Hermoilua

Tähän alkuun pieni päivänpolttava narina. Mitä ihmeen kummaa löpötystä on, että ”maahanmuuton ja feminismin kritisointi olisi Suomessa tabu.” Niistähän puhutaan jatkuvasti ja intohimolla ja mitä kiihkoilevimmin äänenpainoin. Kuinka väsynyttä, että entinen suomettumisen kriitikko vinksauttaa kritiikkinsä nyt koskemaan Islamia ja naisasianaisten salaliittoa. Tämänkertaisen ”rohkean keskustelunavauksen” on loistavasti kiteyttänyt Lehti. Eipä tuosta sen enempää, olen niin iloinen, että olen lomalla myös politiikasta, ettei minun väen vängällä tarvitse ottaa kantaa joka asiaan ja voin rauhassa jättää rasistiset (kyllä! Mielestäni mamukriitikoiksi itsensä määrittelevät ovat rasisteja, hyväksykää nyt vain se. On täysin eri asia nähdä maahanmuuttopolitiikassa ongelmia, kukapa meistä ei näkisi, KUIN julistaa omaa tarvettaan varjella ”suomalaista kulttuuria” ja vouhottaa islamisaatiosta ikäänkuin SE olisi pahin meitä uhkaava tulevaisuudennäkyvä) ja naisvihamieliset lätinät lukematta.

No, sitten itse asiaan, eli omaan vauvakeskeiseen elämääni. Olemme ilolla huomanneet, että Munan vaatteet alkavat käydä pieneksi. Toki meillä on valtavat säkilliset isompiakin vauvanvaatteita, siitä ovat poikineet ystävät ja sukulaiset ja pari kirpparivisiittiä pitäneet huolen. 62-senttisiä kokopotkupukuja on kuitenkin heikonlaisesti (olemme raakanneet vauvanvaatteista ankaralla kädellä kaikki hyntteet, joissa on narukiinnitys, ahdas kaula-aukko tai omituisia aikuiskommervenkkejä kuten kova kangaskaulus tai farkkukangasta. Ei vauvan tarvitse näyttää pikkuaikuiselta, vauva saa kölliä mukavissa ja pehmeissä ja helposti puettavissa vaatteissa.) Koska yhtäkkiä havaittu puute aiheutti nopean täydennystarpeen lähdimme vaunuttelemaan kohti erästä nimeltämainitsematonta, ylikansallista vaatekauppaa. Löysimme pari hauskaa kokopotkupukua (mm Teräsmiespuvun ja Hello Kitty-puvun, en olisi ihan ensimmäisenä ollut valitsemassa noin kertakaikkisen kaupallistettuja symboleita sisältäviä vaatteita, elleivät ne olisi olleet muuten tosi näppäriä. Disney-vaatteita tai muuta tauhkaa en ottaisi edes ilmaiseksi, erityisesti Nalle Puh-tuotteet saavat minut ällötyksen valtaan: kuinka karmeaksi alun alkaen viehättävän syvämietteinen ja hiljainen Puolen Hehtaarin metsä onkaan markkinamiesten käsissä turmeltu). Onnistuneiden vaatehankintojen jälkeen pyöriskelin vielä hetken kaupungilla. Sitten alkoi vaunuista kuulua karjahtelua. Munalla oli päällään villapipo ja villatakki ja karjunta johtui osin kuumasta varustuksesta, jota hetimiten hellitin. Käänsin vaununnokan kohti lähintä ratikkapysäkkiä, mutta ohi ajeli vain korkeita ratikoita. Karjunta yltyi ja aloin silmäillä lähintä kahvilaa. Toisessa Kaisaniemen kahviloista oli heti ovella portaita, toisessa superpainavat lasiovet. Sen lisäksi tajusin, etten oikeasti tietäisi, mitä aion tehdä. Julki-imettäminen on perverssiä ja muiden ruokahalun pilaavaa oman rinnan, seksuaalisuuden ja äitiyden esittelyä. Julkinen pullosta juottaminen kertoo, että olen huono äiti, koska en imetä lastani. Lapsen karjuttaminen se vasta huonon äidin paljastaakin! Onneksi Muna rauhottui vaunujen tärinässä ja ehdimme kotiin tissille. Huomasin kuitenkin, kuinka paljon näköjään otan paineita muiden mielipiteistä. Harmittaa edelleen, että erehdyin alkukesästä lukemaan parista blogista julki-imetyskriittisiä keskusteluita joissa ehdotettiin vessaimetystä ja lapsen peittämistä laukulla ja rinnan lypsämistä etukäteen ja ties mitä absurdia ja ennen kaikkea leimattiin julkinen imetys jonkinlaiseksi tahalliseksi provokaatioksi. Ihan kuin kukaan meistä ei mieluiten imettäisi omalla sängyllään tai muussa mukavan kiireettömässä paikassa, vauva kainalossa, kaikessa rauhassa, mikä tietysti onnistuisi, jos vauva olisi ajastimella säädettävä Baby Born -nukke eikä elävä olento.

Tajusin, että herätän pelkällä olemassaolollani ihmisissä aivan eri tavalla aggressioita kuin ennen. Vaunut, vaikka ne pienet ovatkin, ovat ratikoissa tientukkeena, ovista liikkumiseen menee aikaa, vauva saattaa pärähtää huutamaan mitä epäsopivimmissa paikoissa. Omaan hermostumiseeni auttaisi huomattavasti se, etten yksinkertaisesti välittäisi kanssaihmisten mahdollisesta mulkoilusta, eihän vauvoissa nyt vain kertakaikkiaan ole kelloa, joka herättäisi ne vain kolmen tunnin välein syömään (äitini muisteli erään ystävänsä kanssa, että 70-luvulla neuvottiin olemaan välittämään vauvan nälkäitkusta, kunnes kolme tuntia on kulunut. Vauvaa ei myöskään saanut turhaan sylitellä, ettei siitä tule hemmoteltua. Kuinkakohan moni kolmekymppisten psyykkisistä ongelmista johtuu varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta, olisi mielenkiintoista tietää?). Oikeastaan hurjinta oli tajuta, että hermostun osin siksi, että olen itse ennen, lapsettomana ollut juuri sellainen vauvan itkusta hermostuva ja pahimmillani jopa heitellyt lapsen vanhempaan merkitseviä katseita (tapa, jota pidän nykyisellään aivan käsittämättömänä kusipäisyytenä, jos puhutaan julkisissa itkevästä vauvasta. Teatteri tai elokuva onkin sitten ihan eri asia, vauvan huudattaminen tuollaisissa tilanteissa on tahditonta ja pilaa tehokkaasti nautinnon isolta määrältä ihmisiä). En lapsettomuusaikoina halunnut nostella myöskään lastenvaunuja ratikoihin, ensisijaisesti siksi, että pelkäsin tiputtavani ne ja rehellisyyden nimissä myös siksi, että ajattelin lapsia vapaaehtoisesti hankkineiden olevan velvollisia huolehtimaan jälkikasvustaan itse. Nyt on vaikeaa paikallistaa, mikä kova kohta minussa on puhunut noin, miksi olen ollut niin vauvavastainen? Varmaankin siksi, että olen tuntenut hiljaisen perheellistymispainostuksen taakan harteillani ja kapinoinut sitä vastaan, kunnes olen ollut kypsä tekemään päätökseni.

Nyt lähes simultaanisesti kanssani raskaana ollut ystävä on saanut vauvan! Odotan vauvan näkemistä malttamattomasti, vauvoista on tullut minulle ”uusia beagleja”, riehaannun muistakin kuin omastani. En tiedä, tuleeko aina olemaan näin, mutta ainakin nyt on. Ehkä vauvaihkuuteni jatkuu, koska vaikka tunnenkin joskus julkisilla liikkuessani olevani kävelevä riesa, saamme toisaalta Munan kanssa aivan eri tavalla myös positiivista huomiota. Ihmiset heltyvät pikkuvauvan edessä, alkavat hymyillä ja kertovat omia vauvakokemuksiaan. On mukavaa saada ihmiset hyvälle tuulelle, vaikka tarkalleen ottaen hyväntuulen airut onkin tuo kaksikuukautiseni.