Hitaasti/nopeasti

Eräs ystäväni sanoi joskus irkissä, että aika kuluu tosi hitaasti/nopeasti. Lausahduksesta tuli heti kerrassaan käyttökelpoinen oneliner, siinä on vissi ja syvällinen totuus takana. Koska eikö aika teekin juuri niin, näyttää noin äkkikatsomalta kelluvan paikallaan, mutta pinnan alla on vaikka kuinka nopeita virtauksia ja pyörteitä. Aika tuntuu sitäpaitsi jatkuvasti kuluvan nopeammin ja nopeammin. En osaa uskoa, että viime joulusta on yhdeksän-kymmenen kuukautta, vastahan juoksimme ystävän kanssa punaviinilasillisilla ja keikoilla, sen saman ystävän joka saa vauvansa muutaman viikon päästä. Ihan hiljattain suurin jännityksenaiheeni oli, jatkuuko työsuhteeni joulun yli, käytin monta sunnuntai-iltaa viime syksynä sen asian murehtimiseen. Toisaalta ajankulun huomaa selvästi siitä, että vasta kun tietylle aikakaudelle tulee tarpeeksi perspektiiviä, kykenee hahmottelemaan sille ominaisen yleistunnelman. Viime syksy oli työahdistuksesta huolimatta ihanaa aikaa. Tunsin aidosti hallitsevani elämääni, olin ottanut sen omiin käsiini. Harrastin paljon, kävin jopa ryhmäliikunnassa, elin miellyttävää kurinalaisuuden ja hauskanpidon sekamelskaa. Käytin hyvin istuvaa, vihreää tirolilaistakkia ja syysvaahteran väristä kaulahuivia (vaatteet ovat tärkeä osa kunkin ajanjakson yleistunnelman hahmottamista), kuuntelin paljon Lauran Saharaa (musiikki samoin) ja join oman mökin sitruunakissanminttuteetä (tuoksuista puhumattakaan).

Viime syksynä aloin myös tajuta, että se "joskus, kohtapuoleen" mitä perheenlisäykseen yrittämisen aloittamiseen tulee, olisi kohta käsillä. Tuota oivallusta edesauttoivat, kuinka ollakaan, yhtäkkiä raskaana olevat ystävät. Kun saman viikon sisällä sekä terapeuttini että kaksi vanhaa ystävää paljastivat raskautensa (yksi heistä ihan vain kävelemällä eteeni Karhupuistossa, en kehdannut ensin onnitella koska olen vähän paranoidi ihmisten raskausmahojen suhteen, tai olin, mietin aina, että jospa tuo on vain vähän pyöristynyt ja onnitellessani onnistun sohaisemaan ikävästi... minua luultiin kerran raskaanaolevaksi koska minulla oli korkeavyötäröinen, vähän liian pieni mekko ja olin kesän aikana lihonut ja sitten jouduin oikaisemaan luulijaa ja voi kuinka sitä hävetti. Inhoan saattaa ihmiset nolostuneeseen tilaan). Nuo havainnot saivat minut keskustelemaan asiasta L:n kanssa (muistan meidän keskustelleen noin vartin ennen joitain kotibileitä ja päätyneen siihen tulokseen, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Nopea lopputulos ei kyllä niinkään kerro meidän hätäisyydestämme vaan siitä, että olimme puntaroineet asiaa niin pitkään, että lopullisen päätöksen teko oli viime kädessä helppoa ja tiesimme kumpikin mitä haluamme) ja juhlissa myhäilinkin sitten asiaa itsekseni. Ystäville en paria lukuunottamatta halunnut asiasta kertoa, muistan että paljastin aikeemme Lumikselle kirjamessuilla. Totesimme yksissä tuumin, että lapsi on vähän kuten tatuointi ja aloimme puhua Poikani Kevin -kirjasta. Sitten mielessäni alkoikin takoa "haluan vauvan nyt heti" luultavasti reaktiona työahdistukseen. Ja no, sitten sain sen mitä toivoin. Kummallista! Parin viime vuoden aikana kaikki toivomani asiat ovat tapahtuneet, työjutut, avioliitto, koti Kalliossa, siirtolamökki, lähentyminen tiettyihin ihmisiin, vauva. Ei ihme, että minua vähän väliä pelottaa kaikki ja odotan, milloin minulta otetaan jotain pois. Eihän näin hyvä onni voi jatkua! Samalla muistutan itselleni, ettei kohtaloa tai onnetarta ole olemassakaan ja että olen pitkälti omalla pontevuudellani päässyt tähän tilanteeseen. Ajatus on hirveän voimaannuttava, olen kuitenkin nuorempana vuosikaudet inhonnut itseäni, pitänyt vastuuttomuuttani ja saamattomuuttani jonkinlaisena luonnonvoimana, ongelmiani polttomerkkeinä joista ei vaan päästä eroon.

Tällä hetkellä aika kuluu hitaasti/nopeasti. Päivät toistuvat melko samanlaisina, etenkin kaksin vauvan kanssa. Ne hulahtavat käsistä, ensin on aamu ja sitten äkkiä kello on puoli yhdeksän illalla. Vauva on niin pienen pieni, aivan vastasyntynyt, ei osaa paljoa muuta kuin itkeä ja heilutella raajojaan. Jotenkin ihmetyttää, että tuosta se koko ajan kehittyy, oppii kääntymään vatsalleen ja alkaa siitä ponnistaa eteenpäin. Vuorokausirytmi on hakusessa, annan L:n nukkua patjalla olohuoneessa että hän jaksaisi käydä töissä, me Munukan kanssa valvomme ja hytkyttelemme ja lohtutisseilemme kun mahaa kipristää. Koliikki sijoittuu yöhön, kuinkas muutenkaan. Hetkittäin huomaan olevani niin väsynyt, että tiputtelen tavaroita ja kolhin itseäni (olen lyönyt varpaani sängynkulmaan kolmasti viikon aikana, en muista koskaan aikaisemmin tehneeni sitä). Samaan aikaan on ihanaa asettaa vauva imetystyynylle, katsella vuoroin keskittyneesti luputtavaa suuta ja ikkunasta avautuvaa alkusyksyistä Kalliota. Ja eniten hämmentää ajatus siitä, että jos aika edelleen kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, kuluu vuosi ennen kuin huomaankaan. Vuoden päästä minulla ei ole käsissäni enää nelikiloista öhisijää (ellen saa pikapikaa uutta vauvaa, haluaisin kyllä useamman lapsen mutta ehkä en nyt sentään vuoden ikäerolla) vaan iso taapero, joka ottaa jo askelia ja tapailee puhetta ja vetää kirjoja kirjahyllystä ja nauraa kikattaa hampaat välkkyen.