torstaina, joulukuuta 24, 2009

Joulua!

Näköjään päivitystahtini on humpsahtanut tuollaiseksi kerran kahdessa viikossa-tyyppiseksi. Harmi, pitäisi kirjoittaa useammin, lupiinitus on minulle mieluinen velvollisuus. Elämä on kuitenkin niin katkonaista, ettei välttämättä ole aikaa istua bloggaamaan, se mahdollinen istumisaika tulee käytettyä paljon aivottomammissa hommissa. Olen myös ihan todella pahvi nykyään, lauseiden muodostaminen takkuaa, mitään kovin intelligenttiä ei irtoa. Luen edelleen kaikkea balonya, viihderomaaneita ja monta kertaa kaluttuja läsyjä. Sain sentään joululahjaksi sen Muumit ja eksistentialismi -kirjan (on sillä kirjalla joku oikeakin nimi, mutta en jaksa nyt hakea kirjaa makkarista). Vietimme kotijoulua jo tänään, huomenna suuntaamme sukujouluun ja ylihuomenna vanhemmille. Onneksi kaikki asuvat Helsingissä, olisi ihan superhanurista alkaa säätää itseään ja vauvaa ja lahjoja ja kaikkia oheiskamoja edes lähikuntiin. Odotan sukujoulua ilolla ja innolla, rakastan yhteisöllisyttä ja isoja juhlapöytiä. Vauville meillä ei ole lahjaa, ei nelikuukautinen siitä vielä mitään ymmärtäisi. Ja muut ovat lahjoneet häntä meidänkin puolestamme, monta pikkuista ja suloista paitaa on kuoriutunut pakettien kätköistä. Nyt muistankin, että yksi on vielä avaamatta, Limpun kummin lahja, jee! Äidille ja isällehän nämä lahjat tässä vaiheessa vielä tulevat.

Olen törmännyt hauskaan reliikkiin menneisyydestä. Aloimme taannoin äidin kanssa muistella Ruusun aikaa, 90-luvun alun kotimaista perhesarjaa, jossa hilpeä ja elämänmakuinen uusioperhe asuttaa lumoavaa puutaloa Toukolassa. Löysin sarjan Youtubesta ja katselen sitä usein öisin vauviksen kanssa, levähtäessäni kotihommista. Sarja edustaa minulle varhaisnuoruuden turvallisuutta ja jatkuvuutta, seurasimme sitä koko perheen kera. Ihailin kovasti kaunista Meriä, joka kävi Kallion lukiota ja paransi maailmaa. Maailma on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa monella tapaa, 90-luvulla oli muun muassa oransseja ratikoita. Puhumattakaan nyt yhtenäiskulttuurista, Neukkulasta ja siitä faktasta, ettei edes menevimmällä uranaisella ollut kännykkää.

Unirytmini on ihan persiillään. Vauva nukahtaa yleensä kolmen aikaan yöllä, viimeistään, ja minä öpellän kierroksilla keittiössä, siivoan ja ripustan pyykkiä, fotoshoppaan ja luen blogeja. Ennen kovin boheemi siisteystasomme kipuaa pikku hiljaa ylöspäin, nyt meillä oikeasti imuroidaan kerran viikossa. Olen aistinut ajoittain hienoista vinoilua omasta kodinhengettäryydestäni (myönnettäköön, että olen tässä asiassa aika herkkä aistimaan vinoilua myös ihan aiheettomasti, kotirouvaksi solahtaminen ei ole käynyt kivutta), mutta no, kun sitä on tällä hetkellä kuten Marge Simpson, kotona 23 tuntia vuorokaudessa, on yllättävän tärkeää, että ympärillä näyttää kivalta. Ja feminismi, joka ei salli askartelua eikä töpsötystä, ei ole minun feminismiäni. Onkin hassua, miten sitä täytyy jotenkin (kaipa eniten oman päänsä sisällä) voittaa takaisin oikeus tehdä sitä, mikä tällä hetkellä paitsi tuntuu parhaalta, on myös aivan välttämätöntä. Äitiys on valinta nykyään, onneksi. Eikä tämä valinta kaduta, hetkittäin turhauttaa (kuten viime yönä, jolloin punakulmakarvainen raivo-tonttu viipyi kylässä monta tuntia), mutta pääosin tuottaa säteilevää onnea, liikutusta ja harvinaisen puhdasta iloa.

4 kommenttia:

  1. Minä en tuosta Ruusun aika-sarjasta tiedä mitään, mutta voisin tosiaan ottaa asiakseni katsastaa sen vaikka YouTubesta. Minä valvoskelen ja katson Animal Planet-kanavaa kun sieltä tulee jotain muuta, kuin "10 pahinta haiden hyökkäystä EVER"-ohjelmia. Esim. Gomben simpansseista(niistä Jane Goodallin) tulee oma ohjelma, katson lumoutuneena.

    Jokaisen pitäisi pystyä määrittelemään oma feminisminsä. Jos oma aate/filosofia/elämänkatsomus kieltää tekemästä jotain, mistä saa aitoa iloa, on asiat aika kehnosti. Hyviä välipäiviä teille!
    -minh-

    VastaaPoista
  2. Anonyymi8:07 ip.

    mä muuten luin ruusun ajan vähän aikaa sitten, kun löysin sen pokkarina asematunnelin kirjakaupasta. :) se oli myös erittäin hyväntuulinen kirja, suosittelen!

    VastaaPoista
  3. Minh, mun yösuosikkeja on kanssa Ylen elävän arkiston pätkät, esimerkiksi Suuret uutiset. Tshernobyl-onnettomuuden uutisointi on erityisen jänskä. Ja sitten ihan ehdoton suosikkini ja samalla surulliseksi tekevä 60-luvun dokkari Länsi-Pasilasta, joka on ollut ihanaa ja mutkittelevaa puukaupunginosaa ennen nykyistä ilmiasuaan.

    Ano, jesh, mä löysin samaisen kirjan Vallilan kirjastosta :) Oon jo löytänyt sarjasta suosikkinarttuni, Outi Alasen esittämän silmittömän itsekeskeisen ja erikoisuutta tavoittelevan pikku mehiläiskuningattaren, aivan loistava luonnehdinta hyvin tutusta tyttötyypistä entiselle taidelukiolaiselle...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!