Kaksi viikkoa kotona

Teksturissani (kyllä, teksturissa, minulla on nyt ihana pieni minimäkki, kirjaa pienempi tietokone joka ei edes hurise ja joka on tosi eko) on blogitekstin alku liittyen etuoikeutettuuteen ja itsetuntoon. En jaksa kuitenkaan jatkaa kirjoitusta, koska tämä elämä nyt on vielä aika palasista koostuvaa, joka hetki pitää olla valmis hyppäämään koneelta antamaan tissiä tai vaihtamaan vaippaa tai viihdyttämään. Mikä on erittäin jees, tätä sen odotinkin olevan. Harjoittelimme Munan kanssa kaksistaan oloa isän viettäessä varpajaisia. Touhu sujui melko mukavasti, vaikka yöunet jäivät taas melko mosaiikkisiksi. Osaan kyllä nykyään nukahtaa aika nopeasti, en enää hyppää jatkuvasti vauvansängyn ääressä tarkkailemassa, hengittääkö se vielä (teen tätä kyllä siltikin melko usein).

Muna on mitä vauvamaisin vauva: se pissaa ja kakkaa, öhisee, tuhisee ja kirahtelee, huutaa "lää" kun mahassa möyrii ja kun on tylsää. Päivisin se nukkuu pitkiäkin toveja eikä lainkaan häiriinny valosta tai melusta. Viimeviikkoinen sukulaisvierailu kaksine täystuhoikäisine taaperoineen ei Munaa hetkauttanut, se uinaili sitterissä eikä näyttänyt edes pistävänsinisiä sillmiään kellekään. (tähän väliin piti laulaa spontaani "possu sano nöh nöh nöh"-laulu ja heilutella Munan jalkoja, koska se alkoi pitkästyä paikallaan oloon). Muna rakastaa kaikkea liikettä, kitinä loppuu heti kun sitä hytkytetään tai keinutellaan. Autossa se nukahtaa välittömästi. Sen tukka kasvaa ja aaltoilee viehättävästi ja on edelleen hämmästyttävän tumma. Meillä on molemmilla lähisuvussa tummiakin ihmisiä, vaikka olemme itse vaaleita. Muna ei lainkaan muistuta minua vauvana, mikä on hauskaa, se, ettei vauva ole mikään minuuden jatke, on helpompi hahmottaa kun se ei ole kopio minusta.

Meillä syödään sekä tissiä että pulloa. Munan paino ei ollut neuvolassa noussut toivotulla tavalla, joten jokaisen imetyskerran jälkeen määrättiin lisäruokaa. Olen tämän asian kanssa aika ookoo, huomaan, että piirteestäni varautua vaikeuksiin on hyötyäkin: en nimittäin hetkeäkään kuvitellut, että imetys olisi helppoa ja silkkaa auvoa, olen iloinen siitä, että se ylipäätään onnistuu. Käytämme rintakumia, sitä ei kaikkein ortodoksisimpien imetysihmisten mukaan saisi käyttää kuin väliaikaisesti, mutta meillä se menee niin, että joko vauva ei saa otetta rinnasta=imetys ei onnistu, tai sitten se tehdään kumin avulla. Itselleni on aivan selvää, kumpi noista vaihtoehdoista on parempi. Kun vauvan suu kasvaa, toivon, että rintakumista päästäisiin vähitellen eroon. Itse imetys on mukavaa ja keskittyneesti lupsuttavaa vauvaa on hauskaa katsella. Pelkäsin, että imetys tuntuisi jotenkin semiseksuaaliselta (ovathan nännit erogeenista aluetta), mutta on kuin jokin seksuaalinappi olisi rintojen kohdalla kääntynyt off-asentoon samaan aikaan kun maito nousi. Hyvä juttu, tosin toivon, että nappi naksahtaa sitten imetyksen loputtua takaisin normitilaansa, en halua mieltää rintojani pelkiksi maidontuotantokoneiksi.

Vaunuasiat ovat edelleen vähän kesken. Firma, josta tilasimme vaunut (ne piti hankkia uutena, koska meillä on niin pieni hissi) feidasi tosi ikävällä tavalla, maanantaina pitää varautua mahdolliseen kädenvääntöön etumaksun palauttamisesta. Eilen sain kiinni lafkan toimitusjohtajan, joka oli niin lärvit, ettei puhelusta tahtonut tulla mitään. Ikävä juttu, säälittää se mieskin, humalatilan syvyys viittasi selkeään alkoholismiin.

En kyllä vieläkään osaa määritellä omaa äitiyttäni. Moni tuttavaäiti vannoo vaistovanhemmuuden nimeen ja se kuulostaa minustakin aika viehättävältä, mutta valitettavasti eksyin tietoa hakiessani varsin fasistiseen blogiin, jossa tuomittiin suunnilleen kaikki paitsi 24/7 vauvassakiinniolo. Vaistoissa on vähän sekin, että en oikeasti osaa luottaa omiini, vaikka kaikki neuvolaa myöten ovat sanoneet, että omaa lastaan oppii lukemaan, en vielä osaa sanoa, aiheutuuko itku nälästä vai kivusta vai kakkavaipasta. Lapsentahtisuutta tulee ruokinnassa noudatettua osittain, mutta jos Muna ei kolmen-neljän tunnin jälkeen pyydä ruokaa, alan antaa sitä kuitenkin. Patterikäyttöinen, pyllyä täristävä babysitteri on meillä aivan ehdoton väline, se rauhoittaa vatsakipuisen vauvan heti. Kantoliinaa stressaan toistaiseksi vaikka rengasliinan olemmekin hankkineet: jotenkin tuntuu niin hämmentävältä että vauva muka pysyisi huivin näköisessä pussissa. Olenkin antanut meille aikaa totuttautua kaikkeen uuteen, käyttelemme kertakäyttövaippanäytteitä (tietysti, olisi typerää heittää ilmaista kamaa roskiin) ja paperisia hoitoalustoja (karmea keksintö kyllä tuo jälkimmäinen, yritän aina pyyhkiä niillä käytön lopuksi pöydät että ne palvelisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ennen roskiin päätymistään) joita saatiin vaippafirman pakkauksessa synnytyslaitokselta.

Alan itse olla aika hyvässä kunnossa, vaikka alhainen hemoglobiini piinaa. Himoni syödä hiekkaa, sulaa asvalttia ja koksia on todella kova, pari päivää sitten pureskelin hiilitabletin kokeillakseni, auttaisiko se himoon. Hemmetin hiilari oli makeutettu aspartaamilla, se pilasi koko kokemuksen. Luin huvituksekseni netistä, että Jenkeissä myydään puhdistettua maaperää ihmisille, jotka haluavat syödä hiekkaa. Tiedän, että tähän himoon auttaisi kunnon rautakuuri, mutta koska ummetus olisi tässä post-episiotomiatilassa todella tuskallinen kokemus, jätän rautamehun väliin ja yritän syödä joka välissä vehnänleseitä, jotka sekä edistävät ruoansulatusta että sisältävät rautaisannoksen rautaa. Valurautapannulla paistettu verinen pihvi kuulostaa ajatuksena todella houkuttelevalta (lihansyöjäaikoina rakastin eniten lähes raakaa pihviä) ja samalla täysin mahdottomalta, olisi jotenkin supersairasta alkaa syödä tehotuotettua lihaa synnytettyään tänne lisää elämää. Ja onneksi linsseissäkin on sitä rautaa.