Kantaminen, kestovaipat ja imetys: tähänastisia kokemuksia

Nyt, kun Muna on melkein nelikuukautinen, voisin kirjoittaa kokemuksiani kantoliinailusta, kestovaipoista ja imetyksestä. Tähänastiset kokemukset ja näkemykset voivat jatkossa muuttua, luultavasti muuttuvatkin. Erityisesti imetykseen tulen varmasti vielä palaamaan. Tässä vaiheessa haluan painottaa sitä, etten millään muotoa halua pahoittaa kenenkään mieltä esittelemällä omia näkemyksiäni. Nämä näkemykset ovat nimittäin omiani: hyviksi havaittuja ja oivallusten kautta löydettyjä. En ota kantaa muiden äitiyteen. Saatan kuitenkin kirjoittaa etenkin imetyksestä tyyliin, josta oikein hyvällä tahdolla voi löytää kehoituksia ja sitä mukaa, halutessaan, arvostelua muiden ratkaisuja kohtaan. Niistä tulkinnoista pesen kuitenkin käteni jo nyt: tämä on yksityishenkilön blogi, ei minkään äiti-auktoriteetin.

Kantaminen:

Raskausaikana suhtauduin pitkiin, yksinkertaisiin kantoliinoihin suurella ennakkoluulolla. Tai lähinnä suhtauduin ennakkoluulolla omaan solmimiskykyyni, olen nimittäin aika huono kaikessa tuon tyyppisessä: saria tai solmiota en osaa sitoa ollenkaan. Kantaminen kuulosti kuitenkin kivalta ja ajattelin rintarepun olevan hyvä ratkaisu. Huusin Emma-merkkisen rintarepun huuto.netistä. Perhevalmennuksessa tuli puhetta rengasliinasta, lyhyemmästä kantoliinasta, jonka toisessa päässä on kaksi isoa, vyönsolkimaista rengasta, johon liinan pää pujotetaan. Huusin sellaisenkin huuto.netistä. Munan tultua maailmaan kokeilimme melko pian rintareppua. Reppu oli aivan liian iso, vauvan jalat jäivät harottavaan asentoon ja se huusi pää ruusunpunaisena. Rengasliina oli liian pieni minulle, en ollut tajunnut, että niissä on koot, oma liina oli m- tai s-kokoa ja tuntui sen takia jäävän liian lyhyeksi. Annoin sen eteenpäin. Syyskuussa ostin uutena kalliin kantopussin, joka kyllä toimi, mutta tuntui lyttäävän vauvan hikiseksi kasaksi rinnalle ja rajoittavan muutenkin asentoja aika paljon. Kallis pussi jäi vähitellen kaappiin.

Tässä vaiheessa saimme lainaksi Manduca-repun, mutta olin niin kypsähtänyt kaikkiin mahdollisiin kantojuttuihin, että kokeilimme reppua vain ohimennen (se oli pikalainassa). Reppu tuntui hyvältä, mutta en todellakaan halunnut alkaa tuhlata kaikkien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen sataa euroa uuteen, mahdollisesti käyttämättä jäävään kantovälineeseen. Jossain vaiheessa kyselin Facebookissa kokemuksia pitkästä trikooliinasta (surffailtuani läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja: neliöliinoja, duoliinoja jne) ja eräs vanha koulukaverini tarjoutui myymään minulle edullisesti yksinkertaisen, pitkän trikooliinan. Ostin sen (etenkin kun liina osoittautui viininpunaiseksi) ja opiskelin ohjeesta ensimmäisen sidontatekniikan. Homma tuntui heti helpolta ja vauva oli simppeliä pukea liinaan itse (toisin kuin repun ja kantopussin kanssa: niihin tarvitsin aina apulaisen). Ja ihme kyllä, se jopa viihtyikin liinassa jonkin aikaa, nukahti rintaani vasten tyytyväisenä. Kantoliinaa olemme siis alkaneet käyttää aina silloin tällöin, etenkin kylässä, kun saatavilla ei ole normaaleja vauvansäilömispaikkoja, kuten pinnasänkyä tai sitteriä tai puuhamattoa.

Ulkona emme ole kantoliinan kanssa menneet, onhan nyt talvi ja meillä on näppärät vaunut. Jotkut kuljettavat vauvaa kantovälineessä myös talvisaikaan, mutta se vaatii tosi tymäkkää pukemista. Itse pidän vaunuja niiden tilaavievyyden ja konstikkuuden ohella myös kätevinä: vauva nukahtaa niihin heti ja alakoriin saa kätevästi päivän ostokset. Vauva on myös selvästi tottunut vaunuiluun aivan eri tavoin kuin kantoliinassa olemiseen. Mikäli meille tulee toinen vauva, kuten toiveissa on (ei kuitenkaan ihan vielä, haluan imettää vielä kauan ja palautua edellisestä raskaudesta kunnolla), voisi sitä ehkä kantaa jo aiemminkin kantoliinassa, etenkin jos syntymä sattuu kevääseen. Vaikka näitähän nyt voi spekuloida vaan ei liikoja suunnitella.

Loppupäätelmä kantamisesta: Kannattaa perehtyä rauhassa ja ennakkoluulottomasti kaikkiin vaihtoehtoihin, kuunnella ihmisten kokemuksia. Ei kannata rynnätä ostamaan liinaa tai reppua heti, vaan mahdollisuuksien mukaan kokeilla kavereiden kantovälineitä ja miettiä niistä paras vaihtoehto. Kaikki vauvat eivät viihdy kantosysteemeissä, sekin kannattaa ottaa huomioon. Jotkut vauvat alkavat viihtyä kantoliinassa vanhemmiten, kun naaman saa käännettyä menosuuntaan. Meillä Muna tuntuu tykkäävän toistaiseksi eniten asennosta, jossa sen selkä on vasten rintaani ja se saa seurailla tapahtumia ikäänkuin sylistä käsin. Kantoliinailu ei pohjimmiltaan ole ideologista (ellei sitä halua nähdä niin) vaan kätevää ja mukavaa. Äiti-lapsi-suhde ei mene vituralleen, vaikka vauvaa ei kantaisi liinassa tai repussa laisinkaan.

Kestovaippailu:

Kestovaippailu kuulosti raskausaikana sekä viehättävältä että aivan itsestään selvältä. Enhän haluaisi olla pystyttämässä hajoamattomia vaippavuoria ja pistämässä rahojani ylikansallisille yhtiöille. Äitiyspakkauksessakin oli pelkästään kestovaippoja, Imse Vimsen flanellivaippoja PUL-kuorin. Synnytyslaitoksella käytettiin tietenkin kertakäyttövaippoja, olisihan jättimäisen kestovaipparuljanssin pyörittäminen aikamoinen homma. Vaikka sitten toisaalta: vissiin Tammisaaressa käytetään kestovaippoja ja vastasyntyneet liikkuvat muutenkin niin vähän, että pelkillä taitelluilla harsoilla pärjää... Joka tapauksessa, ainakin meidän Munamme kakkasi noin kymmenen kertaa päivässä vielä laitoksella (tuossa vaiheessa me vielä taistelimme, kumpi SAA vaihtaa sen vaipat) ja sama tahti jatkui hetken aikaa kotonakin. Kun kaikki oli aivan totaalisen uutta ja ajoittain aika shokeeraavaa, olisi kestovaippojen käytön opettelu ollut meille siinä vaiheessa ihan liikaa. Käytimme laitokselta saadun Pampers-pakkauksen ja ostimme maatuvia kertakäyttövaippoja ja aloimme ajaa itseämme sisään kestoiluun vähitellen. S-ryhmän oma, villainen kestovaippa hämmensi päästettyään läpi kaiken pissan. Imse Vimsejen pukeminen oli raivostuttavan hankalaa, harsojen kanssa emme edes alkaneet puljata. Sellaiset käsitteet kuten mikrofleece, PUL, lisäimu ja taskuvaippa olivat yhtä hepreaa ja aiheuttivat parikin ärtynyttä paasauskohtausta kotioloissa. Vähitellen hommaan alkoi päästä kuitenkin sisään. Tuunasin puolet äitiyspakkauksen Imse Vimse -flanellivaipoista tarranauhan avulla helpommin puettaviksi. Aloin pukea myös villaisten kestovaippojen päälle PUL-kuoren, vaikka monet väittävätkin, että villa ei päästä pissaa läpi. No, päästää se, ainakin meillä. Marraskuun alussa kävimme kestovaippakutsuilla, jossa koko vaippalogiikka valkeni lopullisesti, imujen ja riisipaperien merkitys selvisi. Nykyään kestoilemme 95 prosenttia ajasta. Neuvolaan tai kylään lähtiessä laitamme yleensä kertakäyttövaipan, tosin joskus on tullut lähdettyä kestoissakin. Hoitolaukussamme on hajunpitävä, vetskarillinen pussi, jonne käytetyn vaipan saa sullottua.

Selkeitä johtoajatuksia kestoilusta on noussut seuraavia: Vaippoja voi, saa ja kannattaa tuunata. Mitä helpompi ne on pukea päälle, sen matalampi kynnys kestoilulla. Lisäimuja kannattaa tunkea vaippoihin aina. Lähimmäs ihoa pehmeä ja kosteutta pois iholta siirtävä fleeceimu, syvemmälle vaippaan vaikka villainen. Imuja on helppo tehdä itse, kunhan leikkaa fleecestä terveyssiteen muotoisia palasia. PUL-kuori on ihan ässä, se pitää kosteuden poissa vaatteista. Kuorta ei myöskään tarvitse pestä joka kerta, huuhtaisu riittää. Kun vauvan kakkarytmin alkaa tuntea (Muna kakkii harvoin) kannattaa vaippaan alkaa tunkea lähimmäs ihoa riisipaperiarkki. Tähän arkkiin on helppo kaapaista suurin osa kakkelia ja heittää roskikseen. Vaipat kannattaa pestä ilman huuhteluainetta mutta lorauksella väkiviinaetikkaa. Kakkatahroihin voi hinkata sappisaippuaa, mikäli vaippoja ei pese heti. Kestovaippojen toimiminen on yksilöllistä ja riippuu vauvan ruumiinrakenteesta. Itse pidän Imse Vimsen kuorista juuri siksi, että reisiä reunustavat kuminauhat ovat tarpeeksi tiiviit. Lumoavat, apinakuvioiset taskuvaipat asustavat toistaiseksi kaapin pohjalla osottauduttuaan liian väljiksi vielä melko rimpulareitiselle vauvalle.

Imetys:

Kuten olen kirjoittanutkin, ei imetys lähtenyt kohdallamme käyntiin kovinkaan helposti. Maito nousi myöhään, neljäntenä päivänä. Tätä edelsi reissu lastenosastolle ja vauvan altistuminen lehmänmaidon proteiineille lisämaidossa. Eli vauvan suoliston neitseellisyys meni persiilleen heti sairaalassa. Jälkikäteen tajusin, että tuota asiaa painotettiin silloin selailemassani imetys-informaatiossa liikaa ja jotenkin väärään sävyyn. Herkässä tilassa "se on sitten sitä myöten selvä"-henkinen valistus osui ja upposi, alkoi tuntua, että mitä tässä edes taistelemaan, vauva on jo altistunut tulevaisuuden infektiokierteelle, korvatulehduksille, astmalle, ylipainolle ja muutenkin aivan paskalle elämälle, onhan se, herran pieksut, saanut keinomaitoa. Koska olin jotenkin alitajuisesti "tiennyt" imettäväni, torhistauduin itsesäälistäni ja passitin mieheni pikapikaa Imetysopas- ja imetystyynyostoksille. Kotikalja alkoi kuulua jokapäiväiseen juomavaliooni. Alun hitaan painonnousun jälkeen ollaan alettu kulkea mukavasti käyrillä, korviketta on jo pari kuukautta mennyt puolisentoista desiä päivässä, eli tosi vähän. Tiedustellessani nelikuukautisneuvolassa, kannattaisiko minun yrittää täysimetystä kun korviketta menee noin vähän, oli neuvolan tyttö sitä mieltä, että tässä vaiheessa se on turhaa, koska täysimetyksen suurimmat hyödyt tulevat esiin ennen neljää kuukautta. Se oli hyvä kuulla, en olisikaan jaksanut alkaa sotkea hyvää maitorytmiäni lypsämisellä. Ja pidän kynsin hampain kiinni niistä jumalaisista seitsemän tunnin yöunista, jotka saan nykyään melkein aina, kun mies pullottaa pienokaisen aamutuimaan ja minä imetän päivän ensimmäiset siinä puolilta päivin. Vasta nyt olen tajunnut, kuinka herkillä olin vauvan synnyttyä väsymyksen takia. Minulla on edelleen nukahtamisvaikeuksia, mutta nyt sentään saan nukuttua kunnon rupeamia.

Imetyksestä oivallettua: Ei kannata tuntea huonommuutta siitä, ettei täysimetys heti onnistu. Huomattavan moni vauva saa sairaalassa korviketta ja imetys voi tästä huolimatta onnistua kerrassaan mukavasti. Riippuu tietysti vauvasta, mutta meillä imuote ei ole mennyt pilalle pullosta juodessa eikä rintakumin kanssa. Tätä pitäisi mielestäni imetysinformaatiossa painottaa enemmän, ettei tuoreelle äidille tulisi toivotonta, itkuista oloa kun hän näkee vauvan suuta ensimmäistä kertaa lähestyvän tuttipullonnokan. Että peli ei ole heti menetetty mitenkään automaattisesti. Sama koskee rintakumia, meitä peloteltiin useasti, ettei rintakumitta imetys enää onnistu juuri sen imuotteen takia. No, sepä sitten otti ja onnistuikin, kolmen ja puolen kuukauden iässä. Ainoa, mistä vauva ei osaa imeä, on nänniä imitoiva tuttipullon tutti, meille tavalliset tutit sopivat paremmin. Ns koliikkipulloja kannattaa hommata muutama, yleensä lisämaidon tarve tulee esille koliikkiaikaan, tai ainakin näin on ollut omassa tuttavapiirissä.

Imettäessä voi tehdä vaikka mitä: Lukea, syödä, puhua puhelimessa, katsella telkkaria. Jotkut tissitaiturit osaavat netatakin imettäessä kantoliinasta, eräs kerrassaan ihanteellisilla imetysrinnoilla siunattu äitiystävä imettää kävellessäänkin. Isoilla rinnoilla imetys on tavallaan haastavampaa kuin pienemmillä, niitä pitää tukea ja huomaamaton julki-imetys on vaikeampaa. Toisaalta isoista rinnoista tulee kerralla ainakin paljon ja niitä on helppo painella tyhjemmäksi. Luullakseni isorintaisuus auttaa myös imetysasentoon sitä kautta, että molemmat rinnat saa tyhjennettyä kääntämättä kylkeä välillä. Tämän oivaltaminen helpotti imetystä aivan hurjasti, kun ei tarvinnut ruveta myllertämään sängyssä kesken kaiken ja nostelemaan vauvaa toiselle puolelle ihanteelliseen imetysasentoon ja rauhoittelemaan sitä uudestaan tissille. Isojen rintojen hyötynä voi pitää myös sitä, ettei roikahtaminen vituta yhtään niin paljon, kun ne eivät ennestäänkään olleet terhakat... eikä vaatekaappia tarvitse uusia, kun rintojen koko ei välttämättä lainkaan suurene.

Tämä on sitten se asia, jota epäröin sanoa, ettei kukaan vain pahastuisi, mutta sanon sen kuitenkin painottaen omaa henkilökohtaista kokemustani: Imetys on asia, jonka onnistumisen puolesta kannattaa taistella. Onnistuessaan se on ihanaa, näppärää, terveellistä äidille ja vauvalle sekä jatkaa jollain hyvin alkukantaisella tavalla raskausaikaa, sitä symbioosia äidin ja vauvan välillä. Itse jouduin kelaamaan tätä, koska imetyksen alkutaival oli hankalaa ja olen iloinen ja ylpeä, että jaksoin puljata rintakumin kanssa, lypsää ja tarjota rintaa silloinkin, kun hartiat vielä kipeytyivät ja olin muutenkin toipilas. Olen ylpeä imetykseni onnistumisesta.