Miten se elämä on sitten muuttunut?

Raskausaika on kyllä kätevä: siinä ehtii yhdeksän kuukautta valmistautua elämänmuutokseen vähitellen. Ensin dokailu ja muu paheellisuus loppuu, sitten mahan kasvaessa elämä muuttuu sopivasti hiukan hankalaksi ollen loppuraskaudesta jo merkittävän tukalaa (hyvää esimakua sille, kuinka konstikasta liikkuminen on sitten, kun vauva on maailmassa). Unirytmi muuttuu enteillen tulevia, valvottuja öitä, tosin siten, että kun raskaana heräsi virkkuna viideltä, nyt äitinä nukahtaa viideltä todella uupuneena. Ja huoli, se on koko ajan läsnä. Raskaana säikähtelee veritippoja ja aristamattomia rintoja, myöhemmin liikkeiden vähyyttä ja omaa päänsärkyä (verenpaine? raskausmyrkytys? kääk!), vauvan synnyttyä liiallista nukkumista, liiallista huutamista, vauvan ihonväriä, kakkaamattomuutta ja ylenmääräistä kakkaamista.

Suurin muutos on tapahtunut nukkumisen suhteen. Mitään järkevää rytmiä meillä ei vielä näytä olevan, paitsi että Muna valvoo yöt ja nukkuu suurimman osan päivää. Univelka tekee ajoittain itkuiseksi ja paranoidiksi, toisaalta yllättävän vähillä unilla tulee toimeen. Se, kuinka paljon on saanut nukkua, määrittää aika vahvasti koko seuraavan päivän tunnelman: viime viikolla neuvolassa, kun Munan paino ei ollut noussut toivotusti ja neuvolalääkäri onnistui kommentoimaan synnytystäni tahattoman epäkohteliaasti (vissiin episiotomian takia joka minusta on ihan normijuttu ja parantunutkin mukavasti) ja takana oli vain pari tuntia unta, olin silkka ulvova räkäpallo suurimman osan päivää. Sitten kirjoitin lääkärille sähköpostia, loin googleen Munan ruokapäiväkirjan ja sain nukuttua. Seuraava päivä olikin aktiivinen ja auringonpaisteinen (ja paino eilisessä kontrollimittauksessa noussut kerrassaan reippaasti). Muna on myös alkanut hymyillä, kuusiviikkoisena saimme houkuteltua siltä ensimmäisen selkeän vastauksen hymyyn. Ja voi kuinka helppoa vauvaa on naurattaa: riittää, kun sanoo mairealla äänellä MOIIIIII!

Minulla on kyllä edelleen selkeä kutka olla aktiivinen ja touhukas. Meilasin juuri eräälle äiti-ystävälle, joka luultavasti tietää feministiäitien toiminnasta Helsingissä. Olen myös googlettanut vauvajumppaa ja ilmoittautunut vauvauintiin ja harkitsen vauvamuskaria. Lähellämme on täyden palvelun leikkipuisto, jossa näyttäisi olevan kaikenlaista aktiviteettia. En edes suhtaudu kanssaäiteihin ylemmyydentuntoisen ennakkoluuloisesti (kuten pelkäsin, onhan vanha helmasyntini pitää itseäni niin maan vitun erikoisena ja moraalisena ja hiukan muita diipimpänä tyyppinä, kuinka falskia), oletan, että kalliolaisuus ja äitiys ovat riittävän yhdistäviä tekijöitä ainakin jonkinlaisen hiekkalaatikko-bondauksen luomiseksi. Ja jos ei, eihän niissä ole pakko käydä.

Yleisesti ottaen ystävät tuntuvat kutsuvan minua edelleen kaikkiin menoihin ja meininkeihin. Se lämmittää kovasti, vaikka en aina pääsekään. Tuntee, ettei ole yhtäkkiä niputettuna joihinkin elämättömien mammojen kategoriaan. Ja on aivan huippua, kun päivät ovat vapaita! Tänään kävelimme viimeisillään olevan ystävän kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, oli aikaa pysähtyä ällistelemään kaukasianpionin siemenkotia ja istua penkille (josta raesade meidät heti miten hätisti). Pikkuvauvan kanssa liikkuminen on esteistä huolimatta varsin helppoa: Muna nukkuu sitä paremmin, mitä enemmän ympärillä on melskettä ja valoa. Jopa Sokoksen halpapäivillä otettiin iisisti, vasta kalatiskin kohdalla tuli rähäkkä (ja sitten painelimmekin rivakasti kotiin ja tissin ääreen).

Öisin olen Munan hytkyttelyn ja imetyksen lomassa viihdyttänyt itseäni katsomalla Ylen Elävää arkistoa. Pidän erityisesti Helsinki-pätkistä, Puu-Pasilasta kertova dokumentti paljastaa, kuinka hieno ja yhtenäinen puutaloalue Länsi-Pasilasta purettiin 70-luvulla, Berliinin nuorisofestivaali -dokkarissa esiintyy muun muassa Ilkka Kanerva. Tänään ajattelin katsellakuunnella "ex-pasifisti" Pentti Linkolan haastattelun.