Muutama ajatus imetyksestä

Ostin viime perjantaina elämäni ensimmäiset imetysrintaliivit. Ne ovat oikeastaan ulospäin ihan tavalliset rintsikat (joskaan eivät mitkään supersuloiset, vaan ihan mustat ja pleinit) mutta nerokkaan pikku lukkosysteemin ansiosta kupin saa alas ja tissin esiin. Olisi kyllä kiva jos imetysrintaliivejä saisi värillisinä (jo mustia oli vaikea löytää) tai kuviollisina, mutta toisaalta en ole valmis maksamaan niistä ihan hurjia summia, nämäkin maksoivat kolmisen kymppiä. Ja äitiysalushousujahan ei saa mustana edes hypermarketista, koska odottavat äidit ovat puhdasmielisiä ja pukeutuvat sitä näyttääkseen vain valkoisiin tai puuterinvärisiin (yök) alusvaatteisiin.

Tietysti fiksuinta olisi ollut ehkä odottaa siihen asti, että vauva syntyy, mutta koska menetän kohtapuoleen kerrassaan loistavan, tietyn ketjun kauppoja koskevan ale-edun, tein hankinnan jo nyt. Sitäpaitsi tissini eivät VOI kasvaa tästä enää, sitten homma menee hankalaksi ja rintsikoita pitää alkaa metsästää netistä. Vaikka sitten toisaalta, kyllä isoja kokoja täytyy olla, imettävillä ja raskaana olevilla naisilla on usein aivan käsittämättömät melonit paitansa alla (omani ovat ihan samankokoiset kuin ennen raskautta, kiinteämmät vain).

Olen lukenut muutamista blogeista melko virittynyttä keskustelua julki-imetyksestä. Olen alun alkaen ajatellut, että julkinen imetys on hiukkasen ellottavaa ja että homma pitäisi hoitaa ihmisten katseilta suojassa. Huomaan tuossa ennen raskautta vallinneessa ajatusmallissani turvautuneeni kummalliseen olkinukkeen, johonkin myyttiseen hurmosmammaan, joka kaivaa sinisuonisen rintansa esiin niin ruokapöydässä kuin muuallakin välittämättä muista ja vaihtaa vielä mukulan vaipatkin kylässä keskellä hienoksi katettua juhlapöytää ja esittelee tuotoksia isäntäväelle. Olen kuitenkin tajunnut jo jonkin aikaa sitten, etten koskaan, siis kuuna kullanvalkeana ole tavannut kakkavaippojen nenän alle tyrkyttäjää tai äitiä, joka näyttelisi rintaansa kaikelle kansalle. Tuollaisia äitejä voi hyvinkin olla olemassa (jostainhan ne jutut kumpuavat), mutta luullakseni kyseessä on samanlainen vähemmistö kuin ne, jotka alkavat kertoa suolistovaivoistaan tai avanteistaan kun muut syövät. Toissapäivänä Kumpulan maauimalassa näin bikineissä imettävän äidin, eikä siinäkään tilanteessa, jossa rinta näkyi suurimmaksi osaksi (kuten se bikineissä aina näkyy), mutta nänni oli luonnollisesti vauvan suun peittämä, tullut lainkaan mieleen, että homma olisi jotenkin sopimatonta tai rivoa. Uimapaikoissa kun näkee sitä paljasta pintaa ihan riittämiin, esimerkiksi valtavia, vauvamahan näköisiä miehenvatsoja uimahousuista pullottaen, selluliittia, ryppyjä, leikkausarpia ja sen sellaista. Maidosta kiinteänterhakka rinta ei taatusti siinä joukossa erottunut kovin groteskina. Tein uimalassa itsekin vahinkopaljastuksen, kun uusi uimapukuni on mahan takia melko antava decolleteeltaan ja altaasta noustessa aivan erityisen antava. En edes jotenkin hämmentynyt, peitin vain nännin vesijuoksukengällä (se oli jotenkin näkymättömämpää kuin uikkarin kiskominen) eikä kukaan varmaan huomannut mitään.

Nykyään pidän julki-imetyskriittisten argumentteja melko hatarina. Ensiksikin tuo myyttisen viholliskuvan luominen: vaikka 95 prosenttia äideistä hoitaisi imettämisen diskreetisti, keskitytään siihen (imaginääriseen) viiteen prosenttiin, joka häiritsee kanssaihmisiään ylpeilemällä äitiydellään, rinnoillaan ja vauvallaan ja saa ihmiset kiusaantumaan. Ja herättää heissä seksuaalisia ajatuksia. On ihan totta, että rinnat ovat seksuaalisia ja niiden näkyminen katukuvassa (esimerkiksi mainosten muodossa) viittaa yleensä erotiikkaan elikkä hedelmällisyyteen. On jotenkin jännää, että yhdyntään viittaava rintojen esittäminen on paljon sallitumpaa kuin rintojen varsinaisen käyttötarkoituksen, yhdynnän seuraamuksen hengissäpitämisen näyttäminen. Ehkä joitakuita jotenkin ahdistaa äitiyden yhdistyminen seksuaalisiin ajatuksiin? Mikä on oikeastaan tosi hassua, kyse on kuitenkin viime kädessä melko samasta asiasta. Useimmat lapset ovat saaneet alkunsa kahden aikuisen välisen seksielämän tuloksena ja kuten todettua, raskausaikana naiset haluavat usein entistäkin enemmän seksiä. Ja vauva syntyy useimmiten naisen sukuelimen kautta. Mikseivät rinnat siis voi olla samanaikaisesti ruuan lähde vauvalle ja seksuaaliset naiselle ja tämän kumppanille? Rintakeskustelussa tunnutaan usein sulkevan pois toinen vaihtoehto. On myös ihan hassua lyödä julki-imetyksen puolestapuhujia samanaikaisesti hihhulifeministin ja hurmosmamman leimalla, ainakin omassa merkitysavaruudessani nuo kaksi viholliskuvaa ovat todella kaukana toisistaan (ja harvinaisuudessaankin samaa liito-oravaluokkaa). Mammakeskusteluja seuratessa tulee muutenkin usein tunne, että merkittävä osa argumenteista on aivan paskoja ja ettei ole ihme, ettei ihmiskunta osaa elää sovussa keskenään noin globaalimmassakaan mittakaavassa. Viettävät pinnat, olkinuket, hysteeriset vastakkainasettelut ja kehäpäätelmät jylläävät. Se on jotenkin surullista. Kaipaisin itse edelleen, muutamista raskaana olevista ystävistä huolimatta jonkinlaista hyväntahtoista vanhemmuutta käsittelevää nettipaikkaa, jossa ei niputeta eikä aleta huutaa ja solvata nimimerkin suojista.

Myös kehoitus imettää vessassa paljastaa lähinnä kai sen, että asiaa ei ole mietitty nyt aivan loppuun saakka. Useimmissa julkisissa paikoissa vessatilat ovat paitsi ahtaita, myös enemmän tai vähemmän tuoksahtelevia eivätkä imetykseen alun alkaenkaan tarkoituksenmukaisia. Puistonpenkillä imettäminen tuntuu vaihtoehtona paljon vähemmän häiritsevältä kuin se, että pitäisi eriötä varattuna parikymmentä minuuttia putkeen. Sama koskee "etukäteen lypsämistä", en ole vielä mikään imetysasiantuntija, mutta olen useammaltakin äidiltä kuullut, että pullosta ruokkiminen heikentää vauvan kiinnostusta rinnasta imemiseen. Ja tuntuu jotenkin ihan turhanaikaiselta lypsää luonnonpakkauksesta ensin eväs pulloon ja siirtää se siitä lapsen suuhun. Vähän kuin pilkkoisi banaanin, survoisi sen jääpalamuotteihin ja kumoaisi palat lautaselle ja söisi vasta sitten (tuo idea kuulostaa oikeastaan aika hauskalta, etenkin jos käyttäisi kissan muotoisia jääpalamuotteja... tosin banaani tuppaa mustumaan nopeasti).

Eri asia on, jos nainen ei halua imettää muiden nähden. Tämäkin pitää sallia ilman ihmettelyjä tai mutinoita tai kommentointia. Ylipäätään se, että imetykseen otetaan hirveästi kantaa imettäjän kuullen, tuntuu aika iholletulevalta. Minäkään en vielä tiedä, miltä imetys alkaa tuntua. Voihan olla, että en halua imettää julkisesti tai että pidän koko hommasta niin vähän, että yritän päästä siitä eroon muutamassa kuukaudessa. Tai sitten haluan imettää pitkään. Ei voi tietää.

Imetys kyllä mietityttää minua ajoittain muutenkin, tai oikeastaan se, miten imetys alkaa sujua. Koska pidän omalla kohdallani aivan turhanaikaisena haihatteluna lähteä oletuksesta, että mikään elämässäni sujuisi leikiten tai tuosta vaan (tämä on minusta ihan terve asenne, en esimerkiksi ikinä ennen raskaaksi tuloa visualisoinut meitä L:n kanssa vauvaperheenä, saati että olisin ostellut jotain vauvanvaatteita: on ihan turhaa kiduttaa itseään mielikuvilla, jotka eivät välttämättä ikinä toteudu), en suhtaudu imetyksenkään onnistumiseen itsestäänselvyytenä. Hesarin yleisönosastopalstalla on käyty väljähköä imetysopastuskeskustelua, jossa joku imetysohjaukseen pettynyt esitti, että suomalainen imetysvalmennus on pohjimmiltaan imetyskielteistä ja keinoruokintaan kannustavaa. En ihan ymmärtänyt tuota juttua, kun ainakin kaikki omaksumani tieto näistä ruokinta-asioista painottaa imetyksen terveellisyyttä ja tärkeyttä, mutta tekee sen kuitenkin syyllistämättä todeten, että lapsi kasvaa kyllä korvikkeellakin. Luultavasti oli niin, että kirjoittaja projisoi näkemykseensä omaa pettymystään imetyksen epäonnistumiseen ja penäsi pohjimmiltaan konkreettisempaa otetta imetysvalmennukseen. Tajusin tuon lukiessani seuraavan yleisönosastokirjoituksen, jossa tuoreehko isä totesi erittäin fiksusti, että imetyksen terveysvaikutusten luetteleminen EI auta imetysvaikeuksissa kimpuroivaa äitiä vaan ainoastaan pahentaa tilannetta lisäämällä syyllisyyttä. Parasta imetysvalmennusta on opastaa maanläheisesti, miten homma tapahtuu. Toivottavasti saan itse tuollaista konkreettista opastusta, en nimittäin usko luonnon tikanpoika-ajavuuteen tässä jutussa omalla kohdallani.

Ehkä tässä kaikessa eniten askarruttaa aggressiivisuus. Miksi imetys herättää niin voimakkaita tunteita vieläpä aivan tuntemattomiin kohdistettuna? Miksi liian pitkästä tai liian lyhyestä tai onnistumattomasta tai julkisesta imetyksestä halutaan syyllistää äitejä? Luulisi jotenkin, että sitä on vauvan kanssa aivan riittävän hämillään jo muutenkin, ilman vihaisia katseita tai kommentteja. Luulen, että olen itse aika herkillä synnytyksen jälkeen, hormonit dyykkaavat aika dramaattisesti, takana on fyysisesti erittäin tuskallinen (mitä luultavimmin) kokemus, univelkaa ja muuta, ehkä pelkoa ja hätääkin. Siinä tilassa on erityisen altis pahastumaan pienestäkin. Olen vähän pohdiskellut sellaistakin asiaa, että haluankohan ketään vierailemaan synnytyslaitokselle? Ja pelännyt hiukan etukäteen mahdollisia loukkaantumisia, mikäli päätän, etten halua. Omat vanhempani toki tulevat, mutta raja saattaa kulkea siinä. Tai sitten saattaa olla, että pulputan hereillä äitihormonien vallassa, olen hyperaktiivinen ja haluan kaikki mahdolliset tutut tervehtimään ja viihdyttämään. Ei voi tietää, sitäkään.