tiistaina, syyskuuta 10, 2013

Curling-vanhemmuudesta, syrjäytymisestä, lastensuojelusta


Luin tässä aamulla oheisen artikkelin lasten syrjäytymisestä. Mielenkiintoinen, joskin varsin masentava kirjoitus. Hyvä huomio oli, että lapsiperheiden tukipalvelujen leikkaamisesta syytetään edelleen 90-luvun lamaa, vaikka siitä alkaa olla 20 vuotta. Tukipalveluja ei vain kohennettu, kun nousukausi tuli. Oma vasemmistolaisuuteni, joka on harsuuntunut huomattavasti viime vuosina, sai jonkinlaista pontta tuosta kirjoituksesta."Syrjäyttäminen on yhteiskuntamme ydintoimintaa, ei voi ajatella kilpailuyhteiskuntaa ilman voittajia ja häviäjiä." kolahti aika kovaa.  Etenkin kun tajusin, että olen itse jollain tasolla sellainen "haluan että lapseni menestyvät"-curling-äiti, en tosin toivo niistä pörssimeklareita vaan jotenkin samaa arvomaailmaa tunnustavia, tietoisia ja skarppeja ihmisiä ja huomaan puntaroivani aina silloin tällöin, onko tuo meidän lähikoulu (minun) tarpeet täyttävä vai pitäisikö meidän aktivioitua jonkun Montessori-jutskan suhteen. Ja samalla ärsytän itseäni kovasti, ollessani näin keskiluokkainen ja epäsolidaarinen, mutta toisaalta ajattelen, että ei kai siinä ole mitään pahaa, että haluaa lastensa parasta. Vaan milloin lasten parhaaksi muuttui se, että he viettävät aikaansa ainoastaan oman viiteryhmänsä kanssa? 

Lastensuojelusta en tiedä hirveästi, lähinnä olen jutellut aiheesta ystävien kanssa, jotka toimivat jossain määrin alalla. Viestit ovat ristiriitaisia, toisaalta lastensuojeluilmoituksia tehtaillaan aivan naurettavista asioista, toisaalta taas tapahtuu hirviömäisiä laiminlyöntejä kun hädänalaisia pompotellaan luukulta toiselle. Huostaanotto on kai aivan viimeinen keino ja optimaalisimmillaan lasu-ilmoitus johtaa kai tukitoimiin ja konkreettiseen apuun. Jotkut vauva-aikana erittäin voimallisesti väsyneet ystäväni ovat hakeneet neuvolasta ns varhaista tukea. Osalle tuki on toiminut loistavasti, osa taas koki olonsa nöyryytetyksi kun konkreettisen avun sijaan tarjottiin mahdollisuutta tulla videoimaan arkitilanteita kotiin ja pohtia sitten yhdessä, mikä mättää. Viesti tuntuu monilla olevan, että konkreettinen arjen apu on sitä parasta apua. Jotta ei menisi ihan purnaamiseksi, olen itse saanut neuvolapsykologilta ajan aina hetimiten kun olen halunnut, ja ajan saa varsin pian. Aiheeni ovat vaihdelleet sikainfluenssa- ja kätkytkuolemapelosta keskenmenopelkoon ja "en kestä elämääni jonkun täytyy nyt muuttua"-angstiin, ja yleensä pelkästään se, että on saanut tilittää jollekin suht fiksulle aikuiselle, on auttanut. Eikä laskua tule perässä. 

Tein itse viikko sitten lastensuojeluilmoituksen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Lähettyvillä tuli vastaan perhe, johon olen ennenkin törmännyt, etenkin lapsiin. Äiti ja isä olivat sunnuntai-iltapäivänä kännissä kuin ankat, röökit ja kaljat huulessa. Lapset ryystivät tyyninä pillimehua, olivat siis selkeästi täysin tottuneet asiaintilaan. Soitin poliisille ja kerroin lasten nimet (olen kuullut ne puistossa) ja summittaisen osoitteen, mutta koska en tiennyt sukunimeä, mitään kovin konkreettista asiasta seurasi. Ja something tells me, että perhe on jo lastensuojelun valvonnassa. 

Tämä nimetön lastensuojeluimoitus-juttu on ilmeisen hyvä uudistus, vaikka sitä kuulemma käytetäänkin väärin etenkin juuri yllä kuvatun kaltaisten perheiden porukoissa, joissa lasu-ilmoja harrastetaan kostoina. Toisaalta uudistus madaltaa kynnystä myös aivan ääliömäisissä jutuissa. Olen tässä kiehunut itsekseni lukiessani erästä vanhemmuuteen liittyvää FB:n keskustelupalstaa, jossa eräs äiti miettii vakavissaan, pitäisikö "huonoja vaikutteita antavasta" yksinhuoltajan kahdeksanvuotiaasta lapsesta tehdä lastensuojeluilmotus, koska hänen äitinsä korvasi tiettävästi lämpimän aterian jäätelöllä ja vanukkaalla ja sitäpaitsi lapsi oli ollut ulkona minimekossa 18 asteessa. Teki mieli ihan tosissaan kommentoida tälle äidille, että haluatko mun yhteystiedot, lapset sai nimittäin lauantai-iltana iltapalaksi tiikerikakkua ja seuraavana päivänä (syyskuussa!!) he viettivät suuren osan päivää ilkialastomana kylmällä vedellä täytetyssä vauvanammeessa mökkipihalla. Ja rakastivat jokaista hetkeä. Joskus ns vaihtoehtovanhemmat hukkaavat ihan tosissaan sen päänsä todella syvälle persereikäänsä. Ja näin käy joskus minullekin, huomaan pohtivani, miksi naapuri ei imetä ja miksi kolmivuotiaalla on pikkupikkubikinit uimahallissa (jälkimmäinen on kyllä oikeastikin perseestä) ja sitten muistutan itseäni, että hei, ihan oikeesti, minä en ole mikään auktoriteetti määrittelemään hyvää vanhemmuutta ja se, että lapsen huone on täynnä Cars-krääsää on lähinnä kulutuskeskeistä ja epäekologista mutta ei PILAA KETÄÄN. 

Vaikka itse olenkin aikamoinen kukkahattutäti, olen toisaalta myös auktoriteettivihamielinen wannabe-anarkisti, jota kyttääminen ja kontrolli ärsyttää. Luultavasti oma kapinahenkisyyteni liittyy jotenkin äitisuhteeseen (no shit!) mutta koska en ole kovin konfliktihakuinen, oma auktoriteettivastaisuuteni näkyy enemmän sellaisena välttelynä ja vaikenemisena. En aio enää neuvolassa täyttää yhtään audit-kyselyä enkä keskustella parisuhteeni tilasta, en myöskään kertonut kuopuksen kaksivuotistarkastuksessa että imetän sitä vieläkin. Muistan olleeni neljä vuotta sitten hyvinkin neuvolauskollinen ja suhtautuneeni penseästi siihen, kun minulle vinkattiin, että "kyllä se oma kriittisyys kasvaa ja alat oppia arvioimaan itse sen sijaan että luottaisit aina viranomaisiin", mutta nyt, pikkulapsiäitiyden veteraanina, osaan valikoida ne vinkit, jotka meille toimivat ja sivuuttaa muut.

11 kommenttia:

  1. Cars-krääsä, auts auts :) oot taas niin ytimessä. Ei mul muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puska-Jenny, jeah! Meillä se on kuvottavia pinkkejä höyhen-prinsessa-timantti-tekokukka -asioita. Mummu tuo jokaiselta reissultaan, vaikka se reissu suuntautuis, perkele, lähimpään Fidaan, jonkun karmistuttavan vaaleanpunaisen rensselin, johon esikoinen on tietty ihan liekeissä. HUOOH.

      Poista
  2. Koska musta on tullut niin mitaansanomaton, en nyt jksa sen syvemmin pohtia asioita, mutta totean, etta asiaa. Tosin noista pikkubikineista ma olen joutunut joustamaan - viiem jouluna Suomi-lomalla Hameenlinnan KappAhlissa ainoa lapsen kokoinen uima-asu oli pinkit bikinit ja koska uimaan oltiin menossa 5 min sen jalkeen, oli pakko ottaa se, mita saatiin. Nyt se kayttaa niita iha tyytyvaisena enka ma jaksa enaa provosoitua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emppa, hehe. Mulla oli nelivuotiaana biksat, aika hienot, isän Ameriikasta tuomat. Kellään muulla ei ollut. Olihanne vähän koomiset, meni kainaloihin se yläosa. Ite oon todennut puhtaasti käytännön kokemuksesta kokouimapuvun parhauden, lapsi on paljon vähemmän liukas kangaspinnoitettuna. Niinpä Juhannuspoikakin hiihtää Popsun punavalkoraitaisessa kokouikkarissa, vaikka se onkin aika selvästi tytöille suunnattu.

      Poista
    2. Meilla on varmaan viisi kokouikkaria, mutta lapsen mukaan niissa on hankalaa kayda pissalla kesken uimisen (meilla on siis allas pihassa, joten taa on ongelmana monta kertaa viikossa). Ma oon yrittanyt ehdottaa, etta ei laittais sita alytonta ylaosaa ollenkaan, mutta sehan ei tietenkaan kay...

      Poista
  3. Mähän tein niistä yksistä naapureista ilmoituksen - omalla nimelläni, argh. Soittivat kyllä lasusta perään että a.) "taidamme tietää kenestä on kyse" (annoin siis erittäin summamutikassa osoitteen, en nimeä tai muuta) ja b.) "kun sulla on tällainen harvinainen nimi ja asut naapurissa, niin varmaan haluat että laitetaan nimettömänä?". Sinällään olen kyllä valmis sen ilmoituksen takana seisomaan, mutta kyllä mä sen nimettömänä lopulta jätin.

    (Ja mä huomaan miettiväni samoja ilmiöitä, siis narubikineitä tai imettömättömyyttä, ja totean itseni myös ihan urpoksi silloin. Tai semiurpoksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pena, hyvä kun teit! Mäkin kyllä esittelin itseni poliisille koko nimellä ja eiks ne nauhoita kaikki puhelut... Mulle ei sanottu mitään lisäspeksejä aiheesta, mietin kyllä, josko mainitsisin päiväkodin johtajalle vielä aiheesta, toinen lapsista on eskarissa. Mietin noiden biksojen kohdalla et hei, ei se oo oleellista että mukulalla on biksat vaan se, että sen äiti jaksaa lähtee duunin jälkeen sen kanssa uimaan. Se ei tod ole itsestäänselvää. Mulla vielä ruuhkavuodet pendaa mut kuumottaa jo ajatella jaksaako sitä mitään pitkän duunipäivän jälkeen vai linnottautuuko makkariin kirjan kanssa?

      Poista
  4. Anonyymi8:33 ip.

    Tää kouluasia korventaa mua. Mä olen niin lähikoulun kannattaja - mutta meidän lapset on kielen takia paikoissa joissa oppilaaksiotto tapahtuu vähän valikoidummin (ja sehän on ihan sama mikä se valikointiperuste on, siinä vaiheessa kun _vanhemmat_ valitsee lapselleen koulun / erikoisluokan, niin poistutuaan kaikille yhteisen peruskoulun alueelta). Ja osa musta on tosi tyytyväinen, mä tiedän että mä voin vanhempana vaatia koululta vähän enemmän ja tiedän, että toiset vanhemmat vaatii myös, ja vaatii niiltä penskoiltaan, ja pitää niistä huolta keskimääräistä paremmin, eli kaikennäköisiä ongelmia on keskimääräistä vähemmän.

    No, mähän olen itse käynyt tämän meidän lähiperuskoulun alusta loppuun ja pidän kokemusta erittäin kasvattavana - ja maisteri musta tuli. Se taas kertoo musta paljon siitä, että peruskoulu on kyllä osittain epäonnistunut tehtävässään, kotitausta selittää niin paljon myöhemmästä koulutuksesta ja elämässä pärjäämisestä - ja niinpä se on ihan yksi hailee mitä koulua lapset käy, paitsi sen sosiaalistumisen ja yhteiskuntaan kasvamisen kannalta. Ja siksi mua siis kyrsii, että meidän lapset pyörii niissä valikoiduissa porukoissa - ja sitten taas toisaalta olen tyytyväinen että niiden ei tarvitse ihan pieninä hieroa nenäänsä kaikkeen siihen mitä ihmisluonto tarjoaa.

    Ainoa tyytyväinen on siis mies, joka on yksinkertaisesti sitä mieltä, että (kielen lisäksi) vain parasta meidän lapsille ja niitähän ei minkään tyhmien periaatteiden edestä uhrata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leluteekki, sanos muuta. Luin just jonkun mielenkiintoisen artikkelin ns luokkanoususta ja mietin, että näinköhän tämäkin pohjoismaisen hyvinvointivaltion hieno ilmiö (mulla on itellä todella monta akateemista duunaristaustaista ystävää) pikku hiljaa karisee, kun keskiluokka koulushoppailee ja kohta päiväkotishoppaileekin varmaan, ja sitten nämä White Flightit. Tää aihe kiinnostaa ja kalvaa mua, koska olen itse sen kanssa aika keskeneräinen, mitä en lapsettomana voinut kuvitellakaan.

      Pikkukaupungissa ei ollut lähikouluhuolia. Siellä oli tasan kaksi koulua, suomen- ja ruotsinkielinen. Sinne mentiin kaikki, mutta jännästi silloinkin parhaat ystävät valikoitui ns "omasta yhteiskuntaluokasta". Ja ainahan näitä reittaamisen menetelmiä löytyy, mä kun olin musaluokalla niin meidän opettaja jakoi luokan selkeästi a- ja b-kansalaisiin musiikinnumeron perusteella. Korreloi melko selkeästi taustaan ja muiden aineiden numeroihin. Mikä oli sikälikin hassua, että ope jossain määrin vasemmistolaisena jaksoi aina paasata jostain lapsuutensa vääryydestä, kun oikeistolainen ope antoi muistutuksen oppilalle nähtyään sen isän vappumarssilla. :P

      Poista
  5. Anonyymi1:58 ip.

    Mä kyllä ostin S:lle bikinit kun se oli kolme, johtuen siitä että rannalla pissattaminen oli niitten kans paljon helpompaa kun märän kokouikkarin kanssa. Sain kyllä juosta aika monta kauppaa, ennen muin löysin muut kun sellaset muka-kuppi -bikinit, jotka on mun mielestä sairaat pikkulapsella (tää on siis sellanen toppityyppinen malli). Sinänsä olisin sillä kannalla, että kolmevee voi ihan hyvin uida alasti myös yleisellä rannalla, mutta sain vainoharhakohtauksen, et entäs jos siellä rannalla on joku joka saa kiksejä siitä, että on nähnyt tummaihoisen pikkutytön alasti.

    Toi kouluasia on kans kinkkinen. Kuulun myös lähikoulun ja "kaikille saman" peruskoulun kannattajiin, mutta nyt kun koulusta päättäminen on enää parin vuoden päässä, ajatuksemme ovat suuntautuneet yhä enemmän Steinerkouluun, jossa täällä on pienet luokat ja paljon adoptiolapsia/paikallisten ulkomaalaisten lapsia - ja toki selkeästi siitä yhteiskunnan ylemmästä luokasta olevien perheiden lapsia ylipäätään. Heillä on myös kuulemma "oikea" nollatoleranssi kiusaamisen suhteen, mitä kuulemani perusteella ei voi sanoa lähikoulusta. Halu suojella lasta mahdolliselta rasismilta on ainakin minussa niin vahva, etten olisi hämmästynyt, vaikka päätyisimme raijaamaan lasta kaupungin poikki Steineriin...

    jospa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa, niin joo, tolta pissakantilta en ookaan ajatellut. Niitähän on sellasia toppiuikkareita jotka ei näytä joltain Humbert Humbertin unelmilta. Helsingissä ollaan tarkkoja esim leikkipuistouimisen kanssa, alasti ei saa olla. Ja tietty noilla meidän blondeilla on sitä parempi mitä enemmän ihoa peittyy... en saanut viimekään kesänä hommattua niille uv-vaatteita, mistä aina väliin huonoilen. Ei ne toisaalta palaneet ole.

      Joo, kouluasiassa joutuu hämmentävästi kohtaamaan itsensä. Mä taidan olla aika leijonaemo, pelkkä ajatus kiusaamisesta saa kynnet pystyyn.

      Meillä on nää ihonväriasiat kovasti nyt tapetilla, Lipsihän kommentoi nelivuotiaan vilpittömyydellä ihmisten silmien- ja ihonväriä, leikkii päiväkodissa eniten "ruskean pojan kanssa", nyt se on kyllä saanut jo nimenkin se poika. On aina vähän haastavaa selittää, miksi ihmisten ihonvärin tai muun ulkoisen ominaisuuden ääneen kommentoiminen on tahditonta, kun toinen on niin vilpitön.

      Tuli näistä kommentoinneista vielä mieleen, että Juhannuspoika sanoo nykyään "itoa tiitä" tarkoittaen mun rintavarustusta. Päiväkodin omahoitaja on sellanen nuori ja terhakkapovinen tyttö :P

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!