Voi pahoin –lehti, kymmenen senttiä

Tähän alkuun: alla oleva kirjoitus on aloitettu jo viime viikolla, mutta koska ilmat ovat olleet hyvät, olen pyrkinyt minimoimaan koneella olon ja sitä mukaa bloginkin kirjoittelun. Kutka tehdä ja nähdä ja elää on edelleen vahva, olen pikemminkin semistressaantunut lomalla kuin rela möllöttäjä, mutta tänään on pilvistä ja ajattelin ehkä viettää kotipäivää ja siivota.

Eilisen kirpparipiipahduksen saldona tuli matkalukemiseksi hankittu Voi hyvin –lehti parin vuoden takaa. En ole vieläkään tottunut kanniskelemaan kirjaa laukussa, kun työmatka oli kävelymatka ja ratikkareissut satunnaisia. Nyt mökillä rampatessa metroa tulee käytettyä ahkerasti, ja muutenkin julkisia, alan nimittäin olla jo siinä määrin mahakas, että pidemmillä kävelyreissuilla häpyluutani (tai mikä siellä nyt onkaan, joku kova) alkaa vasaroida oikein kunnolla. Toisaalta näin ei kyllä tapahdu aina, esimerkiksi Tallinnassa kävelimme paljon kuumasta päivästä huolimatta. Tallinna on kyllä niin ihana ja kummallinen, että valepissahädänkin kykenee ajoittain sivuuttamaan.

Lehti maksoi kymmenen senttiä, juuri sopivasti hiukan rasittavalle enkelienergia-julkaisulle. Olen hassusti ujunut näihin kasvissyönti- ja ekokuvioihin juuri hörhöjuttujen kautta vaikka olin jo varhaisteininä vakaasti skeptikko (kaksi parasta ystävääni uskoivat vakaasti kaikkeen yliluonnolliseen, toinen ufoihin ja parapsykologiaan, toinen siihen, että Jeesus-taulu tuijotti häntä iltaisin sekä myös kykyynsä ennustaa tulevia asioita ja minä toimin näille kahdelle tuulentupalaiselle jonkinlaisena vastakappaleena). 90-luvun alussa tietoa kasvissyönnistä ja luonnonkosmetiikasta sai juuri vaihtoehtohoitojuttujen kautta. Raamattuni oli pitkään Marikka Burtonin Luonnonkaunis nainen, tai siis lähinnä ne kasveillahoitamisjutut ja mehupaastot. Keräsin mesiangervoa ja tein piharatamosta naamioita, lentomatkalla Lontooseen tein naamaa rentouttavia jumppaliikkeitä ja join paljon vettä. Ihan hyviä harrasteita teinille, vaikka jatkuva, piinallinen itsetarkkailu ja metelin pitäminen kaikesta suuhunpantavasta toimivat hyvänä polttoaineena syömishäiriöille ja tuntuivat jo silloin jotenkin oudon käpertyneiltä. En saanut ruvettua kasvissyöjäksi terveyssyistä, vasta tehotuotannosta ahdistuminen ajoi minut siihen lukiossa.

Voi hyvin –lehdessä on yleislinjana sellainen naistenlehden syväluotaava henkilökuva –tyyppinen sävy, jossa keski-ikäiset naiset paljastavat eläneensä ennen aivan väärin (tehden liikaa töitä ja syöden valkoisia vehnäjauhoja) ja löytäneensä nyttemmin valon tantraseksin, speltin ja Hildegard von Bingeniläisen kautta. Olemme joskus Lumiksen kanssa ideoineet tummasävyistä ja ylen kliinisesti taitettua, Voi Pahoin –nimistä parodiaa, jossa entinen batiikkivärjääjä, nykyinen pörssimeklari kertoo, kuinka ”ennen vaadin itseltäni aivan liian vähän, hemmottelin itseäni ja tuhlasin aikaa metsässä vetelehtimiseen, nyt olen oivaltanut, mikä elämässä on tärkeää, nimittäin maine, kunnia ja vitun iso palkkapussi”. Symppaan tietenkin kaikkea downsiftingiä ja itsen kuuntelua ja terveellistä ravintoa, Voi Hyvinissä hämää eniten sellainen hämärä tonttuhengellisyys ja se itsekeskeisyys, jota tiukka elävällä ravinnolla eläminen ja suunnilleen kaikesta tavallisesta kieltäytyminen vaatii.

Lehdessä oltiin haastateltu jotakuta suolistospesialistia, joka kertoi kyttäävänsä ruokakaupassa ihmisten ostoskoreja ja haluavansa hiukan ”kopauttaa” niitä, jotka ostavat maustettuja jugurtteja, vaaleaa leipää ja muuta yhtä demonista. Suolistonaisella oli paljon pointseja: suoliston hyvinvointi heijastuu koko kehoon ja sitä kautta mieleen ja se, mitä sinne päivittäin tunkee muhimaan, on erittäin merkityksellistä. Minua kuitenkin ärsytti tuo hinku ojentaa väärin eläviä ihmisiä. Eihän kaikille tule suolisto-oireita rasvattomasta, osin keinomakeutetusta vaniljajogurtista (esimerkiksi minulle ei tule, päin vastoin, rakastan k.o. jugurttia, siinä on vain 45 kaloria per sata grammaa ja silti se on törkeän hyvää) ja vaikka tulisikin, he eivät ehkä siitä huolimatta ole valmiit uskomaan naista, joka tulee kesken arkiostosten urputtamaan vääristä elintavoista. Ja vaikka uskoisivatkin, kuinka moni ottaisi pyytämättä saadun neuvon kiitollisena vastaan sen sijaan, että kokisi automaattisesti vastustushalua? En minä ainakaan. Olen nimittäin itse melko ärtymisherkkä sormi pydessä annetuille neuvoille, joita etenkin tässä raskausaikana on sadellut (kuten, että raskaana ollessa EI SAA UIDA, koska ”lapsivesi menee ja homma on sitten sillä selvä”) . Vesijuostessa olen jo pariinkin kertaan saanut tuntemattomalta vastaanjuoksijalta kommenttia vesijuoksuvyöstäni, joka killuu nykyhabitukseni takia tuolla niskan tienovilla. Olen ystävällisesti ja kärsivällisesti kertonut kommentoijille, että raskauden takia en saa vyötä alemmaksi, vaan se on pakko sitoa heti rintojen alle. Samalla olen tuntenut melkeinpä huonoa omatuntoa siitä, että ikäänkuin nolaan neuvojan tarjoamalla loogisen selityksen, olettaisin nimittäin, että neuvojaa tyydyttäisi parhaiten vuolas kiittely ja pahoittelu yhdistettynä nopeaan vyönasennon korjaamiseen. Nyt alan kuitenkin olla siinä määrin kypsä hyväätarkoittaviin vinkkauksiin, että aion ehkä opetella hepreankielisen sanan, joka tarkoittaa ”pyytämättä neuvojaa” ja vastata seuraavalle kryptisesti tuolla sanalla. Itseni tuntien en kuitenkaan oikeasti tule ikinä kehtaamaan tuollaista, mutta voihan sitä visoida.

Pyytämättä neuvomisessa minua häiritsee ehkä eniten se, että olen itsekin pohjimmiltani aivan tolkuttoman himokas antamaan ihmisille elämänneuvoja. Oma neuvomisentarpeeni ei vain manifestoidu ruokavalion kyttäämisenä tai muuna pohjimmiltaan melko harmittomana ja helposti naurulla kuitattavana, vaan haluaisin laukoa sellaisia juttuja kuin ”jätä se ihminen, tuo ei tee sinulle hyvää” tai ”mene jo sinne terapiaan”. Tiedostan, että mikäli lähtisin neuvomaan ihmisiä heidän isoissa elämänvalinnoissaan, puuttuisin todella perustavanlaatuisella tavalla paitsi heidän elämäänsä, myös perustemperamenttiinsa. Osoittaisin näin, etten hyväksy heitä sellaisenaan vaan odotan heidän toimivan itseni tavoin. Siksi olen kitkenyt itsestäni halun kommentoida monia asioita, tiedän nimittäin omakohtaisesti, kuinka pahalta tuntuu, kun isoja ratkaisuja tai ajautumisia arvostellaan. Ja että ne ovat usein melko hyödyttömiä, ne neuvot. Ihmisten on annettava elää tavalla, joka on omasta näkökulmasta väärä. Onhan tästä poikkeuksia, parisuhdeväkivalta esimerkiksi, silloin on jonkinlainen velvollisuus yrittää auttaa uhria.

Odotan tässä spanakopitan (valkoisia venhäjauhoja!) valmistumista. Sulatimme pakastimen ja koska filotaikina ei mahtunut minnekään, päätimme käyttää sen. Pakastin kiiltelee tyhjänä ja odottavana, kohta sitä alkavat täyttää vadelmat ja herukat. Yllätysrehottava siperiankarhunvatukkakin tuottaa jo marjaa, mutta luulen, että pistelemme ne suorilta. Omenia tulee valtavasti, luumujakin mukavasti. Dodolta saamani yksittäinen härkäpapu puskee jo palkoa, sen elinvoima on hämmentävä. Kurpitsat ilmeisesti säikähtivät kesäkuun halloja, ne kasvavat hyvin säästeliäästi ja jotenkin ylen nöyrinä. Yksi orastava kesäkurpitsa on sentään havaittu, mutta sen ainokaisuuden takia emme taida raskia korjata sitä sormenpituisena, vaikka alun alkaen suunnittelimme syövämme zuccinit tänä kesänä toscanalaisittain, pikkuisina ja maukkaina.