takia, mutta tänään minua rauhoitettiin, että sitä lapsivettä tulisi sitten kyllä vähän enemmän ja kun supistuksiakaan ei ole, ei vaikuta siltä, että kohdunsuu olisi vähäsen auki tai kohdunkaula lyhentynyt. Tämän takia verenpaineeni on aina korkeampi kuin kotimittauksissa, jossa se on kerrassaan ihanteellinen. Olen huomannut, että omaa taipumustani luulotteluun kaitsee parhaiten jatkuva kontrolli. Toinen, sinällään epäolennaisempi mutta minua kuitenkin riipivä asia on, että vaa'alla käynti ei enää tuota viime syksyn "jee, taas on kilo tippunut"-iloa vaan aivan päinvastaisia kokemuksia, tietenkin, olenhan raskaana ja nyt vauva kerää itseensä kokoa. Välttelin vaa'alla käyntiä koko aikuisikäni ja vasta vuosi sitten tein siitä viikottaisen rutiinin, jonka seurauksena siitä katosi paljon inhaa ahdistusta ja painolastia (tosiaan!).

Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).

Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.

Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.

Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).

Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.

Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.

Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.

17 kommenttia:

  1. Anonyymi12:07 ip.

    Aivan mahtava toi sun "luonnollisuus"-oivallus. Ja tuksu-viha on kyllä ilmiönä niiiiin kiinnostava, että sitä pitäisi jonkun tutkia!

    terveisin Pöllö

    VastaaPoista
  2. Minusta on kiinnostavaa lukea raskaudestasi, kirjoitat niin kiihkottomasti ja pohdiskelevasti.

    Vihasin ja häpesin rintojani suunnattomasti nuorempana niiden pieniä rintoja rakastavien miesten takia. Minun puolestani he saavat pitää fetissinsä mutta ei heidän tarvitsisi toisia haukkua. Tuntui siltä että isot rinnat ovat sallitut vain jos ne uhmaavat painovoimaa, muuten ne ovat kamalinta mitä voi olla. Nyt olen onneksi oppinut hyväksymään ruumiini kohtuullisen hyvin tai en ainakaan jaksa angstata siitä koko ajan.
    Vähän samanlainen juttu on se kun pyöreämpiä naisia "lohdutetaan" sillä että miehet oikeasti haluavat naisen jossa on kiinnipidettävää (vai miten se klisee meneekään), eivätkä mitään epänaisellista luuviulua. Minulla ei ole itselläni tuosta kokemusta mutta pääsin kerran seuraamaan netissä keskustelua joka avasi silmäni, on aika loukkaavaa puhua vaatteista jotka on mitoitettu "jumalattarille" (!) tai todellisille naisille, vaikka se kuinka tekisi oman olon paremmaksi.

    VastaaPoista
  3. Hihhii, tuo "saunapuhtaus" on aina jotenkin niin hervoton argumentti. Oikea saunapuhtaushan on useimmiten sellaista punoittava- ja kiiltävänaamaista, hikevänrentoa ja lättätukkaista olemista; luultavasti hyvin kaukana siitä, mitä ko. määrettä ihannoivasti käyttävät miehet tarkoittavat - todennäköisesti juuri tuollaista naapurintyttömäistä, huolellisesti huolettoman oloiseksi puunattua ja työläästi meikkaamattoman näköiseksi meikattua naista.

    VastaaPoista
  4. Pöllö, kiva kun kävit!

    Näkymätön, ilmeisesti moni meistä rintavista on viettänyt ainakin teini-ikänsä rintojaan vääränlaisina vihaten. Onhan niin, että isot rinnat esitetään ensiksikin sutturamaisena ominaisuutena ja toisaalta siten, että niidenkin hyväksyttävyyssektori on hyvin pieni. Rintavan naisen voi aina nolata riipputissi-kommentilla (ja riipputissejä saa pitää aivan estottomasti tosi hirveinä, toisin kuin pieniä tissejä.) Ja ihan sama läppä tuo "nainen josta pitää kiinni". Joku äijä metroasemalla kehaisi minua tuolla argumentilla joskus, teki mieli kertoa että en missään nimessä ole kenenkään pitelyä vailla ja että moiset "kehut" tuntuvat ainoastaan ällöttäviltä. Vaikka hitot, aina ei kannata alkaa selittää yhtään mitään. Jotkut laihat ystäväni ovat kertoneet, että laihuus on julkista riistaa tuntemattomillekin, anorektikkoepäilyt ja "syö tyttö enemmän"-kehoitukset ovat monelle jos ei nyt arkipäivää, melko yleistä kuultavaa.

    Aikoinaan Rakel Lingell (?) juonsi hetken aikaa Levyraatia ja käytti juontaessaan avokaulaisia paitoja. Lingell on isokokoinen ja rintava monen lapsen äiti ja yllättäen sellainen nainen ei olisikaan saanut esitellä rintavakoaan julkisesti. Ehkä monasti imettäneet rinnat ovat jotenkin saastuneet, eikä niitä voida enää nähdä seksuaalisina tai edes kauniina?

    Kati, jeh, etenkin kun sauna on alastomuuselementistä huolimatta tosi nonsexual paikka, siellä on hämärää ja sumeaa ja ihmiset ovat punakan kiiltäviä. Ja saunan jälkeen on usein halu sonnustautua paksuun kerrokseen vartalovoidetta sekä pyjamaan, eikä suinkaan alkaa leiskautella koivunlehden tuoksuista tukkaa kutsuvasti...

    VastaaPoista
  5. Se sutturaksi leimautuminen on aika mielenkiintoista, tuntuu siltä että älykäs ja syvällinen ihminen ei millään voi olla isorintainen (saati ylipainoinen, koska älykkäät ja syvälliset ihmiset ovat tietysti niin henkeviä etteivät edes muista syödä ja jos syövätkin niin eivät taatusti mitään epäterveellistä) ja samalla miehet jotka pitävät pienistä rinnoista ovat paljon syvällisempiä ja älyllisempiä kuin isoista pitävät (vaikka samanlainen fetissi sekin on). Ehkä se on sitä että keho on pakollinen paha, jonka pitäisi olla mahdollisimman huomaamaton ja kurinalainen ollakseen hyväksyttävä.

    VastaaPoista
  6. Jeh, se on se hengen voitto aineesta. Ja tosiaan, pienirintaisista pitävä mies on automaattisesti intelligentimpi kuin isorintaisista :) Siren kirjoitti blogissaan kiinnostavasti naispyhimysten anoreksiasta, joka liippaa tätä samaa aihetta läheltä. Vähän kuten tietty hoikkuusihanne on alun alkaen pyrkinyt "vapauttamaan" naiset itseään toteuttaviksi jatsitytöiksi sen sijaan, että he olisivat leveällä peffallaan istuskelevia vauvantekokoneita, ihan hyvä juttu, mutta kääntynyt melko brutaalisti itseään vastaan.

    Olin jotenkin vaikuttunut kun Anna Kontula esiintyi Hesarin kk-liitteen keho-jutussa sillai todella full frontal, huomattavan isot rinnat näkyen (usein noiden keho-juttujen haastateltavat on alasti niissä kuvissa hyvin siveästi). Että nainen voi olla tutkija, feministi ja ihan megalomaanisen isotissinen samanaikaisesti, jes :D

    VastaaPoista
  7. Juttujasi on IHANA lukea!

    Repesin minäkin ajatellessani punaisia saunapuhtaita naisia puuskuttamassa pukuhuoneessa. Kati sen jo kommentissaan kertoikin.

    Olen muuten oikeasti alkanut uskoa (vaikka tämä kuulostaa tosi typerältä) tissi ja takapuoli-miehiin. Olen jopa alkanut muodostaa päässäni omaa analyysiani siitä, millaisiin luonteisiin nuo jaottuvat. Tissimiehet ovat mielestäni hyvällä tavalla mammanpoikia.

    VastaaPoista
  8. Niin, tällaisen pienirintaisen naisen näkökulmasta (A-kupitar;)) mun täytyy sanoa että kyllä kai suurin osa miehistä haluaa sellaisen suurempirintaisen naisen. Oikeasti. Ei ole kovin kivaa kuunnella miehen vieressä kehuskelevan kun näki jonkun D-kupin naisen pyöräilevän ohi tai jotain.. :( Kai nuo miehet on suurin osa vähän sellaisia rintafetisistejä..

    Ei minusta taas tuo "riippuominaisuus" ole koskaan mitenkään ollut sellainen, mistä olisin kuullut MIESTEN valittavan? Taitaa olla naisten heiniä se. Pääasia kun on isot rinnat. No, itse olen aika sinut vartaloni kanssa.. siis sen, ettei mulla ole isot rinnat vaan maksimissaan keskikokoiset (kun olen optimistisella päällä;)) mutta en silti kokisi tätä tissittömyyttä miksikään valtiksi.

    Minusta tuntuu että ylipainoisen on helpompi vaikuttaa älyköltä kuin jonkun laiheliinin 'söpön' tytön, mutta tämä on taas vain MUN käsitys ja voi johtua ehkä jopa omista epävarmuuksistani. :( Eli siis kyllä Näkymätön voi hyvin olla oikeassa, hassua kuinka me ihmiset joskus koetaan asiat eri tavalla. :) Itse olen aina tuntenut alemmuutta sellaisten oikein päämäärätietoisten, isorintaisten ja joskus ylipainoistenkin naisten seurassa, vaikuttavat jotenkin niin järkähtämättömiltä ja pystyviltä.

    Jotkut miehet saattaa olla sellaisia, että kun tyttöystävä on A-kuppia niin SILLOIN tietty "jumaloidaan" pieniä rintoja, mutta jos käsipuolessa on D-kupitar, niin sitten avoimesti tuodaan julki, että isot ne olla pitää!!

    VastaaPoista
  9. LL, hii, niin ne tissi- ja peppumiehet. Niitä kyllä vissiin on... Kuubassa olis peppumiehellä kivaa, siellä naisilla oli käsittämättömät peput, isot mutta terhakat, sellaiset joista oli vaikeaa pitää silmiään irti naisenkaan. Johtuiskohan tissimieheys liian aikaisin loppuneesta imetyksestä, vähän kuten että jotkut eläimet painelevat vielä aikuisinakin kaikkea pehmeää kuvitellen sitä emon nisäksi.

    Suklis, se on kyllä totta, että naiset ovat omiin puutteisiinsa ja liikoihinsa paljon analyyttisemmin tyytymättömiä kuin miehet. Miehiltä olen pääasiallisesti kuullut tisseistä sellaisia kommentteja, että "pääasia kun on tissit", siis tissit ylipäätään, ihan mimmoiset vaan. Se on aika symppistä, etenkin kun sillä ei ole tarkoitettu sitä, että tissiys olisi naisen pääasia...

    Menestyvä älykkönainen ei saa olla liian kaunis tai ainakaan liian laitetusti kaunis, siltä näyttäisi. Muistan joskus kuinka petyin, kun yhden lempitaiteilijoistani (nainen) näyttely kuitattiin (nais)kriitikon toimesta sillä, että "taiteilija oli laittautunut kuin kosmetiikkamyyjä". Silleen niinku häh, miksei taiteilija saisi laittautua kuten kosmetiikkamyyjä, maalitahraisissa farkuissako sen pitäisi omassa näyttelyssään hengata, ja etenkin, miksi se oli oleellista miltä taiteilija näytti?

    VastaaPoista
  10. Anonyymi9:47 ip.

    Hyvä että sä kirjoitat, juuri sinä ja juuri raskaudesta. Kävin aikapäiviä sitten kommentoimassa roskishaamuja (hirveä sana vieläkin, oksennus) ja olen nyt raskaana. Sinun raskauspuheesi on jotenkin harvinaisen rauhoittavaa ja rentouttavaa ja aitoa. Monet kirjoittavat, niin kuin oma identiteetti olisi valahtanut jonnekin kohdun suunnalle. Myös itseironiasi on jotenkin niin valoista!

    Jatka kirjoittamista.

    VastaaPoista
  11. hihii, muistan roskishaamun. niistä tulee joskus pullia uuniin tai sitten niitä pullia ilmaantuu seuraavan tai sitä seuraavan kierron aikana...

    kiitos kehuista, ne lämmittävät :)
    toivottavasti sullakin on blogi tai perustat sellaisen?

    VastaaPoista
  12. Mä olen myös jo jonkin aikaa lukenut sun blogia ja täytyy sanoa, että omaakin oloani helpottaa lukea jonkun selväpäisenä pysytelleen ja nais/äiti/naiseus-myyttiin melko tiukan epäileväisen asenteen ottaneen ajatuksia ja tuntemuksia parisuhteesta, arjesta, onnesta ja lapsen saamisesta. Omaa mieltäni saastuttaa se tauhka, jota saa kuulla keneltä tahansa äidiltä, jos vain vähän suutaan avaa: "Kyllä säkin sitten muutut." Enkä muutenkaan kestä kaikkia niitä sääntöjä ja hysterioita, joita pitäisi ihan ohikulkijanakin jotenkin olla vahvistamassa.

    Viimeksi, kun pikkupojat heittelivät lumipalloilla huusinkin: "Eikö äiti ja isä ole opettaneet mitään tapoja?" Vaikka oli sekin ehkä aikas typerää, mutta pakko oli jotenkin purkaa sitä ärsyynnystä. (Ai niin, mutta muiden lapsiahan ei saa komentaa! Kauhia!) Mutta siis on se jännä, miten se juuri äidin tehtävä olisi. Eiks siinä ole tarpeeksi, että täytyy miettiä, mitä syö ja juo, kun on raskaana - ja sitten vielä kestää synnytyskin? Miksi siitä lapsesta on ennen kaikkea vastuussa juuri äiti sitten myöhemminkin? Ihan skitsoa mun mielestä.

    Ja varsin rooliin pakottavaahan se hössötys raskaana olevien ympärilläkin on - ikään kuin ei pystyisi enää mihinkään tai olisi sama, älyllinen tyyppi kuin ennenkin. Niitä rakenteita, joilla voidaan sitten olettaa, että nainen jää kotiin, imettää vuoden ikään ja maagisesti kuitenkin hankkii täydellisen kropan, tyydyttää aviomiehensä seksin ja ruoantarpeeen ja tietenkin jonkin oudon kieron logiikan mukaan samanaikaisesti myös helpottaa lamaa omalla työpanoksellaan, eikä vie pientä firmaa konkaan äitiyslomillaan... Buu jea.

    Kyllä säkin sitten muutut, my ass. Kai siitä lapsestakin on joskus tarkoitus kasvaa oikea ihminen, joka tulee toimeen ihan oikeiden ihmisten oikkujen, tapojen, ajatusten ja tunteiden kanssa, eikä juuri täydelliset pointsit ja taidot kerännyt Sims-hahmo.

    Ruumiinkuvaan mä vaan sanoisin, että vaikka on tyhmää vertailla, enkä hyväksy kenenkään minkään ruumiinosan muuta kuin ystävällismielistä ja empaattista kehumista (oikeissa olosuhteissa!), useimmilla miehillä tuntuu olevan kovasti vaikeaa hyväksyä sitä kokoasiaa, tukan harventumista ja mahdollista pienikasvuisuutta tai epämiehuullisuutta, kuten kukakeppivartta, jota myös on ihan yleisesti hyväksyttyä pilkata - toisin kuin rekkamiehen vatsaa. Ja siis mun ystäväni, miehet sekä naiset, ei yleensä kyllä missään nimessä sanokaan mitään sellaista asiaa muuten kuin vaikka huolestuneeseen sävyyn, jos joku on yllättäen lihonut paljon lyhyessä ajassa. Ei toisen ruumis kuulu kenellekään muulle. Riippumatta sukupuolesta tai vaikkapa raskaudesta. Piste.

    VastaaPoista
  13. Jeh, mä oon ajatellut ainakin ulkoistaa osittain tuon kantamisjutun miehen harteille, siis kantoreppu/kantoliina/jonkun, kun oon kantanut Munaa nyt jo aika kauan, niin saa sit joku muukin kantaa :) Vaikka varmasti haluan tehdä sitä itsekin, kantojutut näyttää aika ihanilta.

    Miehillä näyttää tosiaan olevan ihan omia kehopaineitaan, juuri se kukkakeppiys vaikka. Ja sellainen vaikeasti hahmoteltava "miehekkyys" joka on ehkä vielä kapeampi kuin naisellisuus, tai sitä voi toteuttaa paljon vähäisemmin keinoin. Joku sellainen äijyys, voi hyi helvetti, äijyys on oikeasti ihan kamalaa :O

    Ihan viime aikoina on pitänyt tottua kehon kommentointiin. Se on ollut ihan ookoo, kun lähinnä mua pitkään vaivasi se, että raskaus ei näy. Nyt se tosiaan näkyy, ei jää paljon epäselvyyttä. Ja olen onneksi välttynyt klassikkokommentilta "oletko varma, että siellä on vain yksi" :D

    VastaaPoista
  14. Musta ihan paras äijyyden määritelmä oli se Anu Silfverbergin HS-kolumnin kuvailu miehistä, jotka kääntävät pään mukana aina koko ylävartaloa. Siinä on sopiva jäykkyyden määritelmä kyllä ihan kaikkeen oikeastaan! Mutta pointti oli kai se, ettei äijyys salli juuri mitään - eli kuinka haurasta se onkaan.

    Hugo Schwyzer kirjoittaa hyvin siitä, miten naisten ruumiin omistaminen sitä kommentoimalla ja alentamalla on juurikin tuon typerän juveniilinin äijäilyhengen ilmentymä. Miesten on laumaan sopiakseen (jotta eivät tulisi kiusatuksi) ruvettava ulkonäkökeskeiseen kommentointiin. Ei sillä lopulta ole väliä, onko isot vai pienet rinnat, vaan sillä, että isketään arkaan paikkaan kommentoimalla negatiivisesti jotain ruumiin erottuvaa piirrettä, jolle kantaja ei voi mitään. Toisin sanoen sekin on vain puhetta, jonka tarkoitus on varjella heitä itseään torjunnalta ennakoimalla - eli väittämällä, ettei kyseinen nainen olisi haluttava alkujaankaan, kenties just ja just kelvollinen.

    Mun mielestäni saunapuhtaus ulkonäköihanteena on vähän sama kuin hiihtolenkkinaaman ihanteeksi nostaminen - punakka, kiiltävä ja raukea. Se tuskin on totuus, mutta ehkä sillä yritetään kertoa ytimeltään, että "ei niin hoidetun näköinen nainen" näyttää puhujasta parhaalta. Ja kyllä mä voin muistia pinnistämättä muistaa nyt äkkiseltään kehuja kauneudesta ja erityisen kivoja lähestymisiä baarista juuri silloin, kun olen ollut liikkeellä kuukautisten vaivaamana villapaitaisena ja meikittömänä ryttynä. Ehkä useimmat miehet kokevat itse olevansa sellaisia, kun eivät "voi" meikata ja puunata ihan samalla tavalla, ja siksi hakeutuvat samanlaisen seuraan? :D Tämä ajatus teki minut jostain syystä kovin iloiseksi yhtäkkiä.

    Ja korneista ylistyksistä puhuttaessa: mielestäni raskaana olevat naiset ovat kauniita, eivät sisäisen hehkun tai mystisen magian, vaan sen kuperan kupolimahan vuoksi. Siinä on jotakin ihmeellistä, koko kroppa alkaa sen mukana näyttää niin tarkoituksenmukaiselta.

    VastaaPoista
  15. Äijyys on tosiaan hyvin hauras rakennelma ja perustuu usein käsittämättömän huonoitsetuntoiselle, jatkuvaa vakuuttelua ja pönkitystä vaativalle käytökselle. Äijä ei voi sillai relata lainkaan, kun sen pitää koko ajan todistaa äijyyttään ja tarkkailla, ettei mikään ele (esim rakkauden näyttäminen tai vilpitön hymy) vaan rapauta imagoa.

    Kun olen joskus erehtynyt väittelemään äijän kanssa jostain poliittisesta tai vastaavasta aiheesta (paska idea, en enää lähtisi moiseen), on minua piikitetty sanomalla "sua en panisi vaikka maksettaisiin". Se on jotenkin niin absurdia läppää ettei siitä edes loukkaannu, seksuaalisen haluttavuuden vetäminen johonkin väittelyyn. Luultavasti kyse on myös siitä, että koska olen nainen, äijä ei kehtaa lyödä (eri asia jos olisin sen tyttöystävä, tietty) vaan sohaisee paikkaan, josta naisen odotetaan loukkaantuvan.

    Ajatus itsestä luomukelpaavana on kyllä myös kiva. Kävin just värjäämässä ripset (ekaa kertaa elämässä) koska ajattelin, että voisin mennä tämän kesän meikittä kun käyn niin usein uimassakin. Ei kyllä ollut mikään kuningasidea värjätä näin harvoja ripsiä, taidan meikata jatkossakin...

    Musta raskausmahat on yleensä kauniita. Niissä on samaa kumpuilevaa viehätystä kuin rinnoissa. On tosi kivaa olla niin kartalla oman raskautensa ja naiseutensa kanssa, ettei tarvitse heittää sellaista "ällöttävä raskauden turvottava mamma"-läppää jota kuulee aivan yllättävistä suista, esimerkiksi feministeiltä. Sellaista "inhottaa muuttua maidontuotantovälineeksi". Siinä on jotain pohjimmiltaan misogyynistä, vähän kuten siinä, että julki-imetys (enkä nyt tarkoita koko tissin esittelyä vaan sellaista ihan normaalia diskreettiä imetystä) herättää kauheita kuvotuksen- ja kiusaannuksentunteita. Ehkä mä yhdistän raskaana olevan kehon ällöämisen jollain tavoin myös seksuaalisuuden kanssa solmussa olemiseen, että siinä pelätään sitä samaa lihallis-verellisyyttä ja paisumista ja tykytystä ja lopussa koittavaa hallinnan menetystä.

    VastaaPoista
  16. Pääsen tässä näköjään mainitsemaan kaikki lukemani blogit, mutta tuosta "panisin/en panisi" -asenteesta kirjoittaa Bitchy Jones melkoisen osuvasti blogissaan. Koska naisessa olennaisinta on aina hänen seksuaalinen haluttavuutensa, sillä se on hänen ainoa valuuttansa ja arvonsa mittari... Jes indiid.

    http://bitchyjones.wordpress.com/2009/05/14/the-angelina-factor/

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!