Muisto Pariisista

Katselin tuossa taannoin mökillä vhs-nauhalta Amelien. Vhs- ja televisioaikoina sitä tuli nauhoiteltua kaikkea, meillä on tallessa videoita varmaan 90-luvun alusta asti, esimerkiksi eräs nauha, jolla on sekä Lumikuningatar (jota jumaloin esiteininä sen taikamaailman takia) ja Kalliolle kukkulalle –niminen televisioelokuva, joka kertoo taistolaisten kesälukioleiristä elokuisessa saaressa. Tuota jälkimmäistä katselin yläasteella, kun aloin kiinnostua sekä leveälahkeisista housuista että politiikasta, leffassahan pannaan stallareita halvalla, mutta ehdin silti ihastua nostattaviin yhteisrallatuksiin ja siihen parinvaihtosutinaan, jota seitsentoistakesäiset harrastavat päästessään pois syntykodista. Yksi video-ikisuosikkini on Niskavuori, 80-luvun alun filmatisointi jossa Satu Silvo on hehkeä opettajatar ja Esko Salminen nuori ja seksikäs Niskavuoren Aarne. Kuvausajankohdan takia leffassa näytetään tositoimiakin aika estottomasti ja pääparin kemia on sähköistä. Ja aviottomia lapsia syntyy, ei-toivotut tai ainakin ei-sallitut raskaudet vaivaavat kaikkia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Martta uhkailee pehtoorille lasta odottaessaan abortilla (varmasti 20-luvun maaseudullakin oli näitä enkelintekijöitä, taitaa olla yksi maailman vanhimmista ammateista), mutta vanhaemäntä kieltää Marttaa uhmaamasta ”Jumalan ja ihmisten lakia”. Lopulta Martta saadaan naitetuksi tohtorille, joka ilmeisesti mukisematta korjaa vieraan miehen jäljet, tuleehan Martan mukana tukku rahaa. Niskavuorien melodraama ja kerta toisensa jälkeen toistuva kielletyn rakkauden teema viehättävät minua, erityisesti Loviisa Niskavuori on äärettömän kiehtova hahmo. Matriarkka ja aikamoinen despoottikin, mutta pohjimmiltaan lämmin ja huumorintajuinen. Loviisa on joutunut pettymään rakkaudessa kuten monet muutkin Niskavuoren naiset, joutunut kantamaan talon asiat harteillaan kun mies on vonkunut toisen naisen perään.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa Ameliesta ja sen herättämästä muistosta. Olen nähnyt Amelien useita kertoja, se on monella tapaa aivan hurmaava elokuva. Rakastan sen punasävyistä, epärealistisen koristeellista ja kliseistä Pariisi-maailmaa, alkusyksyn lämmintä valoa ja kierteleviä portaikkoja. Missään ei näy rumia taloja eikä liikenneruuhkia vaan kaikki on haitarimusiikin säestämää Montmartrea. Amelien koti on lumoava, sisustaisin sellaisen tummanpunaisen pesän itselleni jos asuisin yksin (Amelie asuu aika hulppeasti ollakseen parikymppinen tarjoilija). Puhumattakaan nyt Ameliesta itsestään, kaakaonappisilmistä, veikeästä hymystä ja liikuttavista tikkusääristä läskipohjakenkien yläpuolella. Amelie on söpöisyydessään myös hyvin raivostuttava hahmo, varsinainen veikistelijä. Olen aina inhonnut intuitiivisesti Audrey Hepburnin teennäistä päänkääntelyä ja Aurey Tautoulla on paljon samoja maneereita. Myös Amelien tapa puuttua lähimmäistensä elämään on melko häiriintynyttä, mustasukkaisen asiakkaan parittamisesta luulosairaalle tupakkatiskin myyjälle ei seuraa kuin lisää mustasukkaisuutta, vittumaisen hedelmäkauppiaan kotiin livahtaminen alkaa mennä jo rikollisen puolelle (vaikka onkin hauskaa, etenkin ne liian pienet reinotohvelit, minulle on nimittäin tehty sama asia, joku on käynyt vaihtamassa kaikki kenkäni numeroa pienemmiksi ja saatan käyttää enää säädettäviä ecco-sandaaleita, heh heh). Pidän Ameliessa melkeinpä eniten niistä muutaman sekunnin pätkistä, joissa näytetään, mistä kukin henkilöistä pitää. Lentoemäntä pitää kissankupin kalahduksesta laattalattialla ja lentoemännän kissa pitää lasten iltasatujen kuuntelemisesta. Ja joku, en muista kuka, pitää ihan samasta jutusta kuin minäkin, käden työntämisestä kuivattujen papujen sekaan (haluaisin aina tehdä sitä Punnitse ja Säästässä, mutta en tietenkään kehtaa). Paitsi että vielä enemmän pidän oasis-sienen puristelusta.

Elokuvan alussa Amelie löytää sattumalta asuntonsa kylpyhuoneen seinässä olevasta aukosta 50-luvun peltirasian täynnä Tour de France –aiheista fanikrääsää. Rasia kuuluu asunnossa asunelle keski-ikäiselle, surullisen oloiselle miehelle (joka pitää broilerin murtamisesta käsin, homma josta minäkin pitäisin, ellen pitäisi broilerien kasvatusta harvinaisen julmana ja sadistisena. Itse broileri oli ihan jumalattoman hyvää, silloin kun sitä vielä söi). Amelie juonittelee rasian takaisin omistajalleen ja seurailee sivummalta liikuttunutta reaktiota (elokuvan lopussa nähdään, kuinka mies tapaa ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa sovittuaan riitansa tyttärensä kanssa, eli rasian löytämisellä on kauaskantoiset seuraukset) ja saa tästä tapahtumasta kimmokkeen alkaa auttaa ihmisiä heidän sitä tietämättään.

Amelien taika-Pariisissa maasta löytyy valokuva-albumeita ja litteitä leipäkiviä, mutta löytyipä ihan oikeastakin Pariisista kerran varsinainen aarre. Olin viidentoista, äidin kanssa syksyisellä kaupunkilomalla, ensimmäistä ja ainoaa kertaa Pariisissa. Asuimme keskustan tuntumassa, sivukujan pienessä, rauhallisessa ja keskitasoisessa hotellissa, jossa aamiaiseksi tarjoiltiin croissantteja, maitokahvia ja erilaisia marmeladeja. Vietimme aina koko päivän kaupungilla ja lepäsimme illalla, joskus tunnelman kiristyessä äiti otti pari lasillista ja minä tyynnyin hipelöimällä raskaita, afrikkalaisia kivihelmiä, jotka löysimme ensimmäisenä päivänä suurelta kirpputorilta. Olin tuolloin varsin shoppailukeskeinen, etenkin kun oltiin tultu tylsästä pikkukaupungista metropoliin, jossa kukaan ei tuijottanut punaista 50-luvun takkia ja kirjottua hametta. Sain Pariisista hippikirjaillun lammasturkin, jota en oikeastaan koskaan ehtinyt käyttää, koska se oli valtavan paksu ja kuuma ja jo valmiiksi hiukan liian pieni (olin 15-vuotiaana laihimmillani, ehkä vuoden ajan tilassa, jota voisi kuvailla hoikanpuoleiseksi) ja sitten myöhemmin yhä selkeämmin turkis, käytettynäkin tehty kuolleesta eläimestä. Turkki myytiin johonkin käytettyjen vaatteiden liikkeeseen Suomessa.

Se aarre? No, eräänä aamuna olimme lähdössä ryhmäbussilla Versaillesiin, kun huomasin keskellä autotietä valkoisen, narulla kurotun kangaspussin ja osittain levinneen sisällön asvaltilla. En ehtinyt perehtyä pussiin sen paremmin, mutta se pyöri mielessäni koko päivän. Illalla, tullessamme takaisin hotelliin, oli pussi edelleen autotiellä, osa sisällöstä autonpyörien murskaamana. Otin pussin ja vein sen hotellihuoneeseen. Pussin sisältä paljastui hämmästyttävä kokoelma erilaisia simpukoita: putkimaisia, pitkänomaisia, helmiäissimpukoita, klassisia shell-simpukoita, täplikkäitä, valkoisia, violetteja ja piikikkäitä simpukoita. Pussin pohjalta löytyi vielä pienenpieni, soikea peltirasia, jonka kannessa luki ”Punaises” ja jonka sisus oli täynnä sentin mittaisia miniatyyrisimpukoita. Peltirasiassa oli nimestä päätellen ollut nastoja tai sitten levysoittimen neuloja, se on nastarasiaksikin harvinaisen pieni. Rasia on vanha, varmaan 20-luvulta ja sisäpuolelta aivan ruosteessa. Olin teini-ikäisenä aivan erityisen ihastunut kaikkiin luonnonesineisiin: simpukoihin, pyöreisiin kiviin ja eksoottisiin käpyihin ja siemenkotiin, niitä tuli haalittua joka ikiseltä ulkomaanmatkalta (minulla on niitä vieläkin melko paljon, etenkin simpukoita). Oli hauskaa löytää kaupunkilomalta noin eksoottinen simpukka-aarre. En lainkaan osaa sanoa, miten simpukkapussi oli joutunut keskelle syrjäkatua. Ehkä se oli pudonnut joltain lapselta, aamulla oli tullut kiire kouluun, äiti oli reuhtonut käsivarresta autoon, myöhässä ja vihaisena? Ehkä äiti oli ollut niin vihainen, että oli jopa paiskannut lapsen simpukkakokoelman kadulle? Toisaalta, katu oli hotellikatu eikä pussia oltu korjattu illan tullen pois, mikä olisi varmaan tapahtunut, jos lapsi olisi tullut koulusta takaisin kotiin. Valitettavasti pussissa ei ollut sen erikoisempia tuntomerkkejä, tietysti nyt nettiaikana voisin ottaa valokuvan Punaises-rasiasta ja laittaa sen nettiin ja kysellä omistajaa. Pussin simpukoita olen ripotellut ympäriinsä, niitä on kukkaruukkujen juurella ja vuosien varrella joitakuita on siirtynyt osaksi erilaisia askartelu-installaatioita. En tarkalleen enää muista, mitkä simpukoistani ovat siitä pariisilaisesta pussista, kaikkein konkreettisin muisto tuosta löydöstä on pikkuinen Punaises-rasia, jota pitelen nytkin kädessäni.