Oikeus ärsyyntyä mummoihin

Juttelin tässä taannoin irkissä huonosta omatunnostani, mitä tulee vanhuksiin tuskastumiseen. Kun ne liikuttavat olennot ovat jo niin hauraita eivätkä enää aivan tässä maailmassa. Ettei niiden omituisuuksiin saisi siksi kypsyä, vaan pitäisi olla pitkämielinen ja jalo, aivan kuten lasten suhteen. Muuan ystävä huomautti osuvasti, että miten niin vanhuksia muka koskisi jonkinlainen koskemattomuus, sehän on eräänlaista kiltteysrasismia sekin, että jäävää jonkin ihmisryhmän mielessään arvostelun yläpuolella olevaksi. Tästä voimaantuneena kerronkin muutaman mummoanekdootin viime päiviltä (viimeisen naulan tähän teksti-arkkiin löi tätsä, joka mulkoili minua rumasti Ateneumissa kun imetin... hyi kauhea, tissi näkyvillä! Luulin vielä vetäytyneeni mahdollisimman hämyiseen nurkkaan tissityspuuhiin ja kuvittelin, että lapsukaisen itku rassaisi paljon enemmän kuin rintavaon vilahdus. Olen huomannut, että monet vaihdevuosi-iän ylittäneet naiset suhtautuvat imetykseen vähän pervojen touhuna, ehkäpä siksi, että heidän omien lastensa vauva-aikana imetykseen ei vähääkään kannustettu ja äitiyslomakin oli hyvin lyhyt.)

Ne mummot? Aluksi heitän tähän sellaisen pienen varoituksen että ilmaistessani tuskastumista mummoihin en välttämättä tarkoita armaan lukijan kultaista isoäitiä. Enkä muutenkaan _kaikkia_ mummoja. Tyylini kirjoittaa nyt vain on tämmöinen kun olen ärsytetty: poleemisen yleistävä. Vaikka noin muuten inhoankin sanontaa "vastuu siirtyy kuulijalle" (kieroa savolaisläppää ja vastuunpakoilua) blogeissa se pitää hyvin paikkansa. Että jos tulee paha mieli tai jotain, voi olla lukematta.

No niin, ne mummot! Mehän asumme perheinemme vanhassa talossa, jossa on paljon pieniä asuntoja. Kuten monissa vastaavissa, asuu tässäkin talossa monen monta mummoa. On pikkumummo, hammas-mummo, mykkämummo ja kissamummo ja toisissa rapuissa vielä lisää mummoja. Normaalisti jaksan mummoja varsin hyvin, juttelen ilmoista ja remontin hankaluudesta, pidän ovea auki ja muistan sanoa hein sijaan päivää. Tiedän, että pikkumummo on aikoinaan väittänyt alakerrassa paistettavan ihmislihaa ja että hammas-mummon suun näkeminen tekee pahaa. Ja että mykkä mummo haluaa kovasti neuvoa ja opastaa esimerkiksi pyykinpesussa - miimisesti. Ei näissä mitään. Kissamummokin on mukava, haluaa aina jutella meidän Massisestamme ja kertoa oman kissansa kuulumisia ja päivitellä sitä, miksi edellinen perhe luopui hänen kissastaan (tätä ollaan puitu usein, enkä ikinä kehtaa sanoa, että olisit iloinen, muutenhan sinulla ei koko kissaa olisi ja sitäpaitsi kai se on parempi että eläimestä luovutaan pitovaikeuksien takia kuin vaikka viedään se piikille tai dumpataan metsään).

Koska tähän pitkään kestäneeseen ja koko talon myllänneeseen julkisvuremonttiimme liittyy myös ikkunoiden vaihto, toivotaan talon asukkailta ikkunanedusten suojaamista muovein tai pahvein. Meillä ikkunat on jo luojankiitos vaihdettu, viimeistelytyöt ovat kesken (tämän takia pakenen joka ikinen arkipäivä kotoani ennen yhtätoista: sen jälkeen tänne paukkaa huomioliiviäijiä neljäkin kerrallaan) mutta isoin urakka on ohi. Sen sijaan kissamummon ikkunoita ei oltu vielä pääsiäisen aikaan vaihdettu, joten pitkänäperjantaina ovikello alkoi rinkua aamusella pitkään ja hartaasti. Koska emme loma-aikoihin juurikaan pukeutumiseen panosta, hilluimme täällä koko perhe enemmän tai vähemmän salonkikelvottomina: kuka ilman paitaaa, kuka tahraisessa, väärinpäin olevassa yöpaidassa, kuka pelkissä vaipoissa. Koska ovikello vain jatkoi, avasimme oven. Siellä oli kissamummo joka astui siekailematta sisään ja alkoi voivotella ja päivitellä remontin kauheuksia, pölyä ja melua, tiileen asti hiottuja ikkuna-aukkoja ja naapureiden kärsimyksiä. Komppasimme mummon valitusta, vaikka minua vaivihkaa ärsyttääkin talomme valitus- ja nillityskuoro ja kapinanlietsonta. Hei oikeasti nyt, tämmöistä remonteissa on! Rutista toki saa, mutta vääryydentunne ja vilpin epäileminen (ja duunareihin kohdistettu rasismi: virolaiset työmiehet ovat eräänkin naapurin puheissa "murjaaneja") on jo ihan naurettavaa. No, mummo vain jatkoi tuskitteluaan ja arvasimme melko pian, että meiltä toivottiin apua ikkunoiden suojaamiseen. Lupasin, että tulemme maanantaina suojaamaan ne ja aloin vihjailevasti heilutella käymistilassa paisuvaa hiusväripurtiloani (jossain vaiheessa olin käynyt myös tempaisemassa väärinpäin olevan äidinmaitotahraisen yöpaitani päälle aamutakin) ja mainitsin, että nyt pitää värjätä tukka, ennen kuin väri menee pahaksi. Tämä ei mummoa häirinnyt vaan hän jatkoi jaarittelua asuntomme entisistä asukkaista ja myös oman asuntonsa vastaavista: lääkäriä ja tuomaria oli asunut, oliko se nyt vuonna 85 vai 86 vai sittenkin vuonna 75. Ja kun ei ihmisiin voi luottaa, hänelläkin on useampi turvalukko ja silti pelottaa. Ja miten se kissa suhtautuu kun ikkunamiehet tulevat? Hoimme vähän väliä papukaijamaisesti "tullaan sitten maanantaina auttamaan" ja suunnilleen puolen tunnin toistelun jälkeen mummo poistui asunnostamme ja pääsimme viettäämään pyhäpäivää omissa oloissamme.

Maanantaina menimme sitten auttamaan. Paikalla oli myös mummon nuorempi sukulainen. Emme saaneet laittaa ikkunoiden eteen suojamuovia, "koska kissa voi syödä sen" vaan haimme (tai L haki) käytävästä pahvirullan. Olin luonnollisesti ottanut Lipsin mukaan rintarepussa ja siitä riittikin päiviteltävää, että miten kissa nyt suhtautuu ja nyt se säikähtää lapsen itkua (Lipsin kikattaessa ja kissan köllöttäessä kissamaisen tyynenä) ja miten ikkunoiden laitto nyt onnistuu. Kaksi naista säpsähteli ja parahteli aina kissan liikahtaessa, mutta kummallekaan ei tullut mieleen laittaa sitä toiseen huoneeseen edes suojapahvien kiinnittämisen ajaksi. Aloin tuntea olevani jossain omituisessa farssissa ja vaihdoin L:n kanssa pari ympyräsilmäistä katsetta. Kissasta, joka oli tosiaan rauhallinen ja lötkö maatiaiskissa, pidettiin jatkuvaa melua ja koko se koohotus sai minut miettimään, että tässä on nyt tulkittu koko kissan ominaislaatu vähän omintakeisesti, kun itse näen kissat pääosin melko vetäytyvinä ja itseriittoisina olentoina, jotka ylenkatsovat kaikensorttista touhotusta ja puljaamista ja vetäytyvät hässäkän tullen mieluiten vaatekaappiin nukkumaan. Tai sitten oli kyse siitä melko surullisesta tosiseikasta, että kissa korvaa ihmissuhteita. Näitä näkee ja kuulee aina joskus: kissoja vauvan- tai kumppaninkorvikkeina, hellittyinä ja rakastettuina mutta samaan aikaan jotenkin ahdistavasti väärintulkittuina. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kaipa pääasia on, että osaa rakastaa elollista olentoa... eikä kaikille ole suotu ihmiskontakteja.

Päivittelyn, puljaamisen ja touhotuksen jälkeen homma oli hoidettu. Saimme palkkioksi suklaata ja kahvia ja monet kiitokset, sekä minä huonon omatunnon häijyistä ajatuksistani. Huomasin, että mummoudessa minua rasittaa eniten se kapeutuneen elämänpiirin ja mahdollisesti hiipivän seniliteetin kylkiäisenä tuleva ääääretön itsekeskeisyys. Minulla on useampikin iäkäs sukulainen, joiden jorinaa entisen työkaverin avovaimon tyttären mustasta miehestä ja mökistä Paltamossa vai oliko se Valtimossa on täysin mahdoton katkaista. Edesmennyt isotätini oli tässä lajissa mestariluokkaa: mitä tahansa hänelle kertoi, vaikka nyt että oli muuttanut kaupungista toiseen, alkoi isotäti taivastella asuneensa viidessä kaupungissa elämänsä aikana, viidessä! Mummot myös lötkäyttelevät asiattomuuksia usein vailla minkäänlaista suodatinta: Kissamummo haukkui tyttärensä lihavaksi ja oma, myös edesmennyt mummoni kommentoi minun ja äitini painokäyrää aivan estottomasti. Ja toki on olemassa monenlaisia mummoja, ei siinä mitään. Minä vain olen kohdannut eniten tätä lajia.

Olen pääsiäisen jäljiltä muutenkin vähän äkeä. Kyseisen ristiinnaulitsemisjuhlapyhän aikana minua muistutettiin siitä, kuinka pilasin perheen hotellireissun viisivuotiaana pelästyttyäni isän humalatilaa sekä aiheutin lähes ydinkatastrofiin verrattavan hätätilan laittamalla sukujuhlissa kuullottamaani sipuliin ripauksen paprikamaustetta. Juhlissa jouduin myös istumaan jonkin aikaa tyhjän panttina tilanteessa, jossa yksi party animaleista makasi silmät kiinni, vihaisen näköisenä sohvalla ja kaksi muuta surffasi hervottomasti kikattaen 90-luvun hassuja bändejä Youtubesta (ja kuulin tietysti arvioita äitiydestäni ja jouduin vakuuttelemaan, että kyllä, vietämme myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa ja itse asiassa olin eilenkin tyttöjen kanssa rimpsalla, eikä muuten ollut eka kerta. On hassua tulla määritellyksi lapsestaaan irrottautumaan kykenemättömäksi supermammaksi kun itse potee aina silloin tällöin huonoa omatuntoa omasta bilejalastaan, joka ei osoita laantumisen merkkejä...). Juhlat olivat loppuviimein oikein mukavat, mutta tein ainakin sen periaatepäätöksen, että tulevissa juhlissamme tietokone pysyy visusti kiinni, nettiä voi katsella sitten omalla ajalla.

Joo. Oli mulla vielä muutakin, mutta antaapa odottaa seuraavaan kertaan.