Kuoriutumiskertomus

Synnytys alkoi oikeastaan jo toissa lauantaina, keskellä yötä, lapsiveden menolla. Olimme mökillä (no tietysti, tällaiset jutut alkavat aina jossain oudossa paikassa) ja luonto kutsui, kuten se tapasi loppuraskaudesta tehdä. Ihmettelin kun puskapissan jälkeenkin pissatti, jotenkin holtittomasti. Sitten huomasin, että neste oli rose-viinin väristä ja huuhteluaineen tuoksuista ja tajusin heti, mitä on tapahtunut. Soitimme taksin kotiin (kello oli siinä neljän huitteilla yöllä), sain kuulla että Kätilöopistolla on sulku. Koska supistuksia ei tuntunut (kuten ei koko raskaudessa ennen synnytyspäivää), minut passitettiin kotiin. Sunnuntai meni lepäillessä ja tunnustellessa, kertaalleen lähdimme jo Kättärille (josta sulku oli luojankiitos loppunut) sairaalakassin kanssa, mutta synnytystä ei haluttu käynnistää ennen kuin maanantaina, kahdeksan aikaan aamulla. Katselin kotona videoita ja pesin pyykkiä, uni oli katkonaista. Supistukset alkoivat aamuyöllä eikä käynnistystä tarvinnut aloittaa. Olin pelännyt oksitosiinitippaa, se tekee kuulemma supistuksista saman tien todella vahvoja.

Aloin siis supistella varsinaisesti vasta sairaalassa. Minut todettiin valmiiksi ja meidät passitettiin synnytyssaliin. Kello taisi olla siinä puoli yksitoista aamulla. Kipu yltyi nopeasti, suihku ei paljoa auttanut, ilokaasusta oli iloa hetkiksi. Jossain vaiheessa aloin puhua kätilölle epiduraalista ja se järjestyikin varsin pian. Epiduraalin laitto ei ollut mitenkään kauhea kokemus, oikeastaan päinvastoin: piti käpertyä käppyrään, ”selkä kuin vihaisella kissalla”, sitten puudutettiin selän ihoa ja sitten lääkäri laittoi neulan tai minkä ikinä, kanyylin, kiinni. Juuri tilanteen ollessa intensiivisimmillään (kätilö tuki ruumiillaan jalkojani, L puristi kädestä, minä puristin ilokaasumaskia ja lääkäri runnoi selkääni,) alkoi radiosta soida Lauran Ei oo helppoa kellään. Siinä tilanteessa itkin ja nauroin samaan aikaan, mietin, kuinka hauskan jutun tästä saa kerrottavaksi. Epiduraali auttoi nopeasti, parissa minuutissa. Verenpaine laski, jalkoja alkoi palella, kipu loppui tyystin ja vaivuin levolliseen euforiaan. Napostelin karkkeja ja luin kirjaa, kikattelin Norsuradiolle. Epiduraalin aikana vauvan päähän kiinnitettiin sydänäänianturi ja halusinkin sitten radion pois päältä kuullakseni sydänäänet. Rintaa ja käsivarsia kutitti hiukkasen.

Euforiaa kesti pari tuntia, sitten kivut pikku hiljaa palasivat. Imppasin ilokaasua siekailematta kuutta-seitsemää imaisua per supistus, se leikkasi kipua hiukkasen mutta lähinnä hilpeytti. Supistukset tuntuivat eri paikassa paljon alempana ja kätilö sanoi, että jos olisin ensisynnyttäjä, hän pistäisi minut ponnistamaan eikä antaisi enää lisää puudutusta. Ensisynnyttäjänä sain kuitenkin vielä toisen epiduraalipaukun, mutta se ei auttanut enää samalla lailla. Minun käskettiin alkaa ponnistaa, mutta tiesin jo siinä vaiheessa että tämä on tällaista treeniponnistelua, vauva ei tuntunut olevan ihan hollilla. Seisoin ja heiluttelin lantiotani, en ollut erityisen kipeä, kunhan vain päkistelin aina väliin vähän muodon vuoksi. Vähitellen ponnistuksen tarve kasvoi ja tässä vaiheessa meninkin takaisin synnytyssänkyyn puoli-istuvaan asentoon. Haaveeni jakkaralla synnyttämisestä jotenkin unohtui, piuhoja oli niin paljon, että epäilin niiden irtoavan jos liikkuisin. Kun aloin tosissani ponnistaa, kätilö vaihtui toiseksi. En muista miltä synnytyksen hoitanut kätilö näytti tai kuulosti, aloin olla jo sen verran syvällä hommassa. L suihkutteli naamaani suihkupullolla aina väliin, se tuntui hyvältä. Auttavan käden kuitenkin torjuin huitomalla, tarvitsin molempia käsiäni pitämään jalkojani koukussa. Minua kannustettiin aina ponnistustarpeen tullessa tsemppauksin, mikä oli sinällään kivaa mutta alkoi jossain vaiheessa epämääräisesti ärsyttää, koska tunsin, että nyt vauva ei liiku eteenpäin vaan nuo tuolla tsemppaavat vain viran vuoksi. Aloin myös naurettavasti pelätä, että päästäni katkeaa verisuoni ponnistaessa (no, päästä ei katkennut mutta silmästä katkesi, minulla on edelleen osittain punainen silmänvalkuainen, ei tosin likimainkaan niin härski kuin toissa viikolla). Ponnistukset alkoivat sattua aika sietämättömästi ja tässä vaiheessa aloin kirkua (aiempi ääntely oli ollut sellaista saatanan saatana –tyyppistä vaimeaa sähähtelyä aina supistaessa) tavalla, josta itsekin vähän yllätyin. Kivusta ja kaikesta huolimatta jonkinlainen tarkkaileva yliminä säilyi koko synnytyksen ajan ja huomasin, että kirkuminen oli osittain tapani viestiä kätilölle, että nyt tarvitsen jotain apua, en saa vauvaa ulos ilman avitusta. Minulle annettiin oksitosiinia suoneen, koska supistukseni eivät missään vaiheessa ehtineet kauhean voimakkaiksi ja loppumetreillä paikalle saapui lääkäri, joka teki episotomian ja otti vauvan ulos imukupilla. Tässä vaiheessa minua puudutettiin, joten episotomia ei sattunut, kuten ei myöskään imukupin laitto (olen kuullut kauhujuttuja kivusta, joka syntyy, kun imukuppi työntää vauvaa takaisin synnytyskanavassa). Vauva oli hetkessä ulkona (tosin en heti uskonut sitä, ajattelin sekavasti että kätilö tsemppaus-narraa minua sanomalla että pää on jo syntynyt) ja sitä mukaa myös istukka. Vauva oli ison ja myrtsin näköinen, tukka brylkreemillä voidellun näköinen rockabilly-tukka, kesken kaiken minua nauratti huomata synnyttäneensä keski-ikäisen rokkarimiehen näköisen olennon. Istukkaa esiteltiin ihaillen taustalla, se näytti ihan isolta kuumavesipullolta tai ehkä banjolta. En osannut oikeastaan olla iloinen tai innoissani vauvasta, olin lopen uupunut ja hain paikalla olevien katseita, pelkäsin näet, että vauvalla on jokin hätänä. Tajusin vasta jälkeenpäin, että synnytyssalissa oli mukana myös opiskelija, juuri se, jonka katseesta en saanut mitään hyvinmenee-vastausta tietenkään siksi, että opiskelija oli varmaan itsekin hiukan kauhistunut livesynnytyksen näkemisestä. Sain vauvan hetkeksi rinnalleni ja sitten kuulemma aloin vuotaa verta niin, että joku punnitukseen tarkoitettu muovipussi, jossa istukat ja muut punnittiin, tipahti lattialle ja kaikkien päälle roiskui verta (tätä en valitettavasti nähnyt itse, koska olin aika tiltissä ja unelias, mutta kuvittelen sen näyttäneen suunnilleen samalta kuin Hohto-elokuvan hissikohtauksen). Vauva jäi isänsä kylvetettäväksi ja minut vietiin pikimmiten leikkaussaliin, jossa minulle annettiin plasmaa ja väliliha kursittiin kokoon. Minut nukutettiin, mikä oli aivan ihanaa pitkän valvomisen jälkeen, olin kuin tyytyväinen ja rento kissa auringonläikässä, nautiskelin parin tunnin unesta. Heräsin siihen, että minulta etsittiin kanyylin paikkaa (suoneni olivat verenhukan seurauksena imahtaneet syvälle ihon alle), rei’istä päätellen ties kuinka monennesta kohtaa. Lopulta sopiva paikka löytyi vasemmasta kyynärvarresta, siinä on mustelma vieläkin. Vauva syntyi siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, eli synnytys kesti suunnilleen yksitoista tuntia. Pidän aikaa ihan kohtuullisena etenkin kun kivuttomia tunteja mahtui väliin.

Heräämisen jälkeen minut kärrättiin sängyssä perhehuoneeseen (oli aika eksoottista tulla työnnellyksi sängyssä ympäriinsä) jossa isä ja vauva odottivat. Oli ihanaa saada perhehuone, etenkin kun olin kursimisen ja verenvuodon jäljiltä aika rikki. Ihailimme yhdessä ruttuotsaista, kissamaisesti kirahtelevaa vauvaa ja hormonieuforian vallassa kirjoitin yöllä vielä päiväkirjaakin. Vauvalla oli valkoiset vaatteet ja pipo päässä ja se näytti hyvin valmiilta sormenpäitään myöten.