perjantaina, helmikuuta 27, 2015

Selviytyjät

Olen tässä viime viikkoina löytänyt ihan uuden audiovisuaalisen viihteen muodon, keskusteluohjelmat ja suomalaiset realityt. En koskaan varsinaisesti jaksa katsoa mitään sellaisia, en jaksa jumittaa töllön ääressä kyttäämässä puhuvia päitä, kun en esimerkiksi harrasta käsitöitä tai mitään vastaavaa. Kuitenkin osa duunistani on sellaista, etten jatkuvasti joudu aivan hulluna skarppaamaan, vaan voin rutiininomaisesti taittaa tai päivittää ja samalla kuunnella kuulokkeista puhetta.

Tiukan duunirupeaman ratoksi löysin Yle Areenasta mainion Aamusydämellä-keskusteluohjelman. Siinä ihmiset kertovat vaikeista elämäntilanteista ja siitä, miten he ovat selvinneet. On selkärankareumaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, keskenmenoja, puolison sairastumista dementiaan, koulukiusaamista, synnynnäistä sokeutta, uskonnollisen yhteisön painostusta. Kaikki lasten vakava sairaus -jutut olen jättänyt väliin, en halua ahdistua liikaa.

Lisäksi olen löytänyt pari kaupallisten kanavien realitya, joita seuraan luurien läpi epäsäännöllisen säännöllisesti. Ensitreffit alttarilla on aika hauska, Äitien sota (ekaa missijaksoa lukuun ottamatta) nimestään huolimatta yllättävän sympaattinen ja liikuttava (mielipiteeni Niina Mikkosesta muuttui huomattavasti positiivisempaan suuntaan), Mummomafia hauska (ja siinä on Kristiina Halkola!).  Adoptoidut -ohjelmaa kuunnellessa on ihan pakko vähän tirauttaa, niin herkistäviä ihmiskohtaloita ja kohtaamisia siinä käsitellään, eräskin keski-ikäinen nainen kohtaa biologisen isänsä ensimmäistä kertaa tämän ollessa yli kahdeksankymppinen, ja heistä tulee sielunkumppanit, yhyy!

Näillä ihmiskohtaloita käsittelevillä realityilla, joita joku tosikyyninen voisi pitää silkkana sosiaalipornona, on ollut minulle yllättävän tärkeä merkitys oman ihmiskuvan laajentamisessa. Se, että huomaan tuntevani suurta sympatiaa aiemmin julkisuuskuvansa perusteella mulkulta vaikuttaneeseen ihmiseen, on iso juttu. Elämänhallinnaton yksinhuoltaja-suttura, jota olisi helppo kaukaa ylenkatsoa, saa inhimillisiä piirteitä, kun hänen elämäänsä vähän valotetaan.

Selviytymistarinat antavat minulle myös uskoa siihen, että ihmiskeho ja ihmismieli on suunniteltu, no, selviytymään. Selkärankareumaa ja fibromyalgiaa sairastava nainen harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja on työelämässä, jopa oman lapsensa itsemurhan läpikäynyt nainen on opiskellut aikuisiällä unelma-ammattinsa ja on siellä telkkarissa kertomassa elämästään. Joskus tuntuu, että kun itse lamaantuu ja nujertuu pienistäkin vastoinkäymisistä ja jaksaa vatuloida päivästä toiseen kaikkia elämän pieniä epäkohtia, on ihan naurettava kitisijä. En tietenkään kannata sellaista "ota itseäsi niskasta kiinni, toisilla ei ole edes käsiä ja silti he maalaavat suullaan mitä upeimpia tauluja" -retoriikkaa, mutta ongelmien suhteuttaminen tekee kyllä hyvää. Ehkäpä sitä voi ajatella kiitollisuusharjoituksena: että jos päivittäin kertaa mielessään mikä kaikki on hyvin ja onnellisesti, sitä osaa tosiaan arvostaa. Ettei välttämättä tarvitse itse kokea kaikkein kovimpia kolhuja tajutakseen jälkijättöisesti, että olipas silloin asiat hyvin, kun eniten vitutti alv-tilitys ja lasten pitkä tarhamatka.

8 kommenttia:

  1. Samis! Seuraava vaihe on, että alat kuunnella Juha Tapion biisien sanoituksia ja pyyhit silmiäsi salaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että! Sitä odotellessa! Vielä oon siinä "vittu mitä laskelmoitua paskaa" -vaiheessa, mutta ennenkin on nähty, että se on vaan vaihe :)

      Poista
  2. Mä oon sellainen eräänsortin kovanaama, että "jokainen pärjätköön". Mutta sitten omassa vatuloinnissa nuo tosielämän realityt auttaa. Vähän suhteuttaa, antaa perspektiiviä. Eritoten Aamusydämellä ohjelmasta mulla on hyviä muistoja, kaupalliset kanavat vähän ärsyttää leikkauksillaan. Pitäisikin taas verestää muistoja tosta ohjelmasta kun tiskikasan rasitus ja tyhmät rahankäyttövalinnat tuntuu kaatavan koko maailman :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aamusydämellä-ohjelmassa on muuten ihan parasta se "radio-ohjelmamaisuus", kaikki perustuu ainoastaan puheelle ja vuorovaikutukselle. Oon katsellut nyt myös sitä Pullopostia lapsuudesta -ohjelmaakin, mutta siinä on musta osittain ihan turhia kuvamanipulaatioita ja väkinäisiä visualisointeja. Ei ikäänkuin luoteta tarinaan itsessään.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kauhee kiire. Ehkä joskus ehdin kirjoittaa taas :)

      Poista
    2. Heini, mulla on kauhea ikävä IY:tä. En koe kauhean luontevaksi kirjoittaa Lupiiniin mitään kovin henkilökohtaista, ja myös se Y:llä alkava foorumi on ihan liian julkinen paikka omien kuvioiden luotaamiseen. Pitäisköhän aktivoitua? Oon työputken hellitettyä lueskellut väsyneenä meidän kaikkien ammoisia mietteitä ja mulla on tullut kauhea ikävä meitä kaikkia :). Ehkä mä tästä pahimman uupelon huvettua aloitan renessanssin? :)

      Poista
  4. No jes! Kauan eläköön IY!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!