Oivalluksia ja keskeneräisyyttä

Takana on kerrassaan nautinnollinen ja intensiivinen (myös siksi, etten raski olla kauaa poissa kotoa) ilta baarissa hyvän ystävän kanssa. Imetyksen ja alkoholin yhdistelmästä huolestuneet lähimmäiset voivat ohjata mahdolliset huomionsa esimerkiksi lääninhallitukselle, tiedän kyllä ihan tarkkaan nämä jutut. Pari lasia punaista tekee minulle ah-niin-hyvää, tässä kohtaa on kätevää, kun vauva saa hetkittäin myös korviketta. Ei sillä, että tästä määrästä alkoholia maito menisi pilalle, ennemminkin niin, että vauvan luota voi olla hetkisen poissakin, kun se saa pulloa. Ja sitä poissaoloa tulee joskus tarvittua, on yllättävän vapaudenhuumaista kävellä alas Porthaninkatua kädet rentoina sivuilla heiluen. Enhän ole äitiyden myötä muuttunut aivan toiseksi, minusta baarissa on mukavaa. Kävin raskaanakin silloin tällöin baarissa, niistä saa yleensä vissyä ja kahvia eikä tupakansavuakaan enää ole (hitto, miten sitä asettaakin sanansa varovaisesti jotain mielikuvien tuomionsaaraa ajatellen: meinasin ensin kirjoittaa ”eikä tupakansavukaan haittaa” mutta pyyhin sen pois, koska lauseen voisi ymmärtää myös siinä muodossa, että tupakansavu ei haittaa minua, vaikka tarkoitus oli sanoa, että tupakansavu ei haittaa koska tupakkalain myötä sisällä ei saa röökata).

Se mielikuvien tuomionsaara tosiaan tuntuu seisovan niskan takana tiukkahuulisena ja meikittömänä, kirjavassa kierrätetyssä imetysmekossaan. Puhuimme ystävän kanssa näistä kummallisista odotuksista ja tajusin siinä keskustellessamme, että minäkin olen omalta osaltani luonut jotain super-ekoäidin viholliskuvaa mielessäni ja tuntenut alemmuutta sitä kohtaan. En täysimetä, en nukuta vauvaa perhepedissä enkä edelleenkään ole päässyt sisään kantoliinajuttuihin. Ystävä sanoi oivaltavasti, että eiväthän kantoliinat ole mikään ideologinen juttu vaan tarkoitettu helpottamaan vauvaperheen elämää. Jos kantopussista tulee stressiä ja vauva huutaa pää helakkana ja on vielä liian pieni kannattelemaan päätään rintarepussa, miksi ahdistua? Asiahan on yksinkertainen: jos helpotus muuttuu vaikeutukseksi, sitä voi lykätä tai viime kädessä sen voi hylätä. Huutonetti on täynnä erilaisia käyttämättömiä kantovälineitä, jotka myydään, koska vauva ei ole alkanut viihtyä niissä. Itse olen pistänyt rahahanat toistaiseksi kiinni: saimme kokeilulainaan taajaan kehutun Manduca-repun, mutta minulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta maksaa melkein sataa euroa välineestä, jonka käyttö voisi jäädä minimiin. M-kokoisen rengasliinan olen antanut minua pienemmälle äidille, ylihinnoiteltu kantopussi majailee kaapissa, pitkää kantoliinaa en ole edes jaksanut kokeilla, reppuun vauva on liian pieni. Meillä mennään nyt näin, toistaiseksi. Samoja, syyllisyyden ja uhman sekaisia tunteita aiheuttavat myös imetys- ja nukutusasiat. Itse en kerta kaikkiaan uskalla nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä, olen niin väsynyt öisin, etten voi luottaa siihen, etten kierähtäisi vauvan päälle unissani. Sata perhepetiaktivistia voisi yrittää ylipuhua minua ja silti tuloksena olisi enimmillään vain se, että nukkusin viisi tuntia hätkähtelevää koiranunta ja olisin vielä väsyneempi kuin nyt. Perhepetiajatus on viehättävä (tavallaan, mietin kyllä sitäkin, miten seksielämän käy jos sängyssä on aina joku kolmas) ja symppaan sitä täysillä. Se ei vaan ole meidän juttumme. Kestovaippoja käytämme pääosin, mutta olen hiukan pettynyt niihin, ”kestovaippailu on hauskaa”-hehkutus tuntuu absurdilta (kuten eräs isä totesi: kestovaippailu on ekologista ja säästää rahaa, mutta ei se nyt varsinaisesti HAUSKAA ole, kyse on kuitenkin, no, vaipoista täynnä pissaa ja kakkaa). Kertisvaipat pysyvät kuivan tuntuisina tuntikausia, kestovaippa on lotimärkä aika äkkiä ja kastelee joskus myös vaatteet. Sitäpaitsi joitakuita kestovaippoja on ärsyttävän vaikeaa pukea päälle, en tajua, miksei niissä ”imuissa” (vai mitä ovatkaan) voi olla tarrakiinnitystä. Kunnon äippä ompelisi ne tarrat kädenkäänteessä mutta tällainen beta-äiti on aikamoinen suhrari ompelukoneen kanssa.

Imetys on noin yleisesti ottaen alkanut tuntua yhä helpommalta ja mukavammalta. Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon, mutta imetysaktivisti-ystävältä tuli aivan kullanarvoisia vinkkejä siihen. Maitoa tuntuu tulevan koko ajan enemmän ja enemmän, vauva lopettaa imemisen tyytyväisenä ja rauhallisena, jaksaa seurustella jo aika paljon. Rintojen tyhjentyminen on hauska tunne, saa aavistuksen siitä, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä lypsetään (siis sellaista onnellista ketolehmää, jota karjakko lypsää käsin, hmm). Muutenkin tämä eläin-aspekti äitiydessä kiehtoo minua päivä päivältä enemmän. Minun on vähän vaikeaa asettaa sanojani siten, etten kuulostaisi ylimieliseltä tai muuten vaan ärsyttävästi hehkuttavalta, mutta äitiys on kyllä avannut minulle aivan uuden oven naiseuteen ja ennen kaikkea eläimyyteen. Se, että naisen keho on aika vahvasti disainattu juuri vauvojenlaittoa ajatellen on valjennut minulle kokonaisvaltaisuudessaan vasta nyt. Rinnat, lantio, naiskehon tapa kerätä rasvaa tiettyihin kohtiin. Ratikassa vieraan vastasyntyneen itku saa rinnat tihkumaan maitoa, lapsen hätä ja säikähdys nostattavat esiin valtavan myötätunnon aallon. Mahdolliset uhat, kuten aggressiiviset kännikalat ratikassa tai kaupassa paitsi pelottavat myös suututtavat, tekee mieli sanoa, että ettekö näe, tässä kulkee uusi, hauras elämä, kunnioittakaa sitä vaikkette kunnioittaisi omaanne. Vaikka kyllä suurin osa kunnioittaa, selittäjiltä ja tuppautujilta saa olla vaunujen kanssa melko lailla rauhassa. Sitä on monella tapaa tiikeriemo, vaistot valppaina, valmis heräämään syvästäkin unesta, muuttamaan kaikkia suunnitelmia koska se tärkein ihminen niin vaatii. Ymmärrän hyvin, että tämä syvälläporskuttava riippuvuussuhde kuulostaa ahdistavalta joistakuista niistä, jotka eivät ole vanhempia (ja ehkä niistäkin, jotka ovat). Minustakin juuri vauvasymbioosi omituisine sivureaktioineen kuulostivat aiemmin äitiyden vaikeimmilta jutuilta. Halusin ennen perheellistymistä kysyä joltain tuttavaäidiltä ihan rehellisesti, että onko lasta helppo rakastaa, vai haluaisiko aikaa kääntää taaksepäin ja valita toisin. En ikinä kysynyt asiaa keltään mutta ainakin omalla kohdallani on niin, että jos omat kyvyt äitinä joskus arveluttavatkin, niin rakkaus lasta kohtaan ei hetkeäkään.

Puhuimme myös siitä ajoittain kipeästi vihlaisevasta faktasta, että äitiys etäännyttää joitain ystävyyksiä. Meitä kahta äitiyteni ei ole erottanut, korkeintaan tehnyt siihen uudenlaista tunnustelevuutta ja tarvetta päivittää kummankin fiilikset, halua kertoa toiselle, että täällä äitihötön alla on edelleen se sama ihminen, sama ja eri, mutta pääosin sama. Raskausaikana pistin voimakkaasti hanttiin ajatukselle, että tulen nyt väistämättä liukumaan kauemmas joistakuista ystävistäni mutta sittemmin totesin rauhallisen surullisena, että joissain tuoreemmissa ystävystymisissä tapahtumakulku on väistämätön. Perheellistyminen kun ei jätä ketään kylmäksi, niin perustavanlaatuinen muutos ja päätös se on. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän minua on harmittanut jättää bileitä ja muita menoja väliin, että olen vain kertakaikkiaan sulkenut ovia takanani, lopullisesti. Että kahdella pallilla ei voi seisoa, ei voi elää lapsetonta elämää, kun on lapsi. Enkä jaksa enää yrittää vakuuttaa, että arvostan lapsettomien valintaa aivan yhtä lailla kuin omaa valintaani (vaikka arvostan, en ole ihminen joka ottaisi mitään tässä maailmassa itsestäänselvyytenä), tiedän, ettei vakuuttelu välttämättä mene perille, nämä ovat niin tunneherkkiä juttuja. Minua huvittaa myös aiempi angstini siitä, kuinka ”entiset tiedostavat ympäristöaktivistit vouhottavat nyt Facebook-päivityksissään pelkistä perhepedeistä ja sormiruokinnasta”. Teen aivan samaa, estoitta ja ilolla (siis omassa kontekstissani, edellämainitut eivät liity omaan äitiyteen). Vauva on elämäni keskipiste, miksi en jakaisi sitä muidenkin kanssa. Ja Facebook-päivitykset ovat kuten blogit tai netin valokuva-albumit, niitä ei ole pakko seurata toisin kuin vaikkapa sukulaisten dia-esitystä viimeisimmältä Mallorcan matkalta. En muista ennen vauvautumista katselleeni paljon kenenkään vauvakuvia ainakaan vapaaehtoisesti.

Oma äitiys alkaa pikku hiljaa hahmottua. Se ei tipahda suoraan mihinkään kategorioihin, kuten ei varmaan oikeastaan kellään. Huomaan jo osaavani kyseenalaistaa: en niele purematta esimerkiksi neuvolan näkemyksiä vaan haen tietoa muuallakin ja hetkittäin jo luotan siihen hämmentävään ja mystiseen,jota äidinvaistoksi kutsutaan.