Raskausaikana eräs miespuolinen ystäväni sanoi rauhoittavasti: "Suurin osa raskauksista menee ihan ilman hössötystä tai ongelmia. Niistä ongelmista vain puhutaan niin paljon, että se vääristää mielikuvaa." Tartuin tuohon rauhoittavaan arvioon tiukasti kuin kolmekuukautinen äidin nutturasta karanneeseen suortuvaan (siis tosi tiukasti). Onhan tällä ystävällä itsellään vuoden ikäinen lapsi. Sanoissa on kieltämättä perää: medikalisoitunut aikamme saa ihmiset herkästi uskomaan, että raskaus on sairaudentila ja vaatii ankaraa erityiskontrollia ja tuntuu jatkuvasti, mikäli nyt mitään raskautta edes saadaan alkuun. Itse olin tyypilliseen pessimistiseen tapaani jo valmistanut itseäni ajatukseen hedelmättömyydestä, vaikka mitään viitettä sellaiseen ei ollut. Ja kun tulin raskaaksi, olin äärettömän epäuskoinen: ei näin iso asia VOI olla näin helppoa, eihän tätä varten ole tehty töitä eikä vuodatettu sydänverta vielä ollenkaan! Ja sitten itse raskauskin sujui varsin hyvin, suurimpana ongelmana omat pelkoni ja ainoana terveydellisenä ongelmana korkeahko verenpaine, joka ei edes sitten viime kädessä ollut kokoaikaisesti korkea vaan pikemminkin fyysinen reaktio pelkoon.
Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.
Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.
Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!
Minulla synnytyksen kulun arvioiminen meni sairaalassa ihan nappiin. Olin jotenkin helpottunut, kun sekä lääkärit että kätilöt olivat sitä mieltä, että synnytykseni oli todella rankka ja ei ole ihme, että olin aika tavalla kanttu vei sen jälkeen. Ikään kuin sain luvan olla väsynyt, järkyttynyt ja traumatisoitunutkin. Pahinta olisi ollut vähättelevä tyyli, jos joku olisi erehtynyt kommentoimaan tapahtunutta jotenkin olankohautuksella.
VastaaPoistaJännää on se, että neuvolantätini, joka on muuten hyvin taipuvainen turhaan kauhisteluun, kommentti kotikäynnillä aiheutti taas aivan päinvastaisen reaktion. Neuvolantäti äityi kovaan ääneen pähkäilemään, että "kuinka koko raskausaika oli niin vaikea ja sitten vielä niiiiiiiin vaikea synnytyskin, kun siinä oli ihan tosi kyseessä, hyvä ettet kuollut ihan". Minun teki mieleni tukkia tädin turpa ja sanoa loukkaantuneena, etten tarvitse kiitos mitään pelonlietsontaa tähän vielä, kun aikaisempienkin traumojen ja pelkojen kanssa on tekemistä. Tokihan olen tiedostanut koko ajan, että synnytyksessä oli todellakin ns. tosi kyseessä, mutta ei kamalasti lohduta, jos neuvolantäti alkaa maalailla kauhukuvia kouristuksista ja hallitsemattomista verenvuodoista (jotka siis olisivat olleet seuraavana listalla jo todella pahaksi äityneessä raskausmyrkytyksessäni). Mitä nyt siis oikeasti haluan sanoa, on siis se, että kirjoituksestasi tormistuneena (viitaten mailiin, jonka laitoit lääkärille) aion vihdoin ottaa terveydenhoitajan tyylin puheeksi. Laitan hänelle sähköpostia asian tiimoilta, koska luulen, etten enää jaksa ottaa hänen ylitsevuotavia tunnereaktioitaan vastaan yhtään enempää. Kiitos!
Mun neukkuzyko oli ihan jipoissa kun kerroin meilanneeni lääkärille, hän piti sitä tosi hyvänä eleenä ja sanoi toivovansa, että terveydenhoitoinstanssien asiakkaat aktiivisemmin reagoisivat kokemiinsa tilanteisiin. Hän oli itse ottanut yhteyttä neuvolan tätiin, joka oli toistuvasti kutsunut hänen lastaan väärällä nimellä, koska lapsi kuvittelee tuolllaisessa tilanteessa olevansa jotenkin itse väärä tai väärässä (muistan tuon kelan omasta lapsuudesta), kun ei vielä sillai osaa kyseenalaistaa aikuisten automaattista auktoriteettia.
VastaaPoistaJa mahdollisten skenaarioiden revittely jälkikäteen on kyllä ihan turhaa, etenkin ammattilaiselta. Tulee vaan paska fiilis kun miettii, mikä olisi voinut mennä pieleen.
Ja sitten tuokin ajatus raskausajan vaikeudesta. Raskausaika voi olla vaikea ja silti sen voi nähdäkin äkkiä jälkikäteen hyvänä aikana. Siihen pitää olla subjektiivinen oikeus. Että oikeastaan kukaan ei-asianomainen ei saa tulla kertomaan, miten jonkun jutun kokee. Mieltäänkin saa niinku muuttaa ja ne tunnelmat on aina arvokkaita itsessään.
Kuulin just TAAS yhden tutun lisääntyvän. Vauvakuumekateuden sivuun alkaan hiipiä paniikki.
VastaaPoistaEn tiedä uskallanko enää lukea yhtään vauvajuttua. Pelkään jonkun alitajuntaisen paniikkipelon ottavan vallan.