sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Imetyksestä

Olen blogihistoriani aikana sensuroinut muutaman tekstini, eilinen oli yksi niistä. Vaikka haluankin ehdottomasti kirjata ylös myös ne huonot hetket ja olla lipsahtamatta tralalaa-hehkutukseen (haluan muistaa asiat jälkeen päin kuten ne tapahtuivat), tuntuu eilinen kirjoitukseni niin ahdistuneelta ja samassa sikaflunssapelon kiepissä kiertävältä, etten halua sitä enää lukea. Haluan ponnistaa iloon, toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en päästää hirvitysmielikuvia valloilleen. Ja kun tuossa kauhuvellomisessa on ainakin omalla kohdallani aina kyse myös jonkinlaisesta verhotusta pyynnöstä: "Ottakaa minulta tämä ahdistus pois, vakuuttakaa, että kaikki on hyvin". Mutta kukaan ei sitä voi tehdä, minun täytyy itse kantaa oma pelkoni ja yrittää kestää se parhaaksi havaitsemallani tavalla: minimoimalla riskit. Sen enempään en pysty. En toistaiseksi halua palata tähän sikaflunssaan omassa blogissani, ehkä muutan mieltäni jo piankin, mutta nyt julistan aiheen toistaiseksi Lupiinissa loppuunkäsitellyksi.

Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.

Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.

Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.

Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.

Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.

Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.

Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.

Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.

En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.

9 kommenttia:

  1. Mähän liputtelen pulloruokinnan puolesta minkä kerkeän, mikä on vähän noloakin - meilläkin on kuitenkin silleen helppo tilanne, kun molemmat vauvat syö suurimman osan ravinnostaan rintamaitona. Niin kuin omassa blogissa nimimerkkilinkin takana kirjoitin, pulloruokinta yhdistettynä kaksosten tuomaan pakko-osallistamiseen tuntuu takaavan sen, että olen isänä tasa-arvoisesti mukana tässä perhehommassa. Äidin lepäämistilaisuuksien ohella isä ja pullo -yhdistelmän etuna on isä-lapsisuhteen vahvistaminen.

    Mukava kun kirjoitat näitä vauva-asioita. En ole oikein törmännyt kiiinnostaviin vanhemmuusblogeihin, mutta juttusi herättävät vastakaikua (ei itsestäänselvää, vahva ja ruumiillinenkin naisnäkökulma saattaisi koskettaa lähinnä naislukijaa). Jos saan aikaiseksi, saatan liipata aiempia identiteettiaiheitasi (tuomionsaarat, ortorektiset superhippiäidit) seuraavassa blogijutussani, ehkä jo tänä vuonna...

    PS: jännä, etten ole törmännyt soijakorvikkeeseen. Meiltä on mennyt päivittäin euro tai pari sille pahimmalle ylikansalliselle, kun ajateltiin, että juotetaan sitä minkä tiedetään pysyvän suht hyvin sisällä ilman vatsanväänteitä tai näppylöitä. Ja kuitenkin ko. firmaa on tullut ennen boikotoitua mm. sen kolmannessa maailmassa harjoittaman korvikebisneksen takia.

    VastaaPoista
  2. Tuo imetyskeskustelu on kyllä varmaan se suurin tunteita herättävä aihe koko äitiydessä. Olen miettinyt hieman samalla tavalla kuin sinäkin nyt raskausaikana omaa tulevaa imetystäni, että menee miten menee ja toivottavasti menisi hyvin. En ole ottanut siitä (vielä) mitään paineita, mutta itse asiassa vasta nyt viimeisen viikon aikana olen jotenkin hokannut, että imetys tulee varmuudella nostattamaan minussa paljon tunteita, joihin on sittenkin hyvin vaikea suhtautua ns. maalaisjärjellä.

    Olen seurannut vierestä isosiskon kesäistä rintapaise/tulehdus-paskaa, joka oli kyllä kaikkea muuta kuin mukavaa katseltavaa. Suomessa on vallallaan niin vahva pro imetys -meininki (joka sinällään on erinomaisen hyvä asia tietenkin), mutta joskus se tuntuu menevän aika reippaasti yli ja äyräiden. Imetyksestä vouhkaavat asiantuntijat ja imetyksen puolesta puhuvat äidit eivät aina osaa ottaa huomioon ns. kokonaisuutta, vaan täysimetykseen pyritään keinoilla millä hyvänsä ja monesti - valitettavasti - todella epäilyttävin keinoin. Esim. isosisko lopulta teki itse päätöksen lopettaa imettämisen sairastuneesta rinnasta, koska 14 eri (!!) lääkärin jälkeen hän ei ollut saanut kunnon kannanottoa puolesta eikä vastaan lopettamisen. Toiset olivat sitä mieltä, että rinta ei parane, jos sillä ei imetä ja toisten mielestä tulehdus provosoitui imetyksestä. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että imetys on tärkeää saada jatkumaan. Oooookke. EliMITÄ?? Lopulta rättiväsyneenä isosisko päätti tehdä sekä väsyneelle itselleen (imetys kipeästä rinnasta oli yhtä tuskaa ja hampaidenkiristystä) että vauvalle palveluksen ja jatkoi toisella terveellä rinnalla imettämistä ja sitten antoi pulloa lisukkeeksi. Hyvin on sujunut ja tytteli kasvanut oikein pontevaksi tapaukseksi. Koko perheen tilanne selvästi helpottui tuon päätöksen jälkeen. Mietin vain jo tuota seuratessani, että olisi ollut vähintään kohtuullista myös terveydenhuoltohenkilökunnan ottaa äidin jaksamiseen yhtä lailla kantaa kuin imetyksen tärkeyteen. Mitä järkeä on täysimettää vauvaa, jos äiti on siitä sairaalloisen stressaantunut ja ei pysty muuhun vanhemmuuteen sen vuoksi?

    Tämä nyt tietysti oli tuollainen ääritapaus, mutta näitä tapauksia on ollut lähipiirissä muitakin. Olen yrittänyt tässä pohdiskella keinoja välttää tuota hysteriaa, kun imetys on itsellä tulevaisuudessa käynnissä ja hormonien värittämät emotunteet roihuavat. Pysyykö järki päässä vai syyllistyykö sitä vaan, vaikka mikä olisi?

    Musta oli joka tapauksessa ihana lukea, että teillä tuo imetystilanne on ollut noin hyvä ja mikä parasta, se on mennyt asteittain eteenpäin, kun olette olleet pitkämielisiä - sekä sinä että vauvi. Kuulostaa tervejärkiseltä ja fiksulta tavalta suhtautua tuolla tavalla paljon tunteita herättävään aiheeseen. Minäkin haluaisin suhtautua imettämiseen yhtenä "kotityönä", joka tapahtuu, kun se nyt vaan on luonnollinen tapa ruokkia mukeloa ja välttyä hirveältä pohdiskelulta. Sellainen afrikkalainen "muksu imemään ja menoksi" -tyyli olisi ihanaa. Ei turhaa vouhotusta, mutta silti läheistä ja tavallista. Katsotaan mitä meikäläinen aiheesta raapustaa, kun itse imetys on käynnissä. Jännä nähdä!

    VastaaPoista
  3. Anonyymi10:34 ip.

    Ihan pikakommentti vain tuohon Liekkiön viestiin: ei niitä korvikkeita tarvitse boikotoida! Jos korvikkeita tarvitsee, niin silloin tarvitsee, sehän on kuin lääke, ja silloin valitaan vauvalle parhaiten sopiva. Eli siitä vain rohkeasti Nestlen korviketta kassiin :) MUTTA jättäkää ne "valio"jäätelöt ja muu Nestle-scheisse kauppaan :) Nestle-boikotti on edelleen ikävän ajankohtainen, blaaah.

    Hanna G

    VastaaPoista
  4. Liekkiö, olen miettinyt itse tuon pulloruokinnan kanssa just niin, että siinä on isällä konkreettinen tilaisuus olla kiinteässä yhteydessä vauvaansa. L tuntuu kovasti tykkäävän syötöistä ja on hyvin huolellinen pullojen kanssa. Samoin muistelen nyt sitä parin tunnin aukkoa oman synnytyksen jälkeen, kun vetelin unta palloon leikkaussalissa ja L vietti ensihetket vauvan kanssa. Että sellaista isä-vauva-suhteen symbioottista hetkeä ei kukaan voi viedä pois, kun se on alkanut heti suoraan syntymästä.

    En mäkään suoraan sanoen tiedä kauhean montaa mielenkiintoista vanhemmuusblogia, pelkät neuvolaraportit (oon muuten päättänyt etten kerro tänne oman vauvan painoa, ettei ketään ala vaikka ahdistaa, itse alan liian helposti vertailla tuollaisia ja miettiä sitten, onko kaikki ookoo ja saahan se nyt varmasti tarpeeksi ruokaa jne) ja vaippajutut ei sillai niin jaksa kiinnostaa. Suosikit löytyvät tuosta mun blogilistasta sivussa.

    Ortoreksiset superhippiäidit, can't wait :D

    Soijakorviketta saa apteekista. Se on kyllä sikakallista (siitä saa kela-korvauksen jos lapsella on todistetusti maitoallergia). Meillä menee sitä kyllä niin vähän, että pelkään joutuvani heittämään jossain vaiheessa lopun jauheen pois (siinä on sekin konstikkuus maitopohjaisiin nähden, että se pitää itse miksailla), avattu pänikkä säilyy muistaakseni kuukauden. Nestleä toikin kyl on...

    Gata, uh, rintatulehdus, se kuulostaa niin veemäiseltä vaivalta, että pitää oikein kiittää onneaan, ettei ole saanut sitä. Noin intuitiivisestihan sitä varoo tulehtunutta paikkaa ja välttää sen kosketusta, mut rintatulehduksessa oon kuullut just tyhjentämisen auttavan. Auts!!

    Jännä, miten 70-luvulla imetykseen suhtauduttiin eri tavoin. Äiti ei imettänyt mua paljoakaan, koska koki sen epämiellyttäväksi ja sanoi olevansa liian kärsimätön istuskelemaan paikallaan. Silloin nuo olivat aivan ookoo syitä lopettaa imetys, mutta annahan olla, jos nykyään vetoaisi noihin, millaisen saarnan kuulisi :D Mutta siis todella hyvä, että nykyään saa imetysohjausta, tuo oman äidin tilanne kuulostaa juuri siltä, ettei imetystä varsinaisesti neuvottu, saati sitten että olisi ollut helpottavia apuvälineitä. Imetyspaita ja -rintsikatkin nostavat elämänlaatua kerrassaan hämmästyttävällä tavalla.

    Jeh, muksu imemään ja menoksi olis tosi ässäjuttu. Kantoliinassakin voi imettää, siitä ollaan kyllä meillä vielä kaukana, kun on toi rintakumi... mut ehkä vielä!

    Hanna, jeh, Nestle-boikotti on valitettavan ajankohtainen, vaikka siitä onkin jo aikaa kun juttu on ollut pinnalla. Sama pätee aika moneen muuhunkin boikottiin, esim Shelliin ja Turkin matkailuun. On kyl vähän surkeeta kun samat asiat on yhtä paskoja kun silloin 10+ vuotta sitten, kun kävi mielenosoituksissa niitä vastustamassa.

    On tää imetys ja siihen liittyvä oman arviokyvyn käyttö niin jännä juttu. Mun hyvä ystävä, jolla on kolme lasta nyt (joista yksi vastasyntynyt) ei esim antanut vauvalle ollenkaan deetippoja tai relatippoja, vaan söi itse deevitamiinia ja maitohappoa. En ikinä itse uskaltaisi soveltaa noin isolla kädellä, mutta ihailen kyllä ystävän kanttia noissa jutuissa, ei totisesti ole helppoa nousta neuvola-auktoriteetteja vastaan. Mä tuskin samankaltaiseksi muutun ikinä, oon niin noviisi kuitenkin. Ellen sitten ala tehtailla vauvoja, mikä lienee epätodennäköistä, eiköhän meistä tule sellainen normismääräinen kahden lapsen family, jos kaikki menee toiveiden mukaan (mut ei ihan vielä kyllä, huh) :)

    VastaaPoista
  5. Tämä on niitä harvoja äitiyttä ja vauvajuttuja käsitteleviä blogeja, joita jaksan lukea (meidän Käntty syntyy helmikuun alussa). Pitäisi lukea tekstisi uudelleen läpi, että osaisin nostaa esiin ne asiat, jotka tuntuvat läheisiltä ja tärkeiltä minulle... Ne ovat varmaankin tuo äitiyden ja vanhemmuuden rehellinen käsittely ja järjen käyttö ja se, että lapsi ja vanhempi ovat yksilöitä, eivät mitään mitattavia koe-eläimiä, joiden pitää kasvaa tietyt grammat tai erittää tietyt millilitrat.

    VastaaPoista
  6. Tulin vain ilmoittautumaan blogisi (=sinun) faniksi. Kirjoitat asiaa. (Tai kuten enoni sanoisi: "Puhut _paljon_ mutta asiaa." :)

    VastaaPoista
  7. Luulin pitkään kammoavani äitiysaiheisia nettijuttuja, kun suuri osa niistä tuntui olevan ihan toiselta planeetalta (ja takaraivoon hiipi pelko, tuleeko minustakin automaattisesti hysteerinen mammanatsi jos lisäännyn).

    Tätä taas on oikeasti mukava lukea, vaikka oli toki ennen masukin saapumistakin. Näin lapsettomana tunnen pääseväni tirkistelemään niiden vauvapullantuoksuisten absoluuttisten autuuskuvausten sijaan jotain sellaista, mikä tuntuu - ööö... jollakin tapaa... todellisemmalta?

    En taas osaa selittää mitään mistään. Mutta kivakiva.

    VastaaPoista
  8. Ai niin: Liekkiölle tiedoksi, että meillä lääkäri oli sitä mieltä, että soijakorvike onkin liian tuhtia kamaa kolmikuukautiselle. Teidän pienethän on kyllä jo vähän vanhempia... mut niinku tiedoks :)

    Jenni, hetken kesti tajuta kuka (bloggaaja) olet, mut nyt tajusin. Onnea havukka-vavukasta!

    Päivi ja Erroristi, kiitoksia vaan, mukavaa että Lupiinia jaksetaan lukea vaikka tää onkin tätä vauva-vauva-vauvaa nykyään :D

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!