keskiviikkona, toukokuuta 20, 2009

Ilme

Sukujuhlilla sain käsiini ryhmäkuvan vuoden takaa. Kuva on otettu sukulaisvauvan ristiäisistä ja siinä seison minäkin, melko sivussa. Ilmeeni on hyvin paljastava: vaivaantuneen vihamielinen hymyn yritys josta näkee heti, että vituttaa pahasti. Yleensä osaan, kuten aikuiset ihmiset tapaavat, loihtia kasvoilleni tarvittaessa aidon näköisen hymyn valokuvissa, mutta tuossa olen näemmä ollut liian huonotuulinen edes yrittääkseni.

Muistan ristiäisten tunnelman. Olin viime vapun aikoihin aika solmussa odotusten ja kehollisuuden kanssa, sen jälkeen aloitinkin heti terapian jossa solmut alkoivat aueta. Tuota ristiäistilannetta inhosin monestakin syystä, ensiksikin siksi, että monista tapakristityistä menoista juuri ristiäiset ovat mielestäni yksi ahdistavimmista: siinä puolustuskyvytön lapsi kastetaan kirkon jäseneksi vastoin sen omaa tahtoa. Tiedän kyllä olevani hiukan fanaattinen tässä asiassa, mutta muiden puolesta tehdyt uskonnolliset eleet aiheuttavat minussa joskus suoranaista raivoa. En esimerkiksi ikinä haluaisi kuulla, että joku rukoilee puolestani. Rukoilkoon rauhassa, mutta se on silloin rukoilijan oma asia, eikä tuosta eleestä koidu minulle yhtään mitään (paitsi vahvaa irtisanoutumisen halua). Vähän kuten en usko siihen, että "suojaavat ajatukset" kannattelevat raskauttani onnelliseen loppuun asti. Ymmärrän kyllä ihmisten tarvitsevan tuollaista taikauskoa ja useammin kuin kerran olen toivonut voivani itsekin turvautua kaikkeen pikku itsesuggestioon, mutta no, ei se toimi minulle. Siksi en usko pääseväni koskaan täysin eroon luontaisesta ahdistumisherkkyydestänikään: koen nimittäin näkeväni asiat kuten ne ovat, toisin kuin ne, joilla on kyky tuudittautua turvallisuudentunteisiin.

Toinen, minua ilman mitään järkisyytä ärsyttävä asia ristiäisissä oli niiden heteroseksuaalisen hedelmällis-konservatiivinen yleistunnelma. Naispappi (no, eivät ne nyt ristiäisiksi mitkään konservatiiviset olleet) oli viimeisillään raskaana ja joka paikassa vilisi muutenkin mukuloita. Koska olin itse vielä aivan keskeneräinen lapsipäätöksen suhteen (ja tietyssä mielessä toivoin jatkuvasti voivani ilmoittaa tyynesti ja varmasti, etten halua lapsia) äkäännyin myös tiedusteluista "milloinkas teiltä tulee ristiäiskutsu" etenkin kun tiedustelija tiesi hyvin, ettemme edes kuulu kirkkoon. Minulla on muutamia tärkeitä ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Tiedän edelleen, jonkinlaista henkistä leiriä vaihtaneenakin sen "olen anomalia"-fiiliksen tilanteissa, joissa on paljon samanikäisiä, lisääntyneitä ihmisiä. Puhumattakaan nyt siitä, millaista on ollut olla lapseton joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, millaista ihmettelyä ja painostusta esimerkiksi yksi työkaverini on saanut. Hän kertoi taannoin vastanneensa lapsitiedusteluihin "Luoja ei suonut", loistava vastaus joka tukkii kysyjän suun eikä silti vastaa sen tarkemmin varsinaisiin syihin. Koska ne syyt eivät kuulu kellekään.

Olen leikkinyt mielessäni tuolla nimiäis-ajatuksella pariinkin otteeseen. Ensiksikin, haluan sinne ihmisiä, joista pidän. Vaikka nimiäiset ovat kai ensisijaisesti sukujuhla, haluan pikku Munan juhliin ainakin muutaman ystäväni. Toiseksi, haluan niiden olevan iloinen ja värikäs juhla. Vauvat ovat hassuja ja palleroisia olentoja joilla on naurettavat makkarajalat. En halua verhota makkarajalkoja valkoiseen kaapumekkoon, en sytytellä valkoisia kynttilöitä enkä kuulla yhtään virttä, enhän vietä kenenkään hautajaisia. Minusta nimiäisissä voi olla vitsikäs kakku, musiikkia ja ehkä vähän viiniäkin. Eikä vauvaa tarvitse onneksi edes kastella, nimiäisten seremoniat kun ovat täysin vanhempien päätettävissä.

Tapasin taannoin pari sukulaisvauvaa tai taaperoikäisiä ne kai jo olivat, osasivat jo vähän kävelläkin. Pienokaiset olivat hauskan näköisiä vekkuleita, mutta en kyllä oikein vieläkään villiinny pikkuväestä. Mutta ei kai minun tarvitse muiden vauvoista niin villiintyäkään? Minua ei lainkaan häiritse tai ahdista oma suhtautumiseni raskauteen tai äitiyteen, sen sijaan odotukset joskus hiukan häiritsevät. Kolmattaan odottava ystäväni näytteli minulle taannoin ultrakuvia 12-viikkoisesta sikiöstään, hymyilin ja kommentoin niitä innokkaasti, minusta oli sympaattista nähdä edellisissä raskauksissaan hippisyistä ultrista kieltäytynyt ystävä niin täpinöissä mustavalkoisista printeistä. Itse en kuitenkaan ole esitellyt ultrakuvia kuin erillisestä pyynnöstä, olin taannoin töissä melko hämmentynyt kun minun tiedettiin käyneen rakenneultrassa ja ultrakuvia haluttiin sitten nähdä. Näytin ne toki ja kuuntelin myhäillen (ja sisäisesti tirskahdellen) ihasteluita, erityisesti "söpö" oli mielestäni hauska kommentti, tai siis oli sympaattista että joku pitää sikiötäni söpönä vaikken itse niin ajattelekaan.

Kotimme on käymässä läpi transformaatiota edes vähän vauvaperheemmäksi kodiksi. Olen pessyt ja lajitellut hulvattomia 70-luvun vauvanvaatteita ja tyhjentänyt vinttiä kaikesta kummasta ryönästä, kuten nahkaisista pikkihousuista. Hissi pitäisi mitata ja vaunut hankkia, pidän niitä ihan täytenä itsestäänselvyytenä meidän kohdallamme, vaikka sitten tunnenkin äitejä jotka suhtautuvat vaunuihin jopa kriittisesti. Tietoinen äitiys on minunkin intresseissäni, mutta en usko lähteväni ainakin heti kaikkeen mahdolliseen vaihtoehtoiseen, kuten vaipattomuuteen tai perhepetiin (luotan tässä asiassa hippiystävääni: kohta kolmen lapsen äitinä hän suhtautuu perhepetiin kriittisesti ja on silti hippi ja vielä varhaiskasvatuksen ammattilainen, eli ei voi ainakaan olla aivan täydellisen hakoteillä) tai pelkkään kantoliinailuun, vaikka äitiys epäilemättä tulee täyttämään maailmani uskon, että minulle ja vauvalle on parempi, etten ala heti stressata kaikista mahdollista käytänteistä, etenkin jos niitä leimaa tietty "neuvolat ovat väärässä ja kehitysmaan äidit oikeassa"-ajattelu, joka hiukkasen arveluttaa minua ainakin kokonaisuutena. Haluan nimittäin ainakin aluksi tukeutua ammattilaisiin, sitten kun oma äiti-viisaus ja lähdekriittisyys kasvaa, alkavat varmaan jotkut erikoismetoditkin innostaa.

7 kommenttia:

  1. Nimetön8:14 ip.

    Ei niistä muiden lapsista niin tarttekaan hurmaantua. Mä en oo ikinä ollut mikään yleisvauvafani, mutta omat lapseni ovat ylimaallisen ihania :) Muut vauvat ei hetkauta, vaikka niitä paljon näenkin. Minä kylmä nainen...

    Kannattaa tutustua esim. neuvolatyöntekijöiden koulutukseen, ja sitten miettiä, missä asioissa haluaa heihin tukeutua ammattilaisina. On olemassa asioita, joissa tietävät tai "tietävät" ihan samalta pohjalta kuin kuka tahansa hiekkalaatikolla. Esim. imetyksestä ei neuvolan terveydenhoitajalla ole välttämättä yhden yhtä oppituntia takanaan. Great. Vaippavalinnoista, kantoliinoista, perhepedeistä sun muista heidän mielipiteensä on varmaan yhtä lailla kiinnostava kuin kenen tahansa :)

    Hanna G
    ja realistinen näkemys :)

    VastaaPoista
  2. Niin, kaipa ne neuvolantädit tietävät enemmän ihan terveydellisistä seikoista, kutwen raskauden fysiologisesta kulusta (ja kaipa ne saavat koulutusta odottavan äidin kohtaamiseenkin) ja lapsen kehityksestä. Lapsen kehitykseen liittyen täytyy kyllä sanoa, että neuvolantädit tietävät perusteet ja ikään kuin seulovat tärkeimmät kehitykseen liittyvät kohdat. Muut asiantuntijat, kuten esmes lääkäri, fysioterapeutti ja toimintaterapeutti (!), tutkivat tarpeen ilmaantuessa tarkemmin, ja tietävät enemmän. Monesti neuvolatädin huoli osoittautuu asiantuntijan luona turhaksi. Mutta silti neuvolantäti on tehnyt silloin hommansa, koska hänen tehtävänsä on reagoida varhaisessa vaiheessa.

    Joskus jatkuva mittaaminen, punnitseminen ja kyttääminen tuntuvat ihan pirun ärsyttäviltä. Suomessa ollaan melko pikkutarkkoja näissä vauva-asioissa ja se on tavallaan hyvä. Onhan sillä etunsa (alhainen lapsikuolleisuus jne.), mutta joskus on hyvä ottaa oma järki käteen. Niin kuin tiedostavana ihmisenä varmasti teet. Sinun kaltainen nainen, joka ottaa selvää asioista, pärjää aivan varppina hienosti!

    VastaaPoista
  3. Hanna, se on totta, useimmat mun tuntemat äidit ei ole mitään "vauvaihmisiä"... tuossa taannoin eräissä polttareissa mietittiin, että KEITÄ ne elomassujen ja ovislimojen kasvattelijat oikein ovat, kun kaikki tuntevat äitejä mutta kukaan ei tunne yhtään hurmosäitiä :)

    Olen kyllä varautunut siihenkin, että neuvolassa tulee vauvan lihattomuudesta (siis ruokavaliossa, toivottavasti vauva itsessään on lihaisa :D) sanomista, vaikka mulla onkin kyllä tosi kiva ja nuori neuvolantäti. Varmaan se omaan terveeseen järkeen luottaminen alkaa kasvaa hetimiten synnytyksen jälkeen.

    Toistaiseksi mä vielä vähän vierastan tiettyä äitiaktivismia mikäli siihen liittyy yleisten käytäntöjen tuomitseminen. Tätä liittyy esimerkiksi SINÄLLÄÄN todella ihanaan ja kannatettavaan kantoliinailuun. Kantoliinapropaganda on jyrkimmillään vaunuvastaista ja vaunuäitejä hiukkasen syyllistävää. Itse ajattelen myös niin, että yhdeksän kuukauden nonstop-kanniskelun jälkeen en esimerkiksi haluaisi nukuttaa vauvaani siten, että se on sidottu minuun kiinni, haluan kuitenkin symbioosin lisäksi jonkinlaiset oman kehon rajat (tai sitten en, kääk, voi aivan hyvin olla että hormonit tekevät minusta ihan kenguruemon).

    Gata, kiitos, mäkin yritän luottaa siihen, että terve järki, skarppius ja paneutuvuus vie jo aika pitkälle :) Perhevalmennuksen videolla Jari Sinkkonen puhui "riittävän hyvästä vanhemmuudesta", se kuulosti hyvältä ja sallivalta ja kyllin väljältä antaen mahdollisuuden jonkinlaiseen omaan versioon äitiydestä.

    VastaaPoista
  4. Nimetön7:58 ip.

    Mä oon tulkinnu, että ne ovislimatyypit on samoja kuin äippä91:set. Eli TOSI nuoria äitejä, joilla ei ehkä ole kovin paljon omaa, valittua, mielenkiintoista ja huolella rakennettua elämää. On vain ruumiin toiminnot, tunnelmat ja vauva.

    Tosin ehkä tuo ei ole VAIN. Voihan se olla ihan riittävää, jopa yltäkylläistä.

    VastaaPoista
  5. Nimetön9:58 ip.

    Jos jotain vauva-ajasta kaipaan, niin se on just kantoliinailu <3 Se on musta niin ihanaa! Esikoisen aikaan en vielä niin paljoa kantanut ku ei ollut liinaa, jonkun lakanan sidoin joskus, nuoremman aikana osallistuin johonkin yhteistilaukseen Saksasta, kun Suomesta ei vielä silloinkaan (10 vuotta sitten) saanut sidottavia liinoja. Nuorempaa sitten kannoinkin koko ajan. Sopi mulle ja vauvalle.

    Ehkä voisi ajatella sellaista analogiaa, että kasvisruokailu herättää ei-kasvisruokailijoissa tunteita, oli sitten syöjällä itsellään tarkoitus syyllistää tai ei. Jotkut faktat vain ehkä ovat sellaisia, että niitä on lihansyöjän vaikea kiertää. Ja osa jutuista on sit ehkä vain propagandaa :) Mutta kantoliinailussa, kasvissyönnissä, missä tahansa - "täydellisesti" ei voi kukaan elää, aina voi valita toisin, aina joutuu tekemään valintoja (tai haluaa tehdä valintoja) joista tietää että tämä ei ehkä ole asian x kannalta paras mutta asian y kannalta kuitenkin parempi. Esim. tietää että kasvissyönti olisi parempi syystä x y z mutta ei vain pysty just nyt venymään siihen "vaivaan". Tai että perhepeti olisi ehkä vauvalle se "luonnollinen" juttu, mutta vaikkapa oman huonon nukkumisen takia ei halua sitä.

    Avointa mieltä, kyllä se siitä :)

    Mä näin viime yönä unta että synnytin kotona ihan itsekseni poikavauvan. Helppoa oli. Ja imetin kissanpoikasta, kunnes tajusin, että eihän mulla voi olla maitoa, kun mun lapset on jo niin vanhoja.

    Hanna G

    VastaaPoista
  6. Yhtenä huonona päivänä työnantajani kutsui toimistoon juttelemaan ja kysyi, onko kaikki kunnossa, kun ei näytä siltä. Kerroin sille melko avoimesti elämäntilanteestani, ja se ilmoitti rukoilevansa puolestani. Ei siinä mitään, tuskin se muuta olisi voinut tehdäkään, mutta ärsytti, kun se ilmeisesti koki sillä tekevänsä mulle suurenkin hyvän työn ja palveluksen.

    Kuitenkin mun maailmankatsomuksen mukaan uskossa olemattoman ihmisen puolesta rukoileminen merkitsee jotain vain rukoilijalle itselleen, voipahan ainakin itselleen vakuuttaa olevansa lähimmäistään rakastava Jumalan lapsi. Yritin kuitenkin kiittää kohteliaasti...

    VastaaPoista
  7. Mulle on vasta hiljan selvinnyt, että kantoliina ja kantoreppu on vähän niinkuin eri asia. Kantoliinailussa oon perinteisesti hämmennellyt sitä, että mun on ihan tolkuttoman vaikea luottaa siihen, että mikään suorakaiteenmuotoinen kankaanpala voi toimia muuna kuin no, suorakaiteenmuotoisena kankaanpalana :) Mulla on äidin intiasta tuoma sari ja se näyttää aina itse sidottuna todella hirveältä päällä ja jossain vaiheessa alushousut alkavat näkyä ja miljoona hakaneulaa pistävät vyötärölle :D Mutta nyt kun olen tutkaillut lähemmin noita kantoliinasivuja, alan uskoa, että jopa mun kaltainen avaruudellista hahmotuskykyä omaamaton vasenkätinen ehkä pystyisi sitomaan sen liinan...

    Siunauksen toivottaminen ja puolesta rukoilu on aivan epäilemättä tarkoitettu empaattiseksi eleeksi. Silti siinä on jotain ärsyttävän holhoavaa, ihan kuin jollakulla olisi nyt ihan vakavissaan valta vaikuttaa toisen elämään jonkinlaisena isä Jumalan välikappaleena. Vaikka eiväthän puolestarukoilijat noin varmaankaan ajattele. Hyväntahtoisiin eleisiin olisi hyvä aina osata suhtautua siten, mulla on itsellä joitain issueita juuri holhoamisen suhteen (en esimerkiksi jaksa sitä kun multa aletaan kysellä onko mulla nyt varmasti tarpeeksi vaatteita, voivoi, kun kaulakin on paljaana... kun olen jo 31 ja vastuussa omasta lämmönsäätelystäni). Saas nähdä miten äitiys tätä kelaa muuttaa, toivottavasti en ainakaan ala piinata ystäviäni jollain hössäämisellä, se olis niin ei-meitsiä!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!