Elokuva, jota en nähnyt loppuun ja josta siitä huolimatta pidin

Olimme tänään ystävän kanssa vauvakinossa (on ihan mahtavaa kun on tuore äiti-ystävä, tänään tuli tekstiviesti jossa kerrottiin niitä tulleen taas yhden lisää, siis näitä tuoreita äiti-ystäviä). Olin netistä ollut näkevinäni, että vauvakinossa menee joku ihan höpöliinijuttu ja ilahduinkin kuullessani, että yhtenä leffavaihtoehtona näytettäisi Sam Mendesin Kohti uutta, elokuva jonka olin muutenkin ajatellut mennä katsomaan. Elokuvateatteri oli puolihämärä, äitien ja vauvojen sekä muutaman isän täyttämä. Muna otti rennosti, letkotti polvillani koko elokuvan ajan ja sai aina välillä rintaa. Vauvojen itku ja kitinä ei häirinnyt laisinkaan, on mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin vieraidenkin lasten mekkalointia kestää. Vastasyntyneen itku on liikuttavaa ja hellyyttävää ja vanhemmilta lapsilta tulee ihan ilmaista ekstraviihdykettä. Kesken elokuvan muuan taapero kiipesi lavalle valkokankaan eteen ja huusi KIKKELI, KIKKELI, KIKKELI!

Itse elokuva oli hauska ja ajankohtainen tarina esikoistaan odottavasta 30 plus-pariskunnasta etsimässä uutta, lapsiperheelle sopivaa kotia ja elämäntapaa. Henkilöhahmot, Burt ja Verona olivat sympaattisen samastuttavia, Burt ajoittain rasittavan hönö selittäjä, Verona vauvaansa dopplerilla tarkkaileva (niin tuttua sekin hysteria "liian alhaisesta sykkeestä") ja raskauskiloja manaileva, hipahteinen ja samalla miellyttävän maanläheinen ihminen. Pääparin hahmottelun osumatarkkuutta kuvaa varmaan parhaiten tajuaminen siitä, että nuo voisivat ihan oikeasti olla joku ystäväpariskunta, symppiksiä ja hiukan rasittavia hööhäilijöitä. Komedian elokuvasta tekivät sen sivuhahmot, tietoisen ylivedetyt tyypittelyt. Veronan entinen työkaveri oli täydellinen törkyturpa, huuteli vinttikoirakilpailun katsomossa rintojensa olevan imetyksen jälkeen "täsmälleen kuin vanhan miehen kassit, karvoineen kaikkineen" ja ihmetteli samalla, miksi heitä ei oltu otettu piireihin golfclubilla. Löytyi myös onnellinen multiväri-adoptioperhe, jonka taustalta paljastuikin tragedia.

Ehdottomasti osuvin ja myös omakohtaisin kohtaaminen tapahtui luomuäiti Ellenin (kirjoitettiin LN) perheen kanssa. Ellen imetti samanaikaisesti taaperoa ja viisivuotiasta ja nukkui koko perheen kera jättisängyssä. Ellen vastusti vauvanvaunuja todella palavasti, koska "ei halunnut työntää lasta itsestään poispäin" ja harrasti seksiä siinä perhepedissä miehensä kanssa lasten nähden. Ja tyypilliseen fanaatikkotapaan Ellen tekeytyi täysin ymmärtämättömäksi kysyttäessä, mitä outoa tai ehkä jopa haitallista voisi olla siinä, että omat lapset näkevät vanhempiensa seksiaktin. Hänet oli osattu kuvata juuri sellaiseksi raivostuttavaksi "kaikki on pakko tehdä aivan periaatteesta eri lailla kuin muut ja kieltäytyä kategorisesti hyväksymästä niitä konventionaalisempia ratkaisuja" -tyypiksi, joita muistan aktivistiaikoina kohdanneeni niin monta kertaa, että tunnistan edelleen sen ilmiasut fiktiivisenäkin. Kyseenalaistaminen ja omilla aivoilla ajatteleminen on äitiydessäkin enemmän kuin jees, mutta kun omat valinnat korottaa muiden yläpuolelle ja muodostaa jonkinlaisen myyttisen rajaviivan oman, sinällään itsessäänkin konventionaalisen heteroydinperhe-elämäntavan ja muiden vastaavan välille, ollaan kyllä ärsyttävyyden alkulähteillä. Hippivanhempien ylimielisyys saavutti kliimaksinsa ruokapöydässä Ellenin puhuttua holhoavaan sävyyn Veronan etnisestä alkuperästä "voi miten surullista kuulla äitisi kuolleen ennen kuin hän ehti jakaa äitiyden saloja kanssasi, koska teikäläisillähän on vahva suullinen perinne". Siinä vaiheessa Burt heitti lautasliinan pöydälle ja huusi "jeesus kristus mitä paskapäitä te olettekaan" ja lähti Veronan kanssa painelemaan annettuaan perheen pojalle kyydit niillä vihatuilla lastenvaunuilla (eikä Ellen tietenkään voinut kieltää poikaansa nauttimasta joyridesta, koska hänen kasvatusfilosofiassaan kielloilla ei ollut sijaa vaan ne oli puettu kiertoilmaisuun ”kuuntele sydämesi ääntä”).

Valitettavasti meidän piti Munan kanssa lähteä hiukan ennen elokuvan loppua (tosin tiedän, miten leffa päättyi, tai siis, se miten se päättyi, ei oikeastaan ollut kovin olennaista). Minulla oli nimittäin neuvolapsykologi. Kävin siellä kuulemassa, että pelkoni lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on normaalia ja jopa toivottavaa, etten vaikuta niinkään ahdistushäiriöiseltä vaan lähinnä tunneherkältä. Ja että tunneherkkyys hyvä piirre, olisi vain tärkeää, etteivät piinaavat ajatukset menettämisestä saisi niin paljoa valtaa. En nuku likimainkaan tarpeeksi, tai siis, nukun selkeästi vähemmän kuin vauva antaisi, en oikein osaa rentoutua koskaan. Sain luullakseni joitain hyviä välineitä näiden ajatusten käsittelyyn, onneksi kynnykseni hakea apua ahdistukseen on hirveän alhainen, raskausaikan kävin parillakin eri zykolla ja lueskelen edelleen jatkuvasti kaikensorttista terapiakirjallisuutta. Oma ahdistusherkkyyteni toimiii siten, että tiedonhankinta lievittää tuskaa ja pelkoja. Testasin tämän joskus lukemalla Lentopelko-oppaan ennen lentoa ja selvisin lähes peloitta lennosta. Raskaus meni hyvin luultavasti osin siksi, että huolehdin terveydestäni tarkoin, otin selvää riskeistä ja kävin kontrolleissa (esimerkiksi siinä ylikalliissa neljädee-ultrassa, kukkaro keveni mutta niin keveni sydänkin). Paljon mutkikkaampaa olisi, jos ahdistus oireilisi tietoisena sivuuttamisena ja unohtamisena. Olen hirveän iloinen siitä, että elän ystäväpiirissä, jossa terapiassa käyminen ja diagnooseista keskusteleminen on luonnollista ja ainakin aika pitkälti vailla häpeilyä. Tämä on varmaan sukupolvijuttu: työelämästä on tuttua karkeasti ottaen yli nelikymppisten ihmisten asenne, että psykologilla käynti (niinkin harmittomassa yhteydessä kuin johtajuuteen liittyvissä testeissä ja kartoituksissa) aiheuttaa höröttelyä ja höhöttelyä ja läppää hulluudesta ja pakkopaidoista. Luojan kiitos, ettei sitä häpeä omaa avuntarvettaan, olisi ihan paskaa kärvistellä ahdistuneena ilman mitään aikomusta hakea apua, vähän kuten kärsisi ilkeästä virtsatulehduksesta eikä vain voisi hakea antibiootteja eikä edes karpalomehua.

Olen saanut taas säännöllisehkön liikunnan hännänpäästä kiinni. Tavoitteeni on käydä kaksi kertaa viikossa uimahallissa ja vaunutella ahkerasti. Tänään vesijuoksin ilman vyötä: rääkin läpikäyneet vatsalihakset kipeytyivät ihanan nautinnollisesti ja saunassa sulivat imetyksen jäykistämät olkavarret.