Ihana rakkauden juhla

Olin viikonloppuna häissä. Siviilivihkiminen tapahtui rantakalliolla ja häitä juhlittiin hilpeän mutkattomasti työväentalolla. Häälahjat pyydettiin ohjaamaan hyväntekeväisyysjärjestön tilille, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessäni (meillä oli matkatili) ja pohtimaan, voisiko nimiäisjuhlien lahjajutut delegoida kätevästi vaikka Suomen Pakolaisavun hyväksi. Tiedän kyllä, että kun sukuun tulee ensimmäinen tyttö, olisi vähän julmaa riistää tädeiltä mahdollisuus antaa jotain ihanan prinsessaista. Koska emme kuitenkaan kannata prinsessaideologiaa ja tavaraakin tuntuu tunkevan koko ajan joka tuutista, olisi ehkä kätevintä jos ihmisten halu antaa lahjoja kanavoitaisiin hyödyllisesti? Onhan kyllä niin, että tilille maksaminen ei oikeasti tunnu yhtään niin mukavalta kuin lahjan valitseminen ja paketointi (rakastan lahjojen antamista). Mutkikasta! Olemme parina vuonna antaneet suuren osan joululahjoista yhteishyvinä kehitysmaalahjoituksina ja viime jouluna asiasta tuli hiukan kuittailua (tilanteessa jossa spontaanisti huudahdin "apua" kun eteen tuotiin pari-kolme säkillistä joululahjoja minulta kysyttiin "no hävettääkö" ilmeisesti siksi, että on jonkun logiikan mukaan arvokkaampaa antaa lahjaksi jääkaappimagneettipeli kuin turvallinen synnytys hiv-positiiviselle äidille). Hävetti, ja samaan aikaan suututti oma häpeä siitä, että toimi mielestään oikein olemalla kuormittamatta ihmisiä turhanaikaisella tingeltangelilla (vaikka rakastaa tingeltangelin antamista) ja siksi pidettiin pihinä. Hassua, miten paljon traumoja lahja-asioihin liittyy!

Hääpaikan edessä oli kyltti "tervetuloa ihanaan rakkauden juhlaan!" Se oli sulhasen huumoria, mutta jutussa piili kyllä vissi totuus. Nyt vihitty pariskunta on ollut yhdessä jo seitsemisen vuotta ja he näyttävät vain kiinnittyvän toisiinsa yhä vahvemmin elämättä kuitenkaan symbioosissa (ei kai kukaan seitsemän vuoden jälkeen symbioosissa kyllä eläkään?). He molemmat ovat hyväntuulisia, hauskoja ja jotenkin yleisvaloisia ihmisiä, vaikuttavat suhtautuvan elämään ihanan mutkattomasti repimättä kaikesta paitaansa. Heitä katsellessani mietin, kuinka paljon toivoisin, että omasta lapsestani kasvaisi sosiaalisesti suvereeni ja avoin ihminen. En itsekään ole mikään sulkeutuja, mutta huomaan selvästi omaan kasvamiseeni kuuluneen erottautumisenhalun ja siitä seuranneen ylemmyydentunnon sekä iloisten ja sosiaalisten ihmisten pitämisen jotenkin typerinä ja pinnallisina päiväperhoina. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan positiivisuutta ja ystävällisyyttä ihmisistä ja sitä vieraammalta kyräily ja käpertyminen tuntuvat. En halua kasvattaa Munaa uskomaan, että hän on hiukkasen muita parempi ja siten aavistuksen ylä- (eli ulkopuolella) muita, vaikka tuollainen ajattelu on minulle ateistina ja lihaa syömättömänä ihan liikaa läsnä jatkuvasti. Sellainen "uh miten ihmiset ovat typeriä"-kela (olen kyllä oikeastikin sitä mieltä, että ihmiset ovat suhteellisen typeriä ja sokeita ainakin vaalituloksen perusteella: Haloo, Persut ja Kristilliset, aargh) velloo mielessäni tuon tuostakin ja sitten yritän muistuttaa itselleni, että hei, et sä Luppis itsekään mikään penaalin terävin kynä ole, et poikkeuksellisen älykäs etkä poikkeuksellisen kaunis etkä poikkeuksellisen hyvä, mutta silti ihan kiva tyyppi.

Samojen hääjuhlien tiimoilta juttelin äidin kanssa puhelimessa. Mainitsin sinkkuna pitkään viihtyneen ystävän alkaneen pikku hiljaa seurustella. Äiti, joka oli ilmeisesti jotenkin herkällä tuulella, liikuttui puhelimessa ja alkoi selittää "kuinka niin kaunis tyttö menikin ihan hukkaan sinkkuna" ja "kyllä kaikkien ihmisten pitäisi löytää rakkaus". Tunsin itseni roistoksi ärsyyntyessäni toisen liikutuksesta, mutta se, että kauniit ihmiset ansaitsisivat enemmän rakkautta (tämä ulkonäkö- ja naiseusteema on ollut yksi vuosikausien kantavia riitateemoja minun ja äidin välisissä skismoissa) ja puhe siitä, mitä "kaikki ihmiset tarvitsevat" saivat minut väittämään vastaan. Luojan kiitos onnistuin kerrankin ilmaisemaan itseäni niin diplomaattisesti, ettei riitaa tullut (riitamme lähtevät liikkeelle juuri tällaisista keskusteluista: en osaa olla väittämättä vastaan kuullessani jyrääviä yleistyksiä ja sitten olenkin jo varsinainen hirviö vähätellessäni toisen tunteita ja saan pyydellä anteeksi miljoona kertaa sekä sähköpostissa että suullisesti... jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa, siitä olisi minulle apua) ja sain selitettyä, että omasta mielestäni kaikkien ei tarvitse muuttaa avoliittoon ja tehdä vauveleita ja että tiedän monta onnellista sinkkua ja että onni ei asu kenenkään toisen taskussa. Joskus huomaan, että minun oletetaan tällaisena seurustelutaipuvaisena ja melko kotikeskeisenä ihmisenä olevan sitä mieltä, että oma elämäntapani olisi jotenkin ideaali. En todellakaan ajattele niin, se, että olen päätynyt elämässäni melko traditionaalisiin ratkaisuihin ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut muistakin vaihtoehdoista ja ettenkö itsekin olisi toivonut etenkin nuorempana olleeni vähemmän läheisriippuvainen ja kykenevämpi seisomaan omilla jaloillani... minua harmittaa edelleen hiukkasen, etten ole ikinä asunut yksin ulkomailla.

Parisuhdeorientoituneisuudestani huolimatta olen myös hiljattain (Facebook-testejä tehdessäni!) tajunnut, etten voi ruksittaa kyllä-kohtaa kysymyksestä "oletko romanttinen?" En ole, en nimittäin usko romanttisen parisuhderakkauden kaikenvoittavuuteen enkä kaikenkestävyyteen (toisaalta uskon kyllä OMAAN parisuhteeseeni hyvin vahvasti, en esimerkiksi ikinä epäile meidän eroavan). Romanttiset tarinat eivät uppoa minuun, ellei niillä ole todella morbidia sivusävyä ja elleivät ne pääty huonosti (tästä syystä eräs lempikirjoistani on Lolita ja lempielokuvista Katkera kuu). 90-luvulla esitetyssä kotimaisessa Vuoroin vieraissa -sarjassa perin juurin muiden liemissä muhinut pääpari päätyi viimeisessä jaksossa takaisin yhteen. Kun väitin ääneen jossain porukassa (90-luvulla elettiin vielä aikamoisessa yhtenäiskulttuurissa mitä tv-sarjoihin tulee: kaikki seurasivat kyseistä sarjaa joten siitä oli helppo keskustella) että pääparin uusonni ei taatusti tule olemaan kestävää, niin paljon kärhämää ja pettämiseen johtanutta painolastia heillä oli jo ennestään, saati sitten lukuisten sivusuhteiden jälkeen, minulle suutahdettiin moisesta kyynisyydestä. Suunnilleen sama tapahtui kun Sinkkuelämää -leffan jälkeen päivittelin ääneen sitä, miksi Miranda ja Steve vaivautuivat vielä yrittämään, olihan alusta asti selvää että nuo kaksi eivät sovi yhteen vaan parisuhde tulee aina sisältämään liikaa halua muuttaa toinen samanlaiseksi kuin itse, ja että he tulevat salettiin leffan jatko-osassa eroamaan ja luultavasti käymään läpi verisen huoltajuuskiistan. Ihmisillä, ehkä erikoisesti naisilla tuntuu olevan äärettömän vahva halu uskoa onnellisiin loppuihin.

Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmin alan itse kannattaa eroamista ratkaisuna parisuhdeongelmiin (etenkin jos suhteessa ei ole lapsia ja toisaalta erityisesti jos siinä on lapsia). Eroaminen on mielettömän rohkeaa, niin rohkeaa, etten voisi tuomita ihmistä, joka ei ikinä tule rohkaistumaan. Ja toisaalta, ihailen tavattomasti sitä, joka uskaltaa erota ja saa palkinnokseen jotain aivan uutta ja ihanaa. Kun taannoin pohdimme ystävän kanssa fraasia "nykyään pariskunnat luovuttavat aivan liian helposti" emme keksineet yhtään konkreettista esimerkkiä. Asia tuntuu olevan aivan päin vastoin, sinnitellään pitkäänkin yhdessä vaikka suhde on muuttunut kauan sitten välinpitämättömäksi tai riitaiseksi. Riuhtaisun aiheuttamaa kipua pelätään, ihan aiheellisesti. En ole läheisriippuvaisena mitenkään paras kommentoija tähän asiaan, pidän jossain määrin hyvänä tuurina sitä, että minulla on ollut pääosin pelkästään hyviä seurustelukokemuksia (ja kivuliain erokin tapahtui hyvässä "olemme kasvaneet erillemme"-yhteisymmärryksessä), olisin saattanut itse roikkua jonkunkin aikaa tuhoisassa suhteessa. Vaikka sitten toisaalta, alistuminen ja epävarmuudessa eläminen ovat minulle niin sietämättömiä tiloja, että olisin ehkä pontevoitunut jossain vaiheessa kunnon repäisyyn. Eräs viisas ystävä rohkaistui runsas vuosi sitten lähtemään kipeästä ja alistavasta parisuhteesta yritettyään ja typistettyään itseään ensin pitkään. Hän kulki aikansa yksin, suri ja vihasikin ensin, eheytyi hiljakseen, hoiti ja tutki itseään. Huomattuaan olevansa kunnolla jaloillaan ja vahva hän antoi itselleen tilaisuuden rakastua. Nyt hän elää onnellisena uudessa parisuhteessa (ja on vielä raskaanakin). Tuo ystävä on minulle jonkinlainen idoli itsetutkiskelun ja kasvamisen saralla, en voi kuin ihaillen kuunnella hänen varmaa ja oivaltavaa puhettaan. Minua onni on potkinut parisuhdejutuissa (tai no okei, otan kyllä itsekin onnistumisestani kredittiä: minua on lapsena rakastettu niin paljon, että uskon olevani rakastamisen arvoinen ja uskallan rakastaa itsekin... tai siis hmm, annan kredittiä vanhemmilleni tuosta. Ja toki itsellenikin, olen aina panostanut rakkauteen täysillä ja joskus taistellutkin ja huomannut, että jos omaan asiaansa uskoo, sen puolesta kannattaa todella tehdä työtä. Ja olen myös aina omalla kohdallani pitänyt itsestäänselvänä, että mikäli pitäisi valita työn ja perheen välillä, valitsisin perheen, onneksi ei tosin tarvitse valita) mutta kaikkia ei ole. Eikä parisuhteen noin ylipäätään tarvitse olla se paras vaihtoehto oman onnen kannalta. Onneksi nykyään eletään näin monimuotoista ja sallivaa aikaa! Naimisiin ei tarvitse mennä parikymppisenä nallin napsahdettua ja lopettaa opiskeluja ja pettyä elämässä. Lapsen saa tehdä yksin (jos on nainen, miehille se on vaikeampaa) tai olla kokonaan tekemättä. Oman elämän haltuunotto on jos ei helppoa niin ainakin mahdollista.