torstaina, toukokuuta 21, 2015

Lapsuuden leikkikunnaat, osa x

Lapset lähtivät toissapäivänä kotieläintilalle päiväkodin kanssa. Hieno homma! Lasten päiväkoti on tosi kiva, enkä nyt tällä kertaa aloita urputusta siitä, että itse asiassa kaikkien päiväkotien pitäisi olla tuollaisia kuin lasten yksityinen päiväkoti on. Olisi kiva että olisivat, mutta eivät ole. No can do, vaikka parhaani olen yrittänyt.

Huomasin, että kotieläintila oli eri kuin viime keväänä. Tämä viimeisin viisiitti suuntautui Porvooseen, Sikilän kylään (onkohan siellä tosi hedelmällistä porukkaa?). Kulmat kuulostivat tutuilta, muistin yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ravihevostallin, sen, kuinka me luokkakaverin kanssa reissasimme 11-vuotiaina uskollisesti lähes jokaisen koulupäivän jälkeen bussilla Sikilään hoitamaan ja rapsuttamaan hevosia. Sikilä oli (ja on) vähintään parinkymmenen kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja bussi kiersi kaikki mahdolliset maitolaiturit. Perillä tallilla me värjöttelimme suurimman osan aikaa ulkosalla heppoja ihailemassa, kunnes viideltä-kuudelta hevosten omistajat veivät ne talliin, ja saimme hetken aikaa hoitaa ja helliä niitä. Oma hoitohevoseni oli nimeltään Monia Prophet, kunnes se melko pian vietiin teuraaksi. Seuraavan hevosen nimeä en muista. Olimme kuitenkin kaikkien hevostyttö-kategorioiden alimmalla paaria-portaalla. Todellisten hevostyttöjen mielestä ravurit olivat silkkaa paskaa ja tulevaa meetwurstia, ja jossain vaiheessa minulle selvisi, etten edes ollut Monian ykköshoitaja, vaan lähikylän tyttö, meikattu yläasteikäinen, oli se, joka Monian tarpeista ensisijaisesti vastasi. Mukana raahaamilleni, Helsingistä asti ostetuille harjoille ja kumisuille naurettiin, sain lähinnä luoda lantaa. Tallille rakennettiin uutta, nykyaikaista lisäosaa, jossa oli oma halli keinosiemennykselle. Kävimme kaverin kanssa äimistelemässä tamman muotoista härveliä, johon oli asennettu jonkinlainen putki siemennestettä varten. Keinotamman kyljessä oli veriviiruja ja jotain valkoista, jota hieman kavahdimme. 

Sattumoisin tämä hevoshullu kaverini oli hiljattain tullut uskoon äitinsä myötävaikutuksella. Uskoontulo oli hyvin tuomitsevaa ja hihhuloivaa hommaa ja ne tyhjät tunnit ennen hevosten sisälletuontia vietimme kylmällä tallipihalla hengaillen, kaverin kertoessa vanhatestamentillisen jumalan loppumattomasta vihasta ja pikkumaisuudesta: jumala kutsuu sinua vain kerran, ja jos siitä käskystä kieltäydyt, joudut ikuiseen helvettiin, tulijärveen ja kadotukseen. Vaikka olinkin jo aika nuorena skeptikko ja agnostikko, olin 11-vuotiaana sen verran kykenemätön lähdekritiikkiin, että ahdistuin propagandasta vähintäänkin riittävästi. Ja olin muutenkin varsin ahdistunut varhaisteini. Kaverin hihhuliuskonto harsuuntui ajan myötä ja niin myös hevoshulluutemme: emme enää sen kylmän kevään jälkeen jaksaneet reissata maalaiskuntaan taistelemaan elintilasta isompien hevostyttöjen kanssa. Sama fiilis leimaa koko muutakin hevostyttöaikaani: ratsastin mielelläni, pidin hevosista ja niiden hoitamisesta, rakastin laukkaavan hevosen askellusta jalkojeni välissä, mutta kaikki oheispaska, hierarkiat, kiusaaminen ja pompottelu saivat minut lopettamaan ratsastusharrastuksen parissa vuodessa. 

No, tämän lasten kotieläintilavisiitin myötä intouduin surffailemaan lapsuudenkaupunkini tuttuja kulmia Google Steet Viewin avustuksella. On kyllä mainio palvelu, se! Sieltä voi nähdä, miltä oma lapsuuden kotitalo näyttää, ja onko se ikivanha keilahalli edelleen samassa osoitteessa. Surffailu omilla leikkikunnailla tuntui hyvin ristiriitaiselta. Lapsuuslähiöni Keväkummun kadut aiheuttivat paitsi toki hyvin nostalgisia fiiliksiä, myös ahdistusta. Tympeä, tasapäinen ja -kattoinen 70-luvun pikkukaupungin lattapäälähiö, uh. Paikka, johon meidän perhe ei koskaan sopeutunut, paikka, jossa pienimpiäkin poikkeuksia normista, lapsilukua tai ammattia katsottiin karsaasti. Kaikki äidit (paitsi minun) olivat perhepäivähoitajia, kaikkien (paitsi minun) isä oli urakoinut talon pystyyn hartiapankkivoimin. Sinällään näihin lapsuudenmuistoihin liittyy myös paljon hauskoja muistoja: harhailevia pyöräretkiä kouluihastusten kaduille (Wallgreninkatu, Mustikkapolku), orastavaa valokuvausharrastusta puutalokortteleissa, orastavaa talonvaltausta kaverin naapurikorttelin hylätyssä puutalossa, (jonka puutarha oli elämänlankojen valloitama ja josta sisään murtauduttuamme löysimme varhaisen Aku Ankka -suomennoksen nimellä Ankka Lampinen sekä käsinpuhalletun  pullon) ja villivihannesten keräilyä. 

Itse aloitin kotikaupunkini inhoamisen siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei siellä ole nuorisoteatteria näyttelemistä isoavalle sielulle, ja keskitin kaikki tarmoni ilmaisutaidon lukioon pääsyyn. Ja kun pääsin, samassa myllerryksessä pois Porvoosta muuttivat myös vanhempani. Me kaikki olemme sielultamme helsinkiläisiä, niin se vaan on. En silti tarkoita dumata Porvoota itsessään, sehän on aivan hurmaava, kaunis, taiteellinen pikkukaupunki ja etenkin Vanhan kaupungin vertaista ei löydy koko maapallolta. Ymmärrän hyvin helsinkiläisperheitä, jotka pakenevat Stadin hulinoita ja ristiriitoja idylliseen ja kai toistaiseksi melko kohtuuhintaiseen rintamamiestaloon Porvooseen. Vierailen mieluusti sellaisissa kodeissa, ajatus omasta talosta ja puutarhasta kuulostaa ihanalta. Samalla olen ihan kauhean iloinen tästä peri-stadilaisesta 70-luvun betoniviidakosta, jossa asun. Kaksi ratikkaa, miljoona junavaihtoehtoa, miljoona bussivaihtoehtoa. Hippejä, tukareita, maahanmuuttajia, spugeja, taiteilijoita, lapsiperheitä. Oma kuplani on täällä. 


6 kommenttia:

  1. Sain herätyksen: onkohan noi mainitsemani ikävät oheisilmiöt ihan yleinen totuus hevospiireissä? Mä tykkäsin kanssa aikanaan käydä tallilla ja ratsastaa, mutta se tarkka hierarkia ykkös-, kakkos- ja ööluokan tallityttöineen ja se loputon vääränlaiselle askarrellulle hoitoviholle ja ties mille muulle vittuilu lopetti innostuksen aika lyhyeen. Mietin jo silloin, että ravuripiireissä tunnelma olisi vähän rennompi, mutta tiedä häntä. Siihen loppui joka tapauksessa sinänsä tosi mukava harrastus, muistan kun keksin lopulta ties mitä epätoivoisia tekosyitä ettei tarttisi käydä enää kymppikortin viimeisellä maksetulla ratsastustunnilla kun koko paikka alkoi tympiä niin kovasti. Haaveilen kyllä nyt salaa hieman aikuisratsastuskurssista, koska mielikuvissani se olisi rennompaa kuin varhaisteiniaikojen touhut. En tiedä saanko koskaan selville, pitääkö tämä paikkansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku kirjailija sanoi joskus hevosharrastusta "tyttöjen armeijaksi", ja paljon samaa siinä onkin. Vahvat hierarkiat, simputus, kurinalaisuus. Kaikki itselle aika vastenmielisiä ilmiöitä noin vapaa-ajan harrasteissa.

      Mulle liittyy ratsastukseen yksi erityisen vastenmielinen ja kurja muisto: ratsastettuani noin vuoden, hengatessani tallilla autoin pyydettäessä kutosluokan Suskia (nimi muutettu) sulkemaan laitumen portin, se oli jotenkin tosi raskas ja ilma kurja jne. Sitten kerroin jutun seuraavana päivänä kaverilleni (oli kunnia-asia päästä edes tuollaiseen hommaan) ja paikalla olikin Suskin pikkusisko Tiltu (nimi myöskin muutettu) joka päätti kuulla sanomani väärin, että olin mukamas auttanut Suskia ottamaan hevosen kiinni. Tiltu kanteli Suskille ja seuraavalla välitunnilla lauma kutosluokkalaisia, Tiltu etunenässä tuli uhkailemaan minua turpaanvedolla ja syyttelemään valehtelemisesta. Vakuuttelin ja vakuuttelin, että olin puhunut portista enkä hevosesta, kaikki kieltäytyivät uskomasta. Olin persona non grata ainakin kaksi viikkoa sekä omanluokkalaisille että kutosluokkalaisille tytöille. Se tapahtuma jätti osaltaan pitkän varjon koko hevosharrastukselle, voimaton raivo kun omaa sanaa ei uskota, tahallinen selkäänpuukottaminen, simputus ja kohtuuttomuus. En koskaan kertonut tätä kellekään, olin jo siinä vaiheessa oppinut, että meilivallan ja enemmistön vihan edessä ihminen on todella yksin.

      Nämä blondit heppasisarukset olivat kyllä oikeita täydellisen perheen teini-bitchien karikatyyreja kuin suoraan jostain Mean Girlseistä, tunsin häijyä tyydytystä kuullessani, että Tiltu jäi myöhemmin kiinni varastettuaan järjestelmällisesti työpaikaltaan kaikkea kallista ja myytyään sitä eteenpäin. Sama Tiltu nimittäin kusetti minulta lukuisia hajukumeja uhkailtuaan ensin, ettei ole ystäväni ellen anna kaikkia ihanuuksia hänelle.

      TRAUMAT PINTAAN :D.

      Huhhuh, onneksi ei koskaan enää tarvitse olla varhaisteini-ikäinen tyttö, se oli pääosin ihan kauheeta aikaa! :D

      Poista
    2. Totta, ne vuodet oli kyllä ihan kamalia. Mun elämä alkoi muuttua paremmaksi kun menin lukioon, vaikka olihan siinäkin ikäkaudessa haasteensa. Just tän takia musta on aivan ihanaa olla kolmekymppinen aikuinen, ei tarvii enää välittää tommosesta skeidasta! Ja oon myös salaa vähän onnellinen että oma lapseni on poika, toivon että sillä ois ton selkäänpuukotuksen kannalta vähän helpompaa.

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa :)

    VastaaPoista
  3. ex-tarmolalainen3:09 ip.

    Tarina ei kerro mitä Lampisen Ankalle tapahtui... Sellainen maksaa nykyään useamman tuhat euroa. Porvoolaisten autiotalojen pihoilla tuli itsekin leikittyä aikoinaan. Sisään ei kuitenkaan uskallettu. Olisi näemmä kannattanut ;)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!