Lupiini saavuttaa leikki-iän eli neljä vuotta bloggausta takana

Ajatella, siitä on jo neljä vuotta kun aloitin tämän blogin! Neljä vuotta on ihmiselämässä pitkä aika ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä. Vuonna 2006 asuimme Espoossa ja olin vastavalmistunut ja jokseenkin ahdistunut asiaintilaan. Muistan kyllä olleeni onnellinen ympäröivän luonnon vehreydestä, merinäköalasta ja valkovuokkometsistä mutta kaivanneeni silti intensiivisesti pois. Kesän vietin tuskittelemalla työttömyyttäni ja yleistä pysähtyneisyyttä (kuinka hyvin onnistuinkaan tuolloin Lupiinissa painamaan alas angstini: kirjoittaminen on ollut minulle selkeää pyrkimistä iloon), näin jälkikäteen voisi viisastella että sääli, vapaa kesä eikä nähtävästi kykyä nauttia siitä. Loppukesästä tapasin ensimmäistä kertaa bloggajia Viktoriaanisten naisten saaripicnicillä. Vaikka ainakin oma osallistumiseni oli jokseenkin kauhistunut (huvitti kun minua myöhemmin luonnehdittiin tapaamisessa "rauhalliseksi": ei se ollut rauhallisuutta vaan pelosta mykistymistä), mikä ei itselleni ole mitenkään tyypillistä, olen yleensä ensitapaamisissakin aika suvereeni ja ainakin pinnalta katsoen rento ja löydän nopeasti yhteisiä asioita joista hieroa jutunjuurta, sain pienestä joukosta ystäviä, yhden oikein läheisenkin. Syksyllä tapasin lisää bloggaajattaria ompelukerhossa ja yhtäkkiä minulla oli vanhan ystäväpiirin ohella myös uusi, kirjoittavista naisista koostuva.

Vuonna 2007 sain kunnollisen työpaikan ja suunnittelin häitä ja puuhasimme muuttoa Kallioon löydettyämme nopealla tahdilla ihanan asunnon. (Hassua huomata, että tapahtumalistauksena elämäni on ollut varsinaista normien normia kolmekymppisen elämää: valmistuminen, työpaikka, häät, muutto, vauva, mutta silti omissa silmissäni elämäni on ollut kerrassaan ihmeellisen kummallista ja uniikkia). Hektisen ja ihanan kesän jälkeen elämä tasoittui miellyttäväksi arjeksi ja koko vuosi tuntui taaksepäin tarkasteltuna kerrassaan tyydyttävältä ja ihanalta, sellaiselta jota muistelee kaiholla jälkeen päin.

Vuonna 2008 kävimme häämatkalla Kuubassa heti alkuvuodesta. Olin hämmentyneen vaikuttunut tuosta kommunistisesta sokerisaaresta, rakastuin salsaan ja soniin, katselin leveälanteisia, maitokaakaon värisiä raskaana olevia naisia ja mietin, tulisiko meistäkin ehkä vanhempia vai päättäisimmekö pysyä lapsettomina. San Cristobalin hautausmaalla nähdyn, raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimykseksi korotetun Amelien haudan äärellä tunsin turhautunutta raivoa: haudalta piti kävellä pois selkä edellä lapsionnen turvaamiseksi, mutta minä käänsin selkäni tuohtuneena moisesta typerästä taikauskosta.

Koko lapsiajatus alkoi ärsytellä ja kuumottaa minua: suhtauduin uteluihin ärhäkästi ja esitin kovempaa kuin olinkaan. Puntaroin näitä ajatuksia Lupiinissa (eikä minua lakkaa hymyilyttämästä että kolme tuon postauksen kommentoijaa ovat nyt laillani tuoreita äitejä... niin se elämä muuttuu!), työstin ajatusta hiljalleen eteenpäin. Keväällä aloittamassani terapiassa puin asiaa myös, terapeutti oli ikäiseni nainen joka tuli prosessimme aikana raskaaksi, kuten sitten myöhemmin minäkin. Syyspuoleen törmäilin joka paikassa vauvamahoihin ja samaan aikaan lama alkoi hutkia omaa alaani isolla kartulla. Pelkäsin koko syksyn työpaikkani puolesta ja osittain sen pelon takia päätin aivan tietoisesti, että nyt voisi olla vauvan aika. Mieskin oli suostuvainen: kävimme yhden pikaisen keskustelun ehkäisyn lopettamisesta ja homma oli sitten sillä selvä. Ja koska olen tarvittaessa hyvin paneutuva ja tarkka ja jopa kontrollifriikki, perehdyin hedelmöittymisen ihmeellisiin yksityiskohtiin niin intohimoisesti, että vauva sai alkunsa heti. Ja sitten sainkin uuden stressaamisen aiheen yhdeksäksi kuukaudeksi... heh heh.

Vuoden 2009 alkupuolisko meni raskaana ja uusi elämäntilanne alkoi näkyä myös Lupiinin päivitystahdissa. Lupiini haki (ja hakee edelleen) uutta suuntaansa: en halunnut Lupiinista raskaus- tai vauvablogia (harkitsin jonkin aikaa erillisen vauvablogin perustamista) mutta käytännössä ainakin Lipsun synnyttyä kirjoitukset muuttuivat pitkälti vauva-arjen ja uusien taitojen raportoinneiksi. Näin jälkikäteen tarkastellen raskausaika meni kerrassaan onnellisesti kaikista peloistani huolimatta. Voin pääosin hyvin, pahin raskausoire olivat päänsäryt, jotka jäivät ensimmäiselle kolmannekselle. Samana keväänä kolme läheistä ystävää alkoi myös odottaa vauvaa ja vertaistuki ilahdutti kovasti. Olin nimittäin etukäteen visioinut hiukan peloissani tilannetta, jossa nökötän vauvan kanssa päivät kotona ja kaipaan ystäviäni, joilla ei ole aikaa tavata.

Kesällä sain sitten Lipsin, elämäni paksuposkisen valon. Vauva-arki oli ihanaa ja samalla aivan hurjan pelottavaa ja hämmentävää, en onneksi edes muista kaikkein syvimpiä angsteja kovin hyvin. Valvottuja öitä, vauvan hengityksen kuuntelemista, pitkiä kysymyslistoja neuvolantytölle, pari turhaa lääkärikäyntiä, sikainfluenssa-angstia. Tylsistymistäkin, vittuuntumista äitiysideologioihin ja omituiseen syyllistysmentaliteettiin. Vuodenvaihteessa alkoi helpottaa, Lipsin täyttäessä puoli vuotta se alkoi tuntua jo isolta tytöltä, elämän syrjässä kiinni olevalta olennolta, jonka henkeä ei tarvinnut vaalia hysteerisesti. Vuonna 2010 aloitimme myös lukuisia vauvaharrastuksia: vauvauinnin, muskarin, hieronnan ja värikylvyn. Vauvauinnin lopetimme jo, vaivan ja säädön määrä verrattuna puolen tunnin polskimisaikaan osoittautui kohtuuttomaksi. Eikä Lipsi lämmennyt kannutuksille eikä sukelluksille erityisemmin vaan yleensä tuloksena oli vihainen karjunta. Vauvahierontaankin hierottava oli jo liian iso ja ketterä, mutta muskarista tuli kevätpuoleen minulle ja hyvälle äiti-ystävälle kiva viikottainen rutiini. Rutiineja olenkin kaivannut, tai struktuuria, en pohjimmiltani viihdy kauhean hyvin kotiäitinä. En jaksa vaellella kaupoissa päivästä toiseen (mitä on kyllä tullut tehtyä: vauva tarvitsee aina jotain ja kun on kerrankin aikaa haeskella, kenkien tai kesälakin etsimisestä saa kehitettyä monen päivän proggiksen), onneksi nyt on kevät ja kohta kesä, kesällä vapaa-aika-angsti ei iske juuri ikinä.

Nyt on äitienpäivä ja varastin sen kunniaksi aikaa itselleni tähän bloggaukseen. Vaikka omaa aikaahan minulla on aika paljon: Lipsillä on erittäin osallistuva isä ja rakastavat isovanhemmat ja muutenkin laaja läheisten verkosto, mikä on onni. Omiin läheisiin kuuluvat muiden muassa kaksi esikoisvauvan äitiä joihin olen molempiin tutustunut bloggaamisen kautta. Olemme seurailleet toistemme elämiä aallonpohjista aallonharjoille ja aivan uusille vesille, äideiksi. Vii ja Gata, olette ihan parhaita, vähänkö olen onnekas, että olen tutustunut teihin!