Lomalainen

Olen nyt ollut äitiyslomalla viikon. Työsuhteeni loppui kuun vaihteessa, joten äitiyslomaa on viisi viikkoa normaalin neljän asemesta. Suunnittelin ilmoittautuvani viikoksi työttömäksi, mutta homma ei karensseineen olisi poikinut minulle lisärahaa (olen muutenkin vähän huono sumplimaan tämmöisiä) joten unohdin koko jutun. Tuntuu, kuin olisin ihan tavallisella kesälomalla. Olemme käyneet ulkona syömässä, Tallinnassa ja pikkumökillä sekä Hämeessä ystävien mökillä. Olen käynyt uimassa ja nähnyt ihmisiä. Olo on melko tasainen, luulin aidosti olevani paljon enemmän paskana työn loppumisesta, mutta en esimerkiksi ole itkenyt sen asian tiimoilta kertaakaan. On kuin olisin toistaiseksi sulkenut nuo kaksi ja puoli vuotta pahvilaatikkoon ja vedellyt teippiä yltympäriinsä. Siis, että tulen kyllä palaamaan tuohon juttuun ja ehkä jopa kyseiseen työpaikkaan, mutta juuri nyt en jaksa miettiä koko duunia. Pidin tosiaan työstäni, sen monotonisuudesta ja omista puutteistani huolimatta, pidin tiimimme ihmisistä ja yleisestä hengestä. Työkaverini järjestivät minulle aivan ihanat läksiäiset, niin lämpimät ja hauskat ja iloiset ja vannottivat minua tulemaan usein käymään. On ilahduttavaa tajuta solmineensa työpaikallaan ihan aitoja ystävyyssuhteita, sellaisia joita tulee vaalimaan myöhemminkin.

Nyt käynnissä on massiivinen siivousoperaatio. Koska en voi kanniskella painavia juttuja ja L on töissä, ovat vanhempani ystävällisesti tulleet tänne avuksi. Lattiat on pesty perusteellisesti, roskiskaappi on jynssätty, sänky imuroitu rakenteita myöten. Runsaskirjaiseen ja –mattoiseen kotiin kertyy kahdessa vuodessa hirvittävä määrä pölyä, emme kumpikaan ole siivoajina sitä pedanteinta sorttia, usein imurointikin jää pintasilaukseksi. Vaikka näissä suuroperaatioissa toivoisin olevani vähän siistimpi ihminen, olen toisaalta tyytyväinen pintapuoliseen ja puutteet sietävään siivoustapaani. Tunnen sikalassa eläviä perfektionisteja, jotka juuri perfektionisminsa takia välttävät kodinhuoltotoimenpiteitä, tulisihan niistä heti kättelyssä todella suureellisia operaatioita verhonpesuineen ja kaakelinsaumojen jynssäyksineen.

Siivoustoimien ohessa avasin kissan pahasti rapsiman ja melko lailla lytistyneen itämaisen, nahasta tehdyn jalkapallin vetoketjun tutkaillakseni sen sisältöä. Pallin sisältä löytyi monta banderollia, joissa luki jotain rasismin vastustamisesta, itsehallinnollisesta toiminnasta ja globalisaatiosta. Olen luultavasti osallistunut niiden tekemiseen tai sitten ne ovat kulkeutuneet minulle aktivistieksäni kautta. Bandisten ohella pallintäyteeksi oli sullottu parikymppisenä käyttämiäni vaatteita, kuten ihana, maanläheisin värein sävytetty hippimekko, joka on minulle rinnasta liian ahdas mutta voisi sopia raskaana olevalle ystävälle (mekko on klassista intianbasaari-empirevyötärölinjaa) ja teryleeninen ruskea seventies-bleiseri psykedeelisin napein. Myös ensimmäisen oman kotini verho, marimekkomainen ruskea-oranssi-keltainen kukkajuttu oli rutattu palliin. Verho on siinä määrin räikeä, että taidan laittaa sen itsepalvelukirppikselle. Tätä kirjoittaessani tajusin, että pallin sisältö voisi aivan hyvin olla kymmenen vuoden sijaan myös neljänkymmenen vuoden takaa, sen sisältämät vaatteet, kuosit ja banderollit ovat ihan ehtaa 60-lukua. Ehkä vähän huolestuttavaa, mutta enimmäkseen huvittavaa.

Olo on yleisesti ottaen odottava. Laskettuun aikaan on runsas kuukausi ja sisäreidet tuntuvat siltä, kuin olisi harrastanut aktiivisesti villiä viidakkoseksiä. Mitään supistuksia tai sellaisia minulla ei ole ja nyt intuitioni (joka on usein väärässä) sanookin, että Muna tulee menemään yliaikaiseksi. Olisi tietysti hauskaa, jos näin ei kävisi, mutta eipä siihen voi hirveästi vaikuttaa. Kestovaippa-asiat aiheuttavat aaltomaista stressiä, jotenkin pelkään, että tunaroin niiden kanssa tosi reippaasti, vaikka sitten toisaalta, kyllähän niitä kaikki kai oppivat käyttämään. Vaunut, pienet ja kirsikanpunaiset on tilattu. Kantoliinajuttujakin pitäisi miettiä, olen ilokseni huomannut, että niitä saa renkailla ja pusseina ja vaikka minä. Kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut, luottamukseni omaan kykyyni solmia pitkänomaisesta kankaanpalasta yhtään mitään kestävää ja järkevää on hyvin hatara. Ja ajatus kymmenmetrisen kantoliinan sompailusta tuulisella kadulla tuntuu tosi kuumottavalta. Kaikkein omituisintahan tässä kaikessa on kyllä se, etten yhtään tiedä, kuka kohdussani asuu. Paljon se myllertää (silloin kun ei lepää) ja on tiettävästi tyttö, mutta muu onkin sitten aika hämärän peitossa, toistaiseksi.