perjantaina, marraskuuta 29, 2013

Puoli vuosikymmentä


Intouduimme pikkujouluihin lähtevän miehen kanssa muistelemaan lyhyesti eräitä pikkujouluja, jossa mies, minä ja hyvä ystävä satuimme bilettämään firmojemme piikkiin suunnilleen korttelin säteellä toisistamme, samana marraskuisena perjantai-iltana. Yhytimme toisemme kamppilaisessa baarissa, ystävä ja minä olimme todella juubelissa, mies vähän selvempi. Taisimme humalatilamme takia lähteä niin aikaisin kotiin, että ratikat kulkivat vielä: muistan mustan, sateisen Bulevardin, kaarteissa keinuvan täpötäyden kolmosen ratikan, yllättävästi törmätyn tutun ja salamannopean sekä epäilemättä epäonnistuneen skarppaamisyrityksen. Humalaisen halauksen Torkkelinmäellä, kun ystävä, silloin vielä sinkku, kiipesi mäelle omaan kotiinsa ja me törmäilimme omaan keltaiseen kivitaloomme. Vielä yöllä viesteilimme jotain hassuja humalaisia viestejä, joiden lukeminen nauratti jälkikäteen. 

Muistan seuraavan aamunkin etenkin Facebookin aikajanan ansiosta, tuolloin päivitykset olivat lyhyempiä (niissä taisi olla joku merkkirajoitus) ja omani olivat joitain "at work"-tylsyyksiä, paitsi sinä lauantaiaamuna "jeesus, ota armohelmaasi, tämä krapula koituu kuolemakseni". Samana iltana oli vielä joku pariskuntapäivällinen (olimmepa me siihen aikaan sosiaalisia perhosia) jossa kerroin tahdittomasti, millaista on oksentaa appelsiinia. 

Muistan nuo ajat, nuo huolettoman krebauksen ja kiireisen duuniarjen täyttämät ajat erityisen intensiivisesti, koska jo tuolloin, pikkujouluaikaan, muutoksen puhurit puhalsivat yltyvällä tahdilla, tiesin vaistonvaraisesti, että tämä on viimeinen syksy, viimeiset huolettomat bileet, dinkkuajan viimeisiä kuukausia. Kahden viikon päästä pikkujouluista sain tietää, että työsuhteeni jatkuu lamasta huolimatta, mutta vain puoli vuotta. Sitä seuraavana päivänä tein positiivisen raskaustestin.  Ja tämä pikkujoulubiletys-ystävä oman positiivisen testinsä heti vuoden alussa. 

Ja siitä lähti liikkeelle se suuri muutos, lumipalloilmiö kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Ystävän siviilisääty muuttui, asuinpaikka muuttui, vauvoja syntyi muuallekin kuin meille. Ja sitten odotettiinkin toisia, meidän asuinpaikkamme muuttui, äkkiä elettiin kahden lapsen arkea, lapsiperheenä. Ostettiin auto, käytiin Prismassa, mietittiin haalarien vesipilareita ja päivähoitomaksuja. 

Siitä suuresta muutoksesta, elämäni suurimmasta sitten Kallion lukioon pääsyn, on nyt viisi vuotta. Puoli vuosikymmentä! Se on uskomatonta. Ja uskomattomalta tuntuu myös, että ellei jotain todella rankkaa, sairastumista tai vastaavaa tapahdu, en enää katso taaksepäin mitään etappia samalla ihmetyksellä, kuin tuota monen keskustelun, tapahtuman ja ilmiön summaa, jonka seurauksena aloin odottaa esikoistani ja valmistautua aivan uuteen elämään. 

9 kommenttia:

  1. :). Olen juuri itse miettinyt miten joskus sitä vaan pysähtyy jonkun aivan nurkan takaa saapuva muiston eteen. Tarkastelee sitä, tunteella ja ehkä jo hieman etäältäkin, ja jatkaa eteenpäin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on niin jännä. Mun nykyinen työ on mun exän ex-kodin naapurissa. Muistelin juuri tosi intensiivisesti sen kolmekymppisiä (nyt mies on jo yli 40) joihin saavuin itse vastarakastuneena nykyiseeni ja kauheissa kuukautiskivuissa ja nyk. kaupunginvaltuutettu tarjoili konvehteja valtavasta rasiasta. Jotenkin se aika oli äkkiä ihan lähellä, melkein muistin mitä mulla oli päälläkin sinä iltana.

      Poista
  2. Oih, jotenkin oikein itketti aamusta tällaista antisosiaalista perhosta tämä osuva ja hauska ja jopa koskettava (!!) muistelo. Sisällä ehkä kaipuu välillä aikaan ennen tuplaviivoja, mutta ei kuitenkaan.
    Ja uteliaisuus: Kun suurin osa omasta ystäväpiiristä on käynyt saman lukion ja asunut muutama samalla mäellä, olemmeko joskus kohdanneet... (Jos olemme niin hah, sä tietäisit siitä ja mä en!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mukavaa, että takana on menneisyys jota muistelee kaiholla :).

      Kyllä me ollaan hyvin voitu kohdata, mutta mähän oon vanha pieru suhun verrattuna, kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 96. Meidän Kallion koti oli tunnettu talona, jossa "kaikki on joskus asuneet", se Taikalampun talo :)

      Poista
  3. Toissapäivänä tuli viisi vuotta siitä marraskuun illasta jossa asfaltti kiilsi mustana askelten alla kun kävelin mäeltä Juttutupaan, kohti nykyhetkeä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :). Mulle Martin markkinat linkkautuu myös jotenkin tosi vahvasti uuden ajanlaskun alkuun. Oltiin sielläkin muistaakseni yhdessä, satoi ensilumi ja vuoden päästä oltiinkin jo äitejä molemmat :)

      Poista
  4. Toissapäivänä tuli viisi vuotta siitä marraskuun illasta jossa asfaltti kiilsi mustana askelten alla kun kävelin mäeltä Juttutupaan, kohti nykyhetkeä. :)

    VastaaPoista
  5. Anonyymi10:11 ip.

    Mä lasken elämänmuutoksiani aika samalla lailla, Kallion lukio ja esikoisen syntymä. :) No, on siinä välissä Ranskaan lähtö, muutti sekin monia asioita. Mutta jos kaikki tosiaan elämässä sujuu hyvin, niin sellaisia itse aiheutettuja elämää suurempia muutoksia ei pitäisi tulla enempää. Tuntuu, että vaikka muuttaisi ulkomaillekin, niin sekään ei olisi samanlainen ennen-ja-jälkeen -tilanne kuin esikoisen syntymä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Meilläkin ulkomaille muutto on yksi optio ja jos se toteutuu, tulee se olemaan valtaisa elämänmuutos, muttei niin valtaisa kuin nuo kersat :)

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!