Sitä ei ikinä kai tule kyllin vanhaksi ollakseen joka kevät yhtä äimistyneen onnellisen ymmyrkäinen siitä faktasta, että kamala kuolemanvalkea talvi on kadonnut ja tilalla on lämpöä, valoa ja yhteyttämistä tykyttävä kevät. Olen tämän hämmentävän äkkikesän aikana seikkaillut siirtolapuutarhojen scillamerissä, ihmetellyt Kumpulanlaakson koivuissa yhtenäisenä, neonvihreänä pilvenä vellovaa siitepölyä, kokenut trooppisen kevätsateen, nauranut katketakseni hulvattomille kirppiskamoille Flemarilla, kuullut ensimmäisen pääskyn Hesarin yllä, nähnyt seitsemän valkohäntäpeuraa laiduntamassa, melkein törmännyt autolla uroshirveen, kuunnellut haikaroiden parittelua ja jonkin määrittelemättömän yölinnun aavemaisen käheää huutoa, istunut aamiaiset, lounaat ja illalliset auringossa, juonut sangriaa kymmenen aikaan illalla vihreässä laaksossa, kihnuttanut varovasti kynsillä ensimmäisiä hyttysenpuremia nilkoissa, kokannut kastiketta itse poimituista nokkosista, valokuvannut jäkäliä merenrannassa, kuullut öisessä puistossa kitaralla tapailtuja työväenlauluja, hymyillyt pöhkönä onnellisena olentona kaiken kertakaikkiselle ihanuudelle.
Saatuani lapsen, tai jo ennen sitä, raskaana ollessani pelkäsin, että elämästä katoaa se tietty taika. Että kaikesta tulee pelkkää vellin keittämistä ja kestovaippojen pyykkäämistä, käytännönläheisiä keskusteluja imetyksestä, soseista ja tutista vierottamisesta. Ja niinhän on osin käynytkin: elän äitien ikiaikaista vaihetta kiinni pikkulapsen tarpeissa, täytän ja tyhjennän pyykkikonetta, pyyhin naamaa, rauhoittelen ja jynssään alati likaantuvaa syöttötuolia. Valitsen reitit ja kahvilat esteettömyyden mukaan, yritän keksiä meille tikusta asiaa jokaiselle päivälle. Kesän äkkinäinen ryöpsähdys, tapahtumia täyteen ahdettu toukokuu on kuitenkin salamana poistanut kalvavan tyhjyyden tunteen: äkkiä on pikemminkin niin, että tapahtumista pitää valita kiinnostavimmat päältä ja kalenteri täyttyy toinen toistaan viehättävemmistä tapahtumista. Näin loppukeväästä ihmiset muuttuvat ihan toisiksi: paljastuvat lämpimiksi ja yhteisöllisiksi, hymyilevät herkästi tuntemattomillekin, useissa paikoissa vallitsee ääneen lausumaton hyväntahtoisuuden ilmapiiri. Odotan jo Kumpulan kyläjuhlia ja Alppipuiston festareita; tuollaisissa yhteisvoimin pystyteyissä, maksuttomissa tapahtumissa alkaa aina uskoa jonkinlaiseen yhteiseen hyvään. Tiedän, että omakin yhteisöllisyyteni on valtavan vuodenaikasidonnaista: talvisaikaan koen ajoittain tarvetta vältellä kaikkia kontakteja tuntemattomampien kanssa, nyt taas tuntuu siltä, että haluaisin hymyillä lämpimästi jokaiselle spurgulle Hesarilla, möliseville teineille kotikadun puistossa, kakkapommittaville räkäteille ja äänettömille mutta kirveleviä paukamia pisteleville hyttysille. Oi kevät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!